Viva Valparaiso!

Kaupunkilomalla Valparaisossa ja pyörät on työnnetty syvälle komeroon, josta ne nostetaan sunnuntaina vain polkaistaksemme niillä bussiasemalle ja Santiagon päässä bussiasemalta hostellille. Etelä-Ameriikan tuornee alkaa lähestyä loppuaan, nautimme vielä ennen seuraavalle mantereelle siirtymistä kaupunkifiiliksestä ensin Valparaisossa ja perään Santiagossa.

Valparaisossa on hyvät fibat ja energinen tunnelma. Me like! Kaupunki oli Kalifornian kultaryntäyksen aikaan koko Latinalaisen Amerikan tärkein satamakaupunki. Seikkailijoita, onnenonkijoita, merimiehiä, ilolintuja, siirtolaisia, köyhien ainut mahdollisuus ja rikkaiden temmelyskenttä, kunnes Panaman kanavan avaaminen syöksi kaupungin rappioon. Unescon maailmanperintökohteen status on avittanut sittemmin kaupunkia uuteen nousuun. Kaupungissa on kapea tasainen kaistale rannan tuntumassa, mutta syke on yli 40 kukkulalla, joille kaupunki levittäytyy. Värikkäitä rakennuksia, älyttömän jyrkkiä katuja, luovaa arkkitehtuuria ja jotain muuta kuin ruutukaavaa (jos katsoo google mapista, niin kaupungin kartta muistuttaa lähinnä tippaleipää tai suolisolmua). Oli aika tyylikästä lasketella kaupunkiin ylhäältä takapihojen ja laitakaupungin kautta. Tosin osa alamäistä oli niin pahasti kallellaan alaspäin, että mietin kaksi kertaa, pystyykö niitä pyörillä laskemaan ( = jarruttelemaan kädet krampissa). Valparaisossa järjestetään vuosittain alamäkiajokisat kaupunkiolosuhteissa ja kisat ovat sunnuntaina, pitänee käydä ihmettelemässä voiko sieltä päästä alas yhtenä kappaleena. Touhu näyttää järjettömältä, kun pyöräilijät laskevat kovaa hullunjyrkkiä teitä alas reitin mennessä milloin portaikossa tai hyppyreitä pitkin. Ohessa tunnelmia viime vuoden tapahtumasta http://www.youtube.com/watch?v=3ohob-4TmC4

Takapihojen ja kukkuloiden kautta Valparaison sykkeeseen

Alamäkeä onneksi

Väriä elämään

 

Siinä ne ovat keikkuneet monet maanjäristykset ja yhä pystyssä

Kaupunki levittäytyy ympäröiville kukkuloille

Katukuvan eloisuuteen vaikuttavat paitsi värikkäät talot, niin myös lukuisat graffitit. Kaupunki on täynnä eritasoisia seinämaalauksia ja osa mainekkaiden tekijöidenkin taidonnäytteitä. Kaupunkilaiset kuulemma kyllästyivät töhryihin ja hoksasivat, että kirjoittamaton sääntö on, että toisten töhryjen tai maalausten päälle eivät muut maalaa. Näin he itse pyysivät taitavampia tekijöitä maalaamaan rakennuksiin jotain tyylikästä, niin töhrijät eivät pääse apajille. Tämä kehitys ruokki itse itseään ja nyt kaupungissa on lukuisa joukko erilaisia seinämaalauksia. Hieman toisenlainen lähestymistapa kuin Helsingin nollalinja. Mikä sitten on hyvä tai huono jahka oikea tai väärä, jää kunkin oman harkinnan varaan. Suomen uutisia lukiessani tänään silmiin pisti Helsingin rakennusviraston tiukentuneet terassisäännöt ravintoloille, joiden mukaan esimerkiksi värikkäät päivänvarjot ja markiisit ovat kiellettyjä. Ehkä näiden sääntömiesten ja -naisten ei kannata tulla tänne lomailemaan, voi tulla huono olo. Muille sen sijaan voi paikkaa suositella.

Cerro Polanca, kukkula kuuluisa maalauksistaan

Seinämaalaus talon kyljessä

Katukuva

Kulkijat kujilla, ei varsinaisesti kovin värikkäinä (jos ei rusketusraitoja huomioida)

Mutta ennenkuin Valparaisoon päädyimme, niin ehti tapahtua kaikenlaista sitten edellisen päivityksen. Pyöräilimme rannikkoa kohden ja meri näkyi jälleen San Antonion kaupungin kohdalla. Kaupungissa on koko Etelä-Amerikan länsirannikon suurin satama ja sinnehän ne tuhannet meidän ohittaneet rekat jyräsivät. Kaupunki on vanhan liiton satamakaupunki, rähjäinen ja rujo. Turisteja ei näkynyt enkä keksi mitään syytä, miksi olisi pitänyt näkyäkään. Rullasimme rannikkoa ylöspäin ja ohittelimme jatkuvana virtana erilaisia rantalomakohteita, mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä isompi tilipussi lomailijoilta löytyi katukuvasta ja palveluista päätellen. Porukkaa oli erityisesti duunareitten rannoilla niin paljon, että sekaan ei kyennyt menemään. Kultalusikka suussa syntyneiden tai muuten rikastuneiden lomakohteissa sen sijaan oli väljempää, paitsi että näyttivät nauttivan lomailusta valtavissa hotellikolosseissa ja lenkkeilystä.

Etelä-Amerikan länsirannikon suurimman satamakaupungin rantaelämää

San Antonion murjustamme oli komea näköala ja (varsin likainen) terassi

Sekaan ei kyennyt menemään

Jatkoimme rannikkoa ylöspäin aina Tunqueniin saakka ja matkalla sinne alkoi näkyä maantiepyöräilijöitä treenaamassa kovin mäkisellä tiellä. Vanhempi herrasmies liittyi seuraamme ja kun selvisi, että olemme Suomesta, kajautti hän kovaa ja selkeästi Perkele! Hän oli vuosia sitten asunut Suomessa 7 kk työn takia ja muisti muutamia tärkeimpiä sanoja yhä. Hän ilostui harvinaisesta kohtaamisesta niin, että kutsui meidät "kesäasunnolleen" kahville. Pian me istuimmekin hohtavan valkoisilla sohvilla (likaiset sortsit jalassa) äärimmäisen tyylikkäässä ja harkiten sisustetussa talossa herran ja hänen vaimonsa kanssa kahvittelemassa (eikä tarjottu instant-kaffia vaan kolumbialaisista pavuista jauhettua). Oli  mielenkiintoista keskustella myös chileläisen ylemmän luokan edustajan kanssa yhteiskunnallisista asioista, fiksu mies. Kiitimme kauniisti, saimme puhelinnumerot ja muut yhteistiedot hätätilanteita (what ever you need) varten ja polkaisimme tien päälle. Tavoitteena oli päästä Valparaison liepeille illaksi ja siinä onnistuimmekin, tosin armottoman pyöräilypäivän päätteeksi. Olimme Googlen satelliittikuvista katsoneet, että ei reitti Valparaisoon Tunquenin kautta välttämättä järkevin ole tai ainakaan helpoin, mutta todenneet samalla, että ei se varmaan tylsinkään ole. Koska tiedossa oli viikko kaupunkilomaa ilman pyöriä, niin antaa mennä nyt vaan, kaupungissa on aikaa lepuuttaa jäseniään ja korjailla vaurioita. Olihan se melkoista ala- ja ylämäkien vaihtelua eikä ihan loivimmasta päästä.

Kahvittelemassa valkoisilla sohvilla

Illalla ihmettelimme Curaumassa, että mistä löytyisi yösija. Sehän löytyi sattumalta ja kysymällä oikeaan aikaan oikeilta ihmisiltä. Päädyimme yöksi suvun ylläpitämään majoituspalveluun, jossa ilmeisesti oli jonkinlaista pidempiaikaista vuokraustoimintaa. Keittiön pöydän ääressä oli vanhaa ja nuorta isäntää, puolisoita ja lastenlapsia, kissaa ja koiraa ja ties ketä. Ulkomaalaisia tuskin koskaan oli siinä majatalossa nähty, ainakaan pyörillä liikkeellä olevia. Kovin oli kaukana heidän maailmansa valkoisten sohvien ja kahvipapujen maailmasta.

Valparaiso on Chilen kultapojan, runoilija Pablo Nerudan, suuri rakkaus. Sen kunniaksi jaamme ohessa alkusäkeen Pablon oodista Valparaisolle.

                           "What nonsense
                            You are
                            What a crazy
                            Insane Port.
                            Your mounded head
                            Disheveled
                            Your never finish combing your hair
                            Life has always surprised you
                            Death woke you..."

Hostellimme nurkilta