sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Maailma pienoiskoossa

Sitten viime päivityksen olemme olleet vuoristossa, sademetsissä, jäätiköllä ja trooppisilla laguuneilla, kaikki tämä about viikossa. En ihan heti keksi kovin montaa muuta paikkaa, missä tämä kaikki on mahdollista suht' lyhyillä välimatkoilla. Uusi-Seelanti on tosiaankin lunastanut odotukset monipuolisena ulkoilmaihmisten maana, vaikka toki täälläkin on tylsempää laidunmaata ja puuttomaksi hakattuja kukkuloita. Maisemat ovat kuitenkin useimmiten mykistäviä ja uusia hienoja paikkoja vaan tulee ja tulee. Olen alkanut miettiä, voikohan tässä iskeä joku Firenzen syndrooman kaltainen psykoositila? Sen sijaan että näkee liikaa upeaa taidetta, näkeekin sellaisen määrän komeita maisemia, ettei pysty käsittelemään niitä vaan lähtee taju ja saapuu sekavuustila. Jos näin käy, kutsuttakoon sitä sitten vaikka sutkuttajan syndroomaksi.

Wanakasta lähdimme ylittämään eteläisiä Alppeja Haast Pass'n kautta, josta pääsee matalasta kohtaa yli ja varsinainen ylitys olikin yllättävän kevyt, vaikka taival kokonaisuudessaan oli vuorotahtista pientä nousua ja laskua. Maisema muuttui varsin nopeasti vihreään ja kosteaan sademetsään ja vuoristomaisemaan. Matkaa siivitti jatkuva lorina kun sammalpintaisia vuorenseinämiä pitkin tippui vesi ja linnut mekastivat metsissä. Vihreys ja kasvillisuuden määrä on jotain pökerryttävää. Erikoista täällä on kuitenkin se, että metsän eläimet puuttuvat lähes kokonaan lintuja ja tulokaslajia, vihattua opossumia, lukuun ottamatta. Nisäkkäät ja matelijat eivät yksinkertaisesti kuulu Uuden-Seelannin luontoon. Erityisen miellyttävää on myrkkykärmesten puuttuminen, ei tarvitse puskapissalle kyykistyessä tömistellä tannerta ensin tahi kulkea silmät jaloissa.

Järvenrantoja pitkin Alppeja kohden


Hikiset pyöräilijät viilentävät itseään syvässä, kirkkaassa ja kylmässä järvivedessä


Etelän Alpit siintävät aamuauringossa


Haast Pass ylitetty ja maisema muuttunut vihreämmäksi

Haastista poljimme länsirannikkoa ylöspäin aina Fox Glacierille saakka halki sademetsien hyvässä kelissä, ei satanut ja osin oli jopa aurinkoista, mikä oli harvinaista herkkua niillä seuduilla. Länsirannikon reitti oli tosiaan lähempänä wildest dreamia, ei suinkaan worst nightmare. Foxissa katsastimme jäätikön, joka näytti melkoisen uhkaavalta ja ajoimme sinne maailman hienointa pyörätietä pitkin. Muutaman kilometrin kapea väylä raivattu tiheän sademetsän keskellä, uskomaton fiilis pyöräillä siellä keskellä!

Länsirannikolla


Pilvet pysyivät poissa ja nautimme hyvästä näkyvyydestä


Jäätikön liepeillä, täällä määrään minä


Maailman hienoin pyörätie?



Kävellen ihastelemaan valuvaa jäätikköä

Taitoimme taivalta pari päivää tasatahtiin amerikkalaisen Danin kanssa, joka teki matkaa fatbikella (pyörä, jossa todella läskit kumit). Dan oli lomalla Antarktikselta, jossa hän on hommissa autokuskina. Hän kertoili erinomaisen mielenkiintoisia tarinoita elämästä ja arjesta Etelämantereen suurimmassa tukikohdassa. Huvittavaa on, että olemme tavanneet reissullamme kaksi fatbikella sutkuttavaa, toinen hommannut pyörän Antarktiksen olosuhteita varten ja toinen Suomen. Tapasimme Chilessa hollantilaisen fatbike-pyöräilijän, joka oli hankkinut pyörän aikomuksenaan osallistua jonkinlaiseen pyöräilytapahtumaan Suomen lapissa talvella mutta päätynytkin sen sijaan Chilen sorateille pyöränsä kanssa. Itse asiassa pari vuotta sitten käsivarressa hiihtovaelluksella keskellä erämaata näimmekin tsekkiläisen porukan fatbike-tourneella. Näky oli melko hämmentävä, kuin jonkin sortin kangastus.

Fox Glacierille rullattuamme oli kulunut tasan 3 viikkoa siitä, kun hyppäsimme pyöriemme satulaan täällä ja pyörät olivat pyörineet tässä ajassa 1116 km, josta iso osa kaltevaa pintaa pitkin. Se on meille aika paljon se, olemme kuitenkin ehtineet muutakin kuin istua pyörän satulassa. Mutta silloin kun on ajettu, on rullattu välillä aika pitkiä siivuja. Viime päivät ovat olleet melkoisen tapahtumarikkaita, maisemallisesti melkein kuin maailman ympäri seitsemässä päivässä. Kello on soinut useampana aamuna kuudelta, mitä ei ole montaa kertaa muuten tapahtunut viimeiseen puoleen vuoteen. Halutessaan sitä ehtii ilmeisesti vaikka mitä, ohessa pienenä anekdoottina parin edellisen päivän ohjelmaamme.

Foxiin saavuttuamme pistimme teltan pystyyn motellin pihalle ja tiesimme odottaa ennustettua kovaa vesisadetta yöllä alkavaksi. Päätimme yrittää pyörinemme bussikyytiä pohjoiseen seuraavana aamuna ja ei muuta kuin kuudelta ylös (päivän ainut bussivuoro), kaatosateessa ja pimeässä teltta pakettiin ja polkaisu bussipysäkille. Armelias bussikuski otti meidät mukaan ja niin vaan hurautimme 11 h matkan lähelle Nelsonia. Vaikka vettä tuli hela tiden (ai että silloin on nautinnollista istua bussin penkillä pyörän satulan sijaan), niin rantareitti oli bussinkin ikkunasta komea, onhan se rankattu maailman  top10 greatest road trip -joukkoon. Bussikuski pudotti meidät keskelle ei mitään ja iltahämyssä polkaisimme seuraavalle leirintäalueelle, niin ikään pimeässä (märkä) teltta pystyyn. Seuraavana päivänä poljimme kivaa ja rauhallista reittiä Motuekan kaupunkiin, siinä pyöräillessä päätimme yrittää järjestää itsemme seuraavaksi aamuksi Abel Tasmanin kansallispuistoon parin päivän kajakkireissulle. Ei muuta kuin Motuekassa turisti-infoon iltasella juuri ennen sulkemisaikaa ja suitsait sukkelaan reissu oli järjestyksessä. Enää piti vaan hommata telttapaikka yöksi (ja purkaa leiri aamulla), illallistaa, käydä suihkussa, pakata kamat uusiksi (mitä mukaan ja mitä jää säilöön), hommata parin päivän ruokatarvikkeet mukaan ja nukkuakin olisi kiva. Kello soi taas kuudelta ja niin vaan istuimme kajakissa muutaman tunnin kuluttua harjoittelemassa pelastatumista kajakin mahdollisen kaatumisen varalta. Opettajamme mukaan kun olisi epätodennäköistä, että delfiini tai jumalan käsi pelastaisi meidät merihädästä. Pyörälaukut toimii muuten myös kajakissa vesitiiviinä pusseina, kätevää.

Kanootin kapean vesille työnsin

Ai että oli nättejä laguuneja ja poukamia Tasmanin lahdella. Kelikin oli varsin tasainen ja merikelpoinen kajakkimme kynti merta rauhallisissa olosuhteissa. Ihastelimme kajakista käsin hylkeitä (jotka oli taas niin söpöjä, nyt nähtiin poikasiakin) ja nähtiinpä rauskukin rannan tuntumassa. Telttailimme tällä kertaa luonnonpuiston leiripaikalla ja taas aamulla ani varhain ylös, halusimme ihastella auringon nousua ja seesteistä merta kajakista käsin. Erinomaisen onnistunut reissu, vaikka saimmekin tasapuolisuuden nimissä pientä kivistystä vielä niihinkin ruumiinsosiin, jotka pyöräillessä saavat olla suhteellisen rauhassa. Kanootista noustessamme päätimme, että eiköhän nyt oteta iisisti ja unohdetaan aamuherätykset hetkeksi aikaa.


Rannalta toiselle vei kulkijoiden merellinen taival


Aamulla varhain merellä on erityinen tunnelma


Ei saatu kanoottia nurin


Vain puissa riekkuvat apinat puuttuivat

Seuraavana päivänä pyöräilimme leppoisaa tahtia Nelsonin kaupunkiin erittäin pyöräilijäystävällistä reittiä pitkin. Reitin nimi on Great taste trail ja toteutimme reitin ideologiaa, pysähdyimme jos jonkinlaiselle hiukopalalla about 10 km välein. Nyt olemme täällä hippien, artistien ja hörhöjen kaupungissa eli paikkahan on kuin meille tehty. Lötkotellään pari yötä sisämajoituksessa mukavassa hostellissa ja nautimme arjen luksuksesta, kuten sängyssä nukkumisesta ja ison froteepyyhkeen kosketuksesta suihkun jälkeen. Lyhyen kaupunkikierroksen jälkeen tänään on ohjelmassa pelkkää oleilua, netissä surffausta, venyttelyä, ruoan laittoa ja tilkkanen oman kylän viiniä palan painikkeeksi. Huomenna pyörät Pictonia kohden, josta tiistai-iltana paatilla yli pohjoissaarelle. Etelä on tarjonnut kulkijoille parastaan. Rullaten jää kuitenkin aina jotain nähtävää seuraavaan kertaankin, millään ei joka paikkaan ehdi, vaikka ilmeisesti kaikkemme yritimme :-) Sutkuttajan syndroomaa odotellessa.
 
 

Sutkuttajan syndrooma vai liian kauan tien päällä?



torstai 20. maaliskuuta 2014

Go west

Onpahan ollut melkoisen vaihtelevaa polkemista viime päivät, poljettu leppoisasta nautiskelusta armottomaan vääntämiseen. Ei ole käynyt tylsäksi sutkuttajien taival. Jossain kohtaa tosin kuin oikein hapotti ja jyrkkä nousu vain jatkui, kävi mielissämme, että tämänkin ajan voisi maata äksinä Tongalla hiekkarannalla. Mutta nousunkin on pakko päättyä ja usein komeaan alamäkeen, sama pätee kyllä myös toisinpäin.

Dunedinista köröttelimme yhdessä eläkeläisten kanssa antiikkisella junalla Pukerangiin. Maisemat olivat komeat, juna puksutti yhä ylemmäksi läpi tunneleiden, yli kukkuloiden, rotkojen ja rämisevien siltojen. Olimme viimeisessä vaunussa, jossa bonuksena sai seisoskella junan ”takaterassilla” matkan aikana ja ihailla vauhdissa ohikiitäviä näkymiä. Pukerangista jatkoimme matkaa (eläkeläiset lähtivät takaisin samalla junalla) pyörillä Middlemarchiin, josta seuraavana aamuna polkaisimme varsinaiselle vanhan junanradan pyöräreitille. Mittailimme teltan paikkaa huolella sen varalta, että sykloni Lusi saapuisi tervehtimään, mutta se pysytteli onneksemme pohjoisempana.

Rahat loppu ja työviisumilla duuniin? Ei sentään, perinteikkään panimon tutustumiskierroksella

Tämän taipaleen aloitimme tyylillä (asut oli valitettavasti kylläkin samat vanhat)

Vielä raiteet alla, kohta muuttuu rata pyörätieksi

Päätepysäkiltä polkaisimme pyöräreitin alkuun teitä pitkin

Olipahan nautinnollista ja leppoisaa pyöräilyä entisellä junanradalla. Nousut ja laskut olivat varsin loivia, keli erinomainen, alla kova soratie, tasaisin välimatkoin kahvipaikkoja ja koko baana pyhitetty moottorittomalle liikenteelle. Reitti kulki hienoissa maisemissa rauhallisella maaseudulla, välillä sukellettiin tunneleihin otsalamput päässä ja kolisteltiin vanhoilla silloilla. Mieli & silmä lepäsivät ja melkein kroppakin. Pyöräilimme reittiä kaksi päivää Omakauhun saakka, josta oli tarkoitus lähteä länttä kohden vuorten yli Thompson pass’n kautta. Reitti oli pyöräilyopuksiemme mukaan määritelty haastavaksi ja vaativuustasolta korkeimpaan luokkaan kuuluvaksi, mutta kuitenkin mahdolliseksi. Päätimme yrittää, koska toinen vaihtoehto olisi ollut tylsä ja hektinen maantie. Omakaun leirintäalueella meillä oli myös iloinen jälleennäkeminen, tapasimme Sarahin ja Alexin ja he olivat tulleet kyseisen ylityksen toisesta suunnasta. Heidänkin mukaansa ylitys oli tosiaan kova ja raskas, mutta tehtävissä.

Otaga Central Train Railin ensimmäiset kilometrit pilvet pysyttelivät alhaalla

Hyvä on kulkijan pyöräillä

Tunnelin suuaukko näkyy sysimustana

Viimeiset kilometrit poljimme kilpaa sadepilvien kanssa, eivät päässeet kastelemaan

Tiistaina lähdimme raskaalle taipaleelle ja edellisen yön vesisadekin oli lakannut (sadekelillä reitti ei olisi ollut mahdollinen), aurinko paistoi ja taivas oli kirkas. Täydellinen päivä siis, mittari kohosi iltapäivällä +30 ja oli reissumme kuumin tällä pallon puoliskolla. Pyöräilijöille tuli aika hikinen urakka. Nousujohteinen siivu oli about 15 km, jonka tahkoamiseen kulutimme taukoineen n. 4,5 h. Siitä voi laskea keskivauhdin. Välillä meni työntöhommiksi, joka sekään ei ole ihan kevyttä puuhaa. Korkein kohta oli vain n. 950 metrissä, mutta ennen kuin sinne pääsimme, niin olimme jo ylittäneet aika monta pienempää nyppylä ja laskeneet välillä taas alemmas. Mutta olipahan maisemat valtavan hienot, melkein odotin hobbitin tai jonkun muun örkin kurkistavan vuorten takaa (Taru sormusten herrasta –trilogia on kuvattu Uudessa-Seelannissa ja maisemat ovat tosiaan välillä melkoisen satumaisia). Päivä oli yksi kovimmista ja kun saimme sen pakettiin seitsemän aikaan illalla vajaat 70 km polkeneena, niin olimme melkoisen loppu. Leiriydyimme Luggaten krikettikentälle (oikeasti, siinä oli camping) ja hoipuimme kylän ainoaan ravinteliin ravitsemaan ruumiimme roskaruualla, keittäminen olisi ollut liian kova ponnistus.

You never know what you can do until you try - nousun ensimmäiset 2 km olivat raskaimmat

Etsi Matti maisemasta

Kengät hörppäsivät, laukut eivät

Tuolta tulimme nousun, laskun ja nousun kautta

Nyt kelpaa lasketella pitkään alamäkeen, takajarrukin on vielä ehjä

Seuraavana aamuna polkaisimme muutaman kymmenen kilometrin päähän Wanakan pikkukaupunkiin hienoa joenvarsireittiä (joka oli oikeasti maastopyörä- tai kävelyreitti) pitkin auringon helottaessa. Wanaka on järven rannalla ja sitä ympäröivät jylhät vuoret, täällä kelpaa löysäillä tämä päivä. Tai no, huoltomiehellä on kädet täynnä pyörähommia ja assistentilla kirjallisia tehtäviä. Kovan vuoristo-osuuden jälkeen Matin pyörän takajarruvaijeri napsahti poikki (onneksi vasta kohtalaisen reippaan alamäkiosuuden jälkeen) ja vaijeri hätäkorjattu paikan päällä, nyt sille tarttis tehdä jotain. Seuraavana päivänä ensimmäinen rengasrikko ja nyt kuminpaikkaushommia (renkaat olleet äärimmäisen kovilla ja kestäneet ihmeellisen hyvin). Molempien pyörien ketjut rahisevat, nitisevät ja paukkuvat pitkien soratie-siivujen jälkeen, ovat putsausta ja rasvausta vaille. Tiinan jarrut kiristystä ja säätöä vailla. Jotain pientä saattanee vielä ilmetä… Kyllä me aiotaan vähän lekotellakin, loikoilla rannalla ja kahvitella ainakin. Olemme tosiaan nauttineet Uuden-Seelannin kahveista, täällä on mahtava kahvikulttuuri. Ei sellaista tuppukylää olekaan, mistä ei saisi erinomaista ja huolella tehtyä kahvia, jokainen kuppi tehdään erikseen ja pannussa seisonut litku on tuntematon käsite täällä. Chilen jatkuvan Nescafen instant-kahvin lipityksen jälkeen osaamme arvostaa asiaa. Mieltä lämmittävät myös hyvät ruokakaupat, joissa kunnon valikoimat hyviä matkaeväitä. Riisi-tomaattisose-tonnikala –mössö on saanut kilpailijoita.

Wanakaa kohden maastopyöräreitillä, Matti miniatyyrinä vasemmalla

Maastopyöräreitti seuraili jokivartta, maisema puhuu puolestaan

Kunhan tästä pääsemme taas pyörien satulaan, niin suuntaamme länsirannikolle. Välissä on vielä eteläiset Alpit ja vastassa ikisateinen, kukkulainen, syrjäinen & tuulinen, mutta kuuleman mukaan veret seisauttavan komea (silloin kuin ei ole liian sumuista ja sateista eli aika harvoin kai), länsirannikko. Lonely Planet pyöräilykirjassaan toteaa kyseisestä reitistä seuraavaa: ”Cycling along the west coast of the South Island is either your wildest dream or your worst nightmare”. Kerromme seuraavassa päivityksessä, kumpi se meille oli.

Mustalaisleiri muutti Wanakaan
 
Järven rannalla








     

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Syklonia odotellessa

Alkoi olla virta lopussa, ei sutkuttajilta vaan laitteilta. Unohdimme virtapistokkeen adapterin erään leirintäalueen pistorasiaan ja ollaan rullattu maaseutureittiä pikkukylien halki, uutta ei aivan heti onnistuttu hankkimaan. Viimein lykästi eräästä rautakaupasta ja lisäksi tilasimme unohtamamme adapterin kuriiripostilla kaupunkiin, jonne eilen saavuimme itse perässä. Nyt niitä on kaksin kappalein, kunnes seuraava hukkuu. 

Olemme tulleet siihen tulokseen, että rautakauppa on pyöräilijän lempikauppa heti ruokakaupan jälkeen (kolmannella sijalla apteekki). Pyöriä tai varusteita kun tarvitsee korjailla, niin yleensä silloin pyöräliikkeitä ei ole mailla halmeilla, mutta rautakauppa usein päivämatkan polkaisun päässä maksimissaan. Matin pyörän tankolaukun vaijerikiinnitys petti, Chilen armottomasti röykyttävät soratiet jättivät ilmeisesti jälkensä ja vaijeri nirhautui poikki. Korjaus ei ihan putkiteipillä tai rautalangalla onnistunut, vastinkappale ja kiristys ovat sen verran spesiaaleja. Ei muuta kuin parin rautakaupan ja sepän pajan kautta. Olemme muuten tarvinneet toistaiseksi myös sepän palveluja joka maassa tällä tourneella, kotioloissa ei kai koskaan. Rautakaupasta löytyi vaijeria (liian paksua) ja verstaassa porasivat kiinnityskappaleen reiät suuremmiksi, omasta tarvikepussista löytyi putkiliitin kiristystä varten. Avot, kiinnitys toimii ja matka jatkuu.

Handy man (kätevä isäntä) menee rautakaupan kautta

Ollaan aika pitkälti yövytty teltassa, paitsi että se sopii  budjettimatkailijoiden kukkarolle, niin myös campingverkosto ja –fasiliteetit ovat erinomaisia. Teltassa saa sitä paitsi yleensä hyvät unet raikkaassa ilmassa. Oikein odotan seuraavaa telttayötä, koska tänään panostimme mukavuuteemme ja ostimme puhallettavat retkityynyt! Telttailu sinänsä taitaa olla kyllä länsimaissa katoavaa kansanperinnettä (chileläisillä on vielä toivoa), täällä ja Euroopassa suurin osa leirintäalueiden käyttäjistä on jonkin sortin matkailuautoilijoita. Täällä varsinkin niiden skaala on laaja, rämisevistä vanhoista iskulauseilla maalatuista tila-autoista rekka-autoa muistuttaviin matkailuautoihin, jotka vetävät perässään maastoautoa ilmeisesti pienempiä päiväpyrähdyksiä varten. Campingelämään tuo aika paljon mukavuutta lisää, kun paikassa on jonkin sortin keittiö, jossa kokata ja istuskella. Monesti lisäksi on vielä jonkinlainen yleinen oleskelutila hengailua varten. Euroopan campingpaikoista nämä yllättäen puuttuivat lähes tyystin, mutta täällä näyttävät olevan osa perusvarustelua, iso plussa. Chilen jälkeen luksusta on myös takuuvarma (kop kop) lämmin vesi. Suomen suvesta muistuttavat kutisevat paukamat jaloissa, täällä ne ovat tosin hiekkakärpästen puremia.

Kaikourasta lähdimme rannikkoa pitkin alaspäin ja Amberleystä puikkasimme sisämaan maisemareitille, yhä suuntana etelä. Reitti on ollut melko tasaista kulkien maan suurimman tasangon reunaa pitkin ja toisella puolella etelän Alpit. Lampaita ja lehmiä on ollut reitillä riittävästi. Tuuli on pysynyt aisoissa, ollut lähinnä kevyt ja jopa välillä myötäinen. Lämpötilat pyöräilyyn sopivia ja aurinkokin paistellut useimpina päivinä. Eilen polkaisimme Mt Somersista Timaruun ja tarkoituksena oli yrittää napata bussi sieltä Dunedin kaupunkiin 200 km etelämmäksi. Tuurilla ne laivatkin seilaa –teema sopii bussimatkailuumme toistaiseksi, hyvä onnemme bussien kanssa jatkuu. Eilen pitkän pyöräilypäivän (95 km tasamaata kylläkin) päätteeksi tupsahdimme Timarun turisti-infoon varttia vaille viisi todetaksemme, että se on kiinni. Vieressä sattui olemaan bussi pysäkillä, joka sattui lähtemään vartin kuluttua Dunediin ja kuljettaja suostui ottamaan meidät kyytiin (bussithan eivät pyöriä periaatteessa täällä kuljeta lainkaan). Niin vaan tulimme siis eilen illalla kaupunkiin ja nyt majailemme vanhassa piispan talossa hostellissa. Kaupunki on viehättävä, skottilaisten uudisraivaajien ansiosta täällä on hienoja linnamaisia rakennuksia ja vanhoja viktoriaanisen ajan taloja. Kaupungissa ei tosin huvikseen jaksa pitkään pyöräillä, sen verran on jyrkkiä mäkiä joka puolella. Täältä löytyy myös maailman jyrkin asuttu katu Guinnessin ennätyskirjan mukaan, saavutus sekin.

Vielä kerran hyljekuva, koska onhan se nyt niin söpöä, kun hylje vaahtokylpee 

Kaikouran niemimaan ympärikävely kannatti, silmä lepäsi

Suuri sininen. Vai vihreä?

Kaikourasta etelää kohden

Uskolliset seuralaisemme tien päällä

Rannalla vihreän joen

Näkymä piispan kammarimme ikkunasta

Huomenna matka jatkuu ja aloitammekin seuraavan etapin vanhan maailman tyylillä. Hyppäämme junaan ja köröttelemme ikivanhalla junalla yli 100 v. vanhaa rautatiereittiä huikeat 50 km ja 2 h (?) yli rotkojen ja pitkien siltojen Pukerangiin. Reitti on kuuleman mukaan yksi maailman hienoimmista junareiteistä. Sieltä polkaisemme Otago Central Rail Trailille, joka on Uuden-Seelannin ehkä kaikkein kuuluisin pyöräreitti, tehty vanhan junaradan tilalle. Ei autoja, ou jees. Suunnitelmamme ovat siis harvinaisen selkeät, jokin yllätysmomentti toki aina ilmaantuu. Nyt se taitaa olla ainakin sykloni Lusi, joka kuulemma on matkalla Fidzi –saarelta Uuteen-Seelantiin ja tuo tuliaisina kovia tuulia & rankkoja sateita, tällä kertaa lähinnä pohjoisssaarelle. Sääennuste lupaa kyllä Lusin rippeitä meillekin, sunnuntaiksi luvattu riittävästi vettä taivaalta ja voimallista myötätuulta. Mikäs sen komeampaa kuin sutkuttaa autottomalla pyöräilybaanalla syklonin saattelemana.    

Huomenna hyppäämme tältä rautatieasemalta antiikkiseen junaan ja matka jatkuu

torstai 6. maaliskuuta 2014

Down Under - Maailman reunalla

Uudessa-Seelannissa ollaan ja fillaritourneemme on virallisesti avattu täälläkin muutaman matkustuspäivän ja valmistelusäätöjen jälkeen. Lauantaiaamuna varhain tömähdimme 13 h lennon jälkeen Aucklandin kentälle. Tulotarkastuksessa syynättiin kengänpohjat, tarkastettiin pyörän siisteys ja putsattiin teltta mahdollisista siemenistä tai muusta epämääräisestä. Kunnialla läpi, vältimme vankilan tai sakkotuomion. Myös kaikki pakaasit tulivat ehjinä ja ajoissa perille eikä niiden kanssa ollut mitään ylimääräistä säätöä Santiagon päässäkään. Istuimme kuudelta aamulla kentällä kahvilla silmät ristissä aikaeron ja lennon ansiosta ja mietimme, mitäs sitten tehtäisiin. Suunnittelutyö oli jäänyt kauniisti sanottuna vajavaiseksi.

Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, jotka ovat molemmat yli 500 km pituisia ja saaria yhdistää 3 h laivayhteys. Suurin osa reilun 4 miljoonan kansasta asuu pohjoissaarella, dramaattisimpien maisemien pitäisi löytyä etelästä. Sinne siis. Lisäksi täällä on syksy alkamassa ja kelit alkavat viiletä etelästä käsin, järkevintä olisi ajaa etelästä pohjoiseen. Molemmat saaret olisi kuitenkin kiva nähdä. Näin yllättävän fiksusti järkeilimme puolihorteessa aamutuimaan, matkassa oli vain yksi mutka. Lentokentän infopiste tiesi kertoa, että bussit eivät ota lainkaan pyöriä tai pyörälaatikoita kyytiin. Lisäksi lippua ei voi ostaa bussista, vaan se tulee hankkia etukäteen. Koska ongelmiahan ei enää nykymaailmassa ole, vaan ainoastaan haasteita, niin päätimme kokeilla onneamme. Halusimme bussilla Aucklandin lentokentältä pohjoissaaren eteläpäähän Wellingtoniin, josta pääsisimme paatilla yli. Bussimatka kestäisi 12 h ja perät olivat jo valmiiksi puuduksissa istumisesta. Raahasimme kuitenkin kamat ulos ja menimme lentokenttäbussilla jonnekin esikaupunkialueen bussipysäkille. Lentokenttäbussin kuljettaja totesi kyllä (onneksi nauraen), että tämä on bussi eikä mikään kuorma-auto, mutta tulkaa nyt kyytiin kun on niin aikainen aamu ja lauantai, niin on hiljaista. Seuraavalla bussipysäkillä tunnin verran odoteltuamme pitkänmatkanbussi saapui ja kuljettaja ilmoitti, että he eivät kuljeta polkupyöriä, mutta menkää nyt sisään siitä. Kiitollisina iskimme rahat kuljettajan kouraan ja istahdimme lähes täpötäyteen bussiin. Niin vaan saavuimme illan suussa perille, pyörät kasaan, ensimmäiseen hostelliin ja höyhensaarille pitkästä aikaa.

Wellingtonissa nautimme hyvästä kahvista, täydensimme ruokavarastot, suoritimme tarpeellisia varustehankintoja ja hommasimme kirjoja & karttoja. Kaupunki oli kiva, mutta meitä jo hieman poltteli päästä pyörien päälle, olihan pyöräilystä ollut jo puolentoista viikon tauko. Yritimme saada laivalippua maanantaiksi, mutta kaikki vuorot olivat loppuunmyytyjä. Lippotoimistosta ehdottivat, että laittavat meidät stand by –listalle ja jos joku jää tulematta, niin päästään kyytiin. Hyvin kävi, pääsimme laivaan ja eteläsaarelle ennen ennustettua myrskyn nousemista Antarktikselta (ennuste rakeita, sadetta ja tuulta yli 40 m/s…). Paatissa oli myös kaksi muuta matkapyöräilijää, yhdysvaltalais-kanadalainen pariskunta, joka oli ollut kuukauden päivät pohjoissaarella. He antoivat hyviä reitti- ja matkavinkkejä ja loppujen lopuksi päädyimme yöksi kahden makuuhuoneen huoneistoon heidän kanssaan. Kokkasimme, rupattelimme ja vietimme kivan illan. Päätimme nimittäin kaikki jäädä Pictoniin yöksi sen jälkeen, kun laivan rantautuessa satoi rakeita, tuuli puuskissa, ukkonen jyrisi ja oli pirun kylmä.

Suunnitteluhommia Wellingtonissa

Etelää kohden

Näkymä paatista

Myrskyä pitelemässä Sarahin ja Alexin kanssa


Pictonista aloitimme seuraavana aamuna varsinaisen pyörätourneemme täällä. Lähdimme itärannikkoa kohden etelän suuntaan. Toisena pyöräilypäivänä saimme vähän myrskynrippeitä mekin. Lämpötila oli +11, satoi vettä ja puolen päivän jälkeen iski armoton puuskainen vastatuuli. Käytännössä tuuli oli niin kova, että ei pystynyt pyöräilemään ja onneksemme melko pian tien varressa oli pieni motelli, joka tarjosi myös campingpalveluita pihamaallaan. Lösähdimme ensitöiksemme yhteiskeittiön sohvalle ja ilmeisesti paikan emännän kävi sääli meitä (tai hän epäili järjenjuoksuamme), koska hän tarjosi käyttöömme telttapaikan hinnalla pihalla seisovaa vanhaa asuntovaunua, koska keli oli niin huono. Jalo ihminen. Tuuli heilutti asuntovaunua sen verran, että oli melkein kuin veneessä olisi nukkunut. Asuntovaunu oli pieni ja kodikas, harjoittelimme karavaanarielämää eläkeläispäiviä varten.  Sanomalehdestä luimme, että tuuli oli ollut kovin vuosikausiin (vaikka täällä siis tuulee usein ja voimakkaasti) ja parisataa kilometriä etelämpänä puuskat olivat olleet n. 45 m/s, höystettynä tulvilla ja sähkökatkoilla.


Happy Camper, hetkeni karavaanarina


Aamulla kuitenkin tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi, lämmintäkin oli parikymmentä astetta. Pyöräiltiin rannikkoa alaspäin Kaikouraan saakka ja täällä ollaan. Kaupunki on varsinainen suurten ja pienempienkin merieläinten bongauspaikka merenpohjan muodosta johtuen. Erilaisia valaita liikkuu lähivesillä ja niitä pääsisi ihastelemaan paitsi perinteisesti veneellä, niin myös helikopterilla tai pienkoneella (ei budjettimatkalaisten hommaa se). Delfiinejä, hylkeitä, merileijonia, just name it. Kylän pohjoispuolella olikin muutaman kilometrin pätkä, jossa rantatien vieressä oli satoja jos ei tuhansia hylkeitä köllöttelemässä ja telmimässä. Oli hauska pyöräillä siinä vieressä ja vilkuilla välillä hylkeiden temppuja.

Hylje nauttii, ainakin näyttää siltä


Rantaa pitkin etelää kohden


Ei hullumpaa pyöräilymaisemaa täälläkään


Uusi-Seelanti näyttää lupaavalta. Pyöräily ei tule olemaan varsinaista sunnuntaipyöräilyä täälläkään, komeat mäet ja jylhät vuoret ympäröivät joka puolella, tuulee usein ja kovaa sekä sataakin säännöllisesti. Eteläsaaren vuoriston (Southern Alps) länsipuolella on paikkoja, joissa sataa 15 metriä vuodessa. Oman vivahteensa pyöräilyyn tuo vasemmanpuoleinen liikenne, mutta täällä on hyvä harjoitella ennen Japanin kierrosta. Mutta ne maisemat, ne lienevät kaiken vaivan arvoiset ja onhan tätä tikkaamista jo harjoiteltu.


Maa, ilma & vesi. Vain tuli puuttuu.

Nyt yritämme saada tarinointimme eetteriin, katsotaan kuinka käy, wifin suhteen Uusi-Seelanti vaikuttaa olevan perässähiihtäjä Chileen verrattuna. Sen jälkeen kuulemma lasillisille, täällä kun on paitsi maailmanluokan viinintuotantoa, niin myös lukuisia laadukkaita pienpanimoita.