tiistai 26. syyskuuta 2017

Vaellus Muotkan erämaan halki


Vaikka Lapissa olemme vaeltaneet useampaan otteeseen, niin aina sukset jalassa. Nyt oli korkea aika kokea perinteinen syksyinen vanhan liiton ruskaretki. Kohteeksemme valikoitui Muotkatunturin erämaa-alue useastakin syystä: alue oli meille ennestään tuntematon, logistiikka lentokentältä mahdollista järjestää kohtuullisella rahalla & ajankäytöllä sekä Muotkan maine rauhallisena vaelluskohteena. Alueella ei ole merkittyjä reittejä eikä autiotupaverkostoa, joten uskalsimme olettaa saavamme kokea erämaan tunnelman myös syksyn sesonkiviikkoina.


Muotkan tuntureita yli 100, vielä jäi monta huiputtamatta


Ja totta tosiaan, emme nähneet ainuttakaan ihmissielua kuuden päivän vaelluksellamme paitsi reitillemme osuneessa autiotuvassa (koko erämaassa kaksi autiotupaa) yhden espoolaisen herrasmiehen. Poikkesimme tuvassa, vaihdoimme pikaiset kulkijoiden kuulumiset; mistä ollaan tulossa, minne menossa, sääennustukset, hyvän reissun toivotukset ja jatkoimme matkaa tahoillemme.


Lapissa kaikki kukkii nopeasti


Slantin lentokenttäkuljetus pudotti meidät Inari - Angelintien varteen Tirroon, josta taipaleemme alkoi. Sieltä lähtee vanha postipolku, joka kulkee erämaan halki. Paitsi että reitti ei ole oikeasti mikään postipolku (legendaa netin mukaan) eikä oikeastaan mikään reittikään, ainakaan ei enää järin kummoisesti merkattu tai näkyvillä. Tarkoituksemme ei joka tapauksessa ollut seurata sitä muutamaa kilometriä enempää, reitintynkä kun kulkee pitkän matkaa alavilla kosteilla mailla emmekä olleet järin innostuneita tarpomaan soisessa maastossa enempää kun oli välttämätöntä. Suunnitelmamme vei meitä avotuntureille heti kun se oli mahdollista. Avotuntureissa, ulkosaaristossa ja lakeuksilla on kaikissa jotain samaa, tilaa hengittää ja katseen vaeltaa.




Ruskaa retkellämme oli sen verran, että voimme ruksittaa ruskaretken bucket-listaltamme. Maaruska oli komea, puiden lehdet olivat sen sijaan kärsineet sateisesta kesästä ja eivät yltäneet ihan parhaimpaansa, ylempänä tuntureilla lehdet olivat lennelleet jo maahankin. Sään voi sanoa suosineen, ainakin edelliseen viikkoon verrattuna jolloin satoi kuulemma monta päivää putkeen. Pääsääntöisesti oli pilvistä, mutta näkyvyys hyvä ja vältyimme sateilta, viimeisen päivän parin tunnin ripsimistä & muutamia yökuuroja ei lasketa. Tuuli oli maltillinen, vaikka tuntureilla sekin tuntuu vilakalta.


Taukopaikka seitakiven (?) suojissa


Karu ihmisvapaa erämaa on erikoinen paikka, tunnelma on osin pysähtynyt ja jopa aavemainen ilman pelkoa. Jostain syystä tunsimme välillä vaeltavamme Game of Thronesin kuningaskunnassa. Hiljaista, vaikuttavaa, aavaa, rakkaa, nummimaista ylänköä, jylhiä tunturijonoja, soistuneita kosteikkoja ja kirkkaina & kylminä solisevia tunturipuroja. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja nanosekunnin mittaiseksi. Ihmisen elämä on kuin kärpäsen surinaa maailman korvissa.








Suoritimme ihmiskokeen retkemme ruokahuollon osalta. Halusimme kokeilla, pärjäämmekö ateriankorvikkeilla ja välipaloilla koko keikan. Why, saattaa joku kysyä. Syynä oli mukavuudenhalu, joka meni ruokahalun edelle. Pystyimme jättämään keittimen pois kokonaan ja ateriat oli helppo valmistaa heittämällä jauheet pulloon, tunturipurosta vettä sekaan & ravistellaan. Puolen kilon jauhepussista sai yhden henkilön koko päivän ateriat (3 kpl), tämän lisäksi nautimme n. 40 g suklaata, 50 g pähkinöitä ja 20 g metukkaa päivässä. Unohtamatta kylmään veteen sekoitettua murukahvia ja 4 cl päivittäistä viskiannosta. Hienosti toimi, Bertrand Bio ateriankorvike sisältää järkeviä ainesosia & riittävän määrän kaloreita, rasvaa, proteiinia, vitamiineja ja muita hyvyyksiä. Vahva suositus saksalaiselle luomu-höökipulverille! Ainut miinus oli, että 0,75 l jääkylmän juoman nauttiminen aiheutti syväjäätymisen, mutta toisaalta aamiaisen ja illallisen voi nauttia untuvamakuupussista.


Matti kokkaa lounasta


Vaeltajan elämä on yksinkertaista ja rutiinit muodostuvat jo muutamassa päivässä. Teltassa saa herätä kun on valoisaa. Leiri pakettiin aamutoimien jälkeen ja rinkat selkään. Koko päivän kävelyä rytmitettynä ruokatauoilla ja kun voimat alkavat ehtyä tai päivänvalo taittua, niin telttapaikan etsintään. Kriteereinä vesipiste lähellä, ei tuulen puolella, riittävän tasainen maa eikä poron shittiä alla (sitä on yllättävän paljon tuntureilla). Kellosta emme tienneet useinkaan mitään, kännykät pidettiin kiinni ja akkua säästeltiin hätätapausten varalle. Kerran tai pari päivässä luurit avattiin tunturin laella kentän toivossa, yrittäjän täytyy sen verran pysyä kartalla bisneksistään. 


Ilmava telttapaikka


Avotuntureilla kävely oli pääsääntöisesti leppoisaa, välillä hieman rakkaa ja kivikkoa mutta enemmän nummimaista pehmeää alustaa. Tuntureilta toiselle siiryttiin usein alavan maan kautta ja jotta homma eteni, välillä täytyi ylittää puroja & suoalueita. Koetimme aina hakea mahdollisimman kapeaa tai kuivaa ylityskohtaa ja usein se onnistuikin. Hyppelimme suosilmäkkeiden yli mättähältä mättähälle tai loikimme purojen yli. Metsässä kulkeminen taas oli selvästi hitaampaa ja suunnistaminen haastavampaa.


Hyppimällä mättäältä toiselle vältti hyvällä tuurilla & ponnistusvoimalla märät jalat


Vettä oli paljon ja joet tulvassa, joten muutamaan otteeseen meni kahluuhommiksi. Jos pystyi tutkailemaan rauhassa puronviertä ja hakemaan matalinta ylityspaikan, ylitys sujui siististi ja vettä oli usein vain polveen saakka. Haastavimmassa ylityspaikassa vesi ulottui vyötärölle, mutta onneksi puro oli tuolloin vain muutaman metrin leveä. Vaikeaksi ylityksen teki leveähkö suoalue, rapakossa sai kahlata paljain säärin ennen ja jälkeen ylityksen. Kaivelimme Crocseja suonsilmäkkeistä jalat kylmästä tunnottomina.


Näin se parhaimmillaan menee. Haastavimman ylityksen kuvat ei kestä päivänvaloa. 

Heittämällä yli


Porot olivat seuranamme, lähtivät pakoon kun tulimme riittävän lähelle, mutta pysyttelivät kuitenkin näköetäisyydellä ja tarkkailivat menoamme. Kiinnostuneimmat yksilöt tulivat telttapaikkaamme ihmettelemään, mutta kirmasivat karkuun kun teltan ovi avautui. Onneksi rykimäkausi ei ihan vielä ollut alkanut, niin ei tarvinnut todistaa sarvipäiden uhittelua ja jännittää, alkavatko hirvaat meille röhkimään.


Valkoinen poro

Kohtaamisia


Viimeinen vaelluspäivä päättyi Karigasniemen tielle Kaamasmukkaan. Haaveilimme pääsevämme 10 km päähän Kielajoelle, silmissä kiilsi mahdollisuus saunasta ja ruuasta. Tuli testattua sekin, että lapissa liftaaminen on aika hankalaa. Autoista suurin osa oli matkailuautoja ja normiautotkin painoivat kaasua. Nöyrä pyyntö kaikille Lapissa liikkujille: kun näette väsyneitä vaeltajia keskellä ei mitään liftaamassa, niin ottakaa nyt hyvät ihmiset heidät kyytiin jos autossa tilaa. Onneksemme lähellä oli kuitenkin ihmisasumus, jonka ovea kolkutimme ja soittivat paikallisen poromiehen nakkaamaan meidät sopuhintaan unelmiemme ääreeen. Kiitokset heille!




Kun ei ole kuuteen päivään käynyt suihkussa (jäisissä puroissa kahlaamista ei lasketa), syönyt kiinteää ruokaa tai ollut sisätiloissa, poroburger ja sauna olivat järisyttäviä nautintoja. Hyvillä mielin kömmimme telttaan vielä yöksi, nautimme aamulla (kuumat) kahvit, nousimme Eskelisen bussiin ja lähdimme Ivaloa kohden. Mielissämme siinsi jo potentiaalinen talvivaellus Muotkalla, paikka vaikuttaa suksimiseen erinomaiselta. Paljon matalia & loivia tuntureita ja isoja tasaisia ylänköjä, näimme sielumme silmin hohtavan valkeat lumikentät ja keväthanget, sielumme silmät suljimme vilulta ja nälältä. Tarinatuokiomme Muotkan Ruoktun vanhan isännän kanssa edellisenä iltana löi sopivasti bensaa liekkeihin, vielä jäi tuntureita huiputtamatta ja seitoja löytämättä. Lapin luonto luo outoa taikaa, sanoo Lapin tango ja olemme samaa mieltä.

Alla reittimme suurin piirtein, jos joku suunnittelee omaa reissuaan. Annamme mielellämme tarkempia tietoja & vinkkejä, jos joku niitä kaipailee. Nopeiten saat meidät kiinni Liminaalitilan FB-sivun kautta.

Reittimme & telttaleirimme

         

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Pääsiäinen Lemmenjoella

Viimeinkin tulee kirjailtua muutama sananen pääsiäisen lyhyestä irtiotosta Lemmenjoen kansallispuistossa. Uusi matkatoimistolle on pitänyt meidät kiireisenä ja kaiken maailman nettihommat on mennyt www.happyebikers.com piikkiin tänä keväänä, muun päivittelyn jäädessä vähemmälle.

Lemmenjoella emme olleet aikaisemmin käyneet ja nyt tarjoutui oiva tilaisuus, kiitos Tinken & Markun tarjoaman tukikohdan mennen tullen ilmavoimien majassa. Onhan kansalllispuisto legendaaristen tarinoiden, kullankaivajien ja eränkävijoiden tyyssija. Autolla kun sinne Helsingistä lähtee, niin reissu vaatii pakaroilta turnauskestävyyttä. Mutta kannatti ajella yli 1000 km mennen tullen.



Ahkuntuvalta suksimme Härkäkosken vuokrakämpälle Lemmenjokea ja jokivartta pitkin, kelkkauria oli hyvä hiihdellä. Tupa toimi tukikohtanamme pari yötä ja olimme kevein kantamuksin matkassa. Tuvassa on tunnelmallinen takka, joskin ei voinut välttyä ajatukselta että kamiina lämmittäisi tehokkaammin. Ja ehdotonta luksusta oli myös sauna, mutta siinäkin sai puita paiskoa pesään tiuhaan tahtiin jotta saimme sen lämpimäksi. Liiteri oli kyllä täynnä erinomaisia koivuhalkoja, mutta hiukan hirvitti niiden kulutus.





Seuraava päivä oli pyhitetty kokonaan tuntureille. Jokiuoma on varsin jyrkkää ja kovin montaa kohtaa ei ole, mistä pääsee hiihtämällä ylös. Potentiaalinen harjanne kuitenkin löytyi melkein tupaa vastapäätä ja lähdimme nousemaan sen selkää pitkin avotuntureita kohden. Onneksi oli jo hyvä hankikanto metsässäkin. Määränpäänä oli viipustunturit, komeat avotunturit ja tunturiylängön "lumilakeus". Siellä kelpasi hiihdellä tuulen ollessa vielä myötäinen. Muita suksittelijoita ei näkynyt, aurinko paistoa ja näkymät oli vaikuttavat.










Olimme etukäteen arvelleet, miten tuntureilta pääsee laskeutumaan taas takaisin jokiuomaan, kun emme halunneet palata omia jälkiämme. Kartan korkeuskäyrät näytti sen verran tiheiltä, että montaa vaihtoehtoa emme keksineet, mutta huomasimme kartalta tunturien huipun Morgam-Viipuksen länsipuolella olevan poroaidan. Jos sinne on onnistuttu poroaita tekemään, niin kyllä kai siitä alaskin pääsee. Lasku oli kieltämättä melkoisen haastavaa, varsinkin kun avotunturit alkoivat muuttua metsäksi. Puita väistellen jyrkkään alamäkeen, muutama pätkä tampaten ja niin vaan olimme taas joella. Päivä oli ollut pitkä ja viimeiset 10 km suksiteltiin jokea pitkin Härkäkoskea kohden melkoisen uupuuneita. Mutta kertakaikkiaan hieno päivä!



Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Ahkuntupaa kohden, emme haluneet hiihtää jokea pitkin vaan nousimme Joenkielisen päälle ja laskelttelimme sieltä porojen ja hirvien makuukuoppia väiestellen määränpäähämme. Joenkielisen laelta näkyi hienosti myös Viipustunturit. Näihin maisemiin täytynee vielä palata.




Linkin takaa pieni videopätkä reissun tunnelmista, klikkaa tästä

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Retkiluistelukausi paketissa

Nyt kun avovesi liplattaa merenrannoilla, lienee aika ripustaa naskalit naulaan, odottaa kevättä ja tehdä kaudesta yhteenveto. Tänä talvena oli paljon poikkeuksellisen hyviä luistelukelejä ja jäälle pääsi useita kertoja.

Kauden avaus Littoistenjärvi 10.12.2016

Retkiluistelussa aikaikkuna on normaalisti aika kapea. Ensin pitää malttaa antaa pakkasen tehdä tehtävänsä ja mielellään tyynen kelin aikana. Kun jäätä alkaa muodostua, ei saisi sataa lunta. Kaiken lisäksi sydäntalvella ei montaa tuntia ole päivänvaloa, jolloin jäälle kannattaa mennä. Yhdeksästä viiteen duunari ei arkipäivisin juuri luistelemaan ennätä, eläkeikää odotellessa.


Talven parhaita teräskelejä Piikkiönlahdella 11.12.

Teräsjää, tuo mustanpuhuva, kirkas ja teräksisen kova on jäiden aatelia ja himoittua pintaa luistinten alle. Sillä liukuu lähes itsestään, jää paukkuu ja laulaa.

After work luistelut Laajalahdella 15.12.

Päivät eivät ole veljeksiä, Laajalahti 17.12.

Kuortaneenjärvi 23.12. Jää paukkui enemmän kuin ikinä ja
 pari kertaa halkesi jäähän railo jalkojen alle. Jännittävää.


Jouluaattoaamu klo 10 Kuorasjärvellä. Kova tuuli, päivänvaloa ei tämän enempää irronnut

Jossain Kurun takamailla 27.12.


Uudenvuodenaattona Bodomilla


Luistellen Piikkiöstä Turun keskustaan, loppuhuipentumana Aurajoki.
Hieno teräsjää, kuurankukkia ja kunnolla pakkasta 8.1.2017

Saimaalla matkaluistelua auratulla radalla 5.2.


Harvaluoto 4.3.


Paraisten Vapparilla 5.3.

Toki tähänkin talveen mahtuu muutamia keikkoja, jotka oli syytä ottaa vaan ulkoilun kannalta. Jäätynyttä tahmeaa lunta, pehmeää jäätä josta meni luistin läpi tai epätasaiseksi jäätynyttä perunapeltoa sohjokelien jälkeen. Niillä keikoilla ei tarvinnut näppejään jäädyttää valokuvatessa. Mutta näitäkin olosuhteita kannattaa sietää, koska ulompana jäällä voi odottaa kiiltävä ja kova yllätys. Hieno laji!













keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Teneriffaa ylös alas pyörillä

Olemme olleet pari kertaa patikoimassa Teneriffalla ja tykästyneet saaren monipuoliseen luontoon ja hulppeisiin maisemiin. Tällä kertaa halusimme katsastaa saarta pyörien satulasta. Matti pyöräili velipoikansa kanssa yhden viikon normimaastureilla, seuraavaksi viikoksi Tiina lennähti paikalle ja alle vaihtui sähkömaastopyörät (e-mtb:t). Ajatuksena oli testailla miten fillarit toimivat saaren ankarassakin maastossa ja koittaa löytää mahdollisimman hienoja offroad-pyöräreittejä.

Laavakiveä


Kompakti kokonaisuus, hyvin toimi


Ei voi kun todeta, että näissä maastoissa jos missä sähkömaastopyörä on parhaimmillaan. Kovat korkeuseron, hienot maastoreitit ja tiukat & pitkät nousut maistuvat makeammilta sähköisesti avustettuna. Ilmaiseksi ei nousumetrejä saa e-mtb:lläkään, pyörillä pystyy tekemään leppoisia reittejä mutta mikäli hakee haasteita, niin kyllä niilläkin itsensä loppuun ajaa. Sähkömaasturilla kuitenkin pystyy kasvattamaan reviriään ja laajentamaan päivämatkoja. Kovimpana päivänä nousumetrejä meille kertyi yli 2500, näistä 1000 m jyrkkää tiukkaa ylämäkeä (serpentiiniteillä on puolensa, nousukulma on maltillisempi kuin suoraan taivaaseen kohoavassa tiessä) ja kilometrejä yli 70. Akut kestivät vaikka aika finaalissa olivat päivän päätteeksi, kuten mekin. Normipyörällä tällaiset päiväreitit olisivat unennäköä tavallisille kuolevaisille. 

Takana siintää Teide


Sademetsän siimeksessä


Saaren keskiosassa kohoaa yli 3700 metriin Espanjan korkein vuori Teide ja sitä ympäröivässä kansallispuistossa tiet kiemurtelevat reilun 2300 m korkeudessa. Tänne on kivuttava merenrannasta, mikäli tulivuoren ja kansallispuiston merkillisen laavamaiseman haluaa nähdä. Nousu kannattaa, ylhäällä sitä paitsi paistaa  melkein aina ilmeisesti aurinko vaikka alempana olisikin pilviä. Nousun jälkeen seuraa aina lasku ja pisimmät laskettelut olivat nekin muutaman kymmenen kilometrin mittaisia.  

Pilven läpi ylös


Kukkia ja kaktuksia


Monipuoliset maisemat jaksavat yllättää; pohjoiset sademetsät, sumuiset vuoret, laavavirrat ja etelän hiekka-aavikko. Totuuden  nimissä on myönnettävä, että  rannikkoseutu on monessa kohtaa aika turhaa siirtymää; kasvihuoneet, moottoritiet ja joutomaat ei sykähdytä. Toki rannikolta löytyy poikkeuksiakin, mutta varmimmin silmä alkaa levätä kun päästään 300 m korkeuteen ja siitä ylöspäin. Myös vuoristoissa on varaa valita, Teiden karun korkeasta vehmaan vihreään pohjoisen Anaga-vuoristoon. 

Koillisrannikkoa


Orotavan laaksoon oli kymmenien kilometrien lasku, Teiden lumihuippu pilkottaa vielä


Tässä kohtaa voinee jo paljastaa, että Liminaalitilan kulkijat ovat perustaneet matkatoimiston. Luit oikein, matkatoimiston nimeltä Happy eBikers. Tämä reissu oli siis yhdistetty työ- ja huvimatka, jonka tarkoituksena oli kartoittaa minkälaisia mahdollisuuksia sähkömaastopyörillä olisi kiertää saaren parhaita paloja ja kuinka hienoja reittejä saarelle saisi. Ja saahan sinne! Testailimme myös majapaikkoja sillä silmällä, kelpaisiko niihin lähettää asiakkaita ja saimme muutamia kiinnostavia kontakteja. Sää on ihanteellinen pyöräilylle ja ruoka hyvää. 

Ajelua neulaspedillä



Pysy kuulolla, lähiaikoina saamme Happy eBikersin sivut www.happyebikers.com valmiiksi (ovat jo julkiset, käy kurkkaamassa) ja laitamme somemyllyn päälle, kaikki apu on tervetullutta siihen myllytykseen. Ajelimme välillä GoPro kypärässä kiinni kuin teinit konsanaan, piakkoin lataamme mainiota materiaalia omalle YouTube kanavallemme. Pysy tarakalla, matkatoimistomme tulee kohta ulos kaapista. Enjoy the ride!


Anagan vuoristossa

   

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Kajakilla valaita etsimässä

Saavuimme Tromssaan valaiden toivossa ja toiveemme totta tosiaan täyttyi tai oikeastaan ylittyi. Tapahtumaketju, jonka kautta tänne maailmankolkkaan päädyimme, meni jokseenkin näin: Tiina selaili syksyllä mainoslehtistä (kiitos Partioaitta), jossa oli juttu valaista ja kajakeista Pohjois-Norjan Kaldfjordin vuonossa. Touhu alkoi kiinnostaa ja erityisesti ne valaat. Paras aika bongaukselle olisi marras-joulukuu ja pitkä viikonloppu Itsenäisyyspäivän tietämille olisi järjestelykysymys. Lennot Oslon kautta Tromssaan – check, makuuhuone omakotitalosta Kaldfjord-vuonon rannalta AirBnB:n kautta – check ja vielä pumpattava kajakki & kuivapuvut lainaan sukulaisilta.

Ryhävalaat ja miekkavalaat saapuvat Tromssan vuonoihin silliparvien perässä. Emme oikein tienneet mitä odottaa, emme ainakaan sitä mitä koimme. Pidimme melko epätodennäköisenä, että osuisimme juuri samoihin aikoihin valaiden kanssa samaan vuonoon. Kaikki havainnot valaista olisivat plussaa, mutta arvelimme maisemien olevan itsessään jo niin hienoja, että nekin riittäisi jos vedessä näkisimme pelkkiä sillejä.

Ensimmäinen aamu valkeni niin kirkkaana kun se näillä leveyksillä kaamoksen aikaan on mahdollista. Valoisaa aikaa on puoli kymmenestä puoli kahteen, siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Majapaikkamme isäntä tosin totesi meidän olevan erikoisia vieraita, kun olemme päivät hereillä. Suurin osa vierailijoista ajelee busseilla ympäri tuntureita kaiket yöt jahtaamassa revontulia ja nukkuu päivät. Olohuoneen ikkunasta näkyi silliveneitä vuonolla, hyvä merkki. Missä silliparvi, siellä kohta valaita joukoittain. Pumppasimme kajakkimme ja kannoimme sen veteen, onneksi matkaa majapaikastamme ei ollut rantaan kuin 50 m.




Emme ehtineet meloa kilometriäkään kun ensimmäinen miekkavalaan evä tuli näkyviin tappajahai –elokuvatyyliin. Ja siitä se sitten lähti. Kymmenittäin miekkavalaita, ryhävalas ja pyöriäisiä. Iso ryhävalas lipui ylväästi ja rauhallisesti kohti, se tunne ei hevillä unohdu. Kajakista käsin näky oli uskomaton. Ympäriltä kuului tuhahduksia tasaiseen tahtiin, kun valaat nousivat haukkaamaan happea. Keli oli selvästi pakkasen puolella ja valaiden hönkäykset muodostivat ilmaan hengityshuuruja. Välillä säikähti, kun arvaamatta parin metrin päästä kajakkia nousi valas pintaan ja tuhahti äänekkäästi. 




Valaat piirittivät sillit ja muodostivat jonkinlaisen ringin silliparven ympärille. Vatsanpohjassa tuntui, kun katsoi kirkkaaseen veteen ja näki kajakin alla vilisevän valaiden valkoisia vatsoja. Sillien irronneet suomut vaan kimaltelivat vedessä valaiden jäljiltä. Hienosti valaat väistelivät kajakkeja ja veneitä, paikalle oli kertynyt muitakin valaiden tarkkailijoita. Myös vuonon rannoilla oli porukkaa katselemassa ja valaat tosiaan näkee ihan hyvin maistakin.




Olimme täysin mykistyneitä ja adrenaliinipäissämme. Emme hurjimmissa kuvitelmissammekaan osanneet odottaa tällaista näytöstä. Yksi hienoimmista kokemuksista ikinä. Villieläinmaailmassa Afrikan safari on ehkä meille ollut lähimpänä samanlaista elämystä, kajakissa ollaan kuitenkin enemmän oman onnensa nojassa.




Seuraavat kolme päivää toistuivat enemmän tai vähemmän samanlaisina. Kajakki veteen ja vesille. Keli muuttui harmaaksi ja välillä vihmoi jäätäviä rakeita tuulen kanssa tai satoi lunta sakeastikin. Tuuli ei onneksi yltynyt niin kovaksi, että se olisi pitänyt meidät poissa vuonosta. Hämäränä päivänä tähän vuodenaikaan päivänvalo riittää juuri ja juuri kameraan.







Todistimme kuuden ryhävalaan majesteettista kulkuetta. Henki salpaantui, kun tämä ryhävalasjoukko lähti tulemaan kohti ja sukelsi kajakkimme alta, nousi muutamien metrien päästä pintaan kajakin toisella puolella ja töräyttivät noustessaan kunnon röhkäisyn ja puhalluksen. Näimme myös miekkavalaiden metsästysrituaalin, jossa ne mäiskivät pyrstöllään vedenpintaa tainnuttaakseen sillejä. Muutama miekkavalas esitti näyttävän hypyn yläilmoihin. Miekkavalailla oli poikasia mukana, hellyyttävän näköisiä sukkuloita.




Meloimme neljänä päivänä ja näimme joka päivä melkoisen määrän valaita, parina päivänä erityisen paljon ja silloin valaat pysyttelivät myös saalistamassa samassa paikassa pitkään, jolloin niitä oli helppo tarkkailla. Kajakilla kun ei kovin nopeasti pyyhälletä paikasta toiseen, jos valaat ovat liikekannalla. Kajakki sopii muuten valaiden tarkkailuun erinomaisesti. Pumpattava kajakki on tosi vakaa ja se on arvokas ominaisuus tässä puuhassa. Kajakki on hiljainen, ei säikäytä valaita ja niitä pystyy kirjaimellisesti katsomaan silmästä silmään vedenpinnan tasolta. Parhaimmillaan saimme valaan purskauttamat pärskeet naamallemme. Never forget!




Jälkikirjoitus 1:
Alueella on paljon operaattoreita, jotka tarjoavat erilaisia Whalewatching –safareita. Moottoriveneet näyttivät kunnioittavan valaiden tilaa, eivät ajaneet parveen vaan pysyttelivät järkevällä etäisyydellä. Täytyy toivoa, että kunnioitus säilyy jatkossakin väen todennäköisesti lisääntyessä. Jos kajakki tuntuu liian hurjalta, niin vahva suositus järjestetylle valassafarille.


Jälikkirjoitus 2:
Olisimme lisänneet tähän liikkuvaa kuvaa enemmänkin, koska sen mukana pääsee tunnelmaan paremmin. Jostain syystä videot näkyvät huonolaatuisina blogin kautta. Jos joku keksii, miten videot saa näkymään terävinä, vinkkejä otetaan vastaan (ja video alla ei näy nähtävästi lainkaan kännyllä tai tabletilla).


video