tiistai 28. tammikuuta 2014

Andien yli Argentiinaan


Argentiinan puolella San Martin de los Andesin pikkukaupungissa olemme ja porukkaa on kuin elokuussa Etelä-Euroopan kuumimmissa lomakohteissa. Tammi-helmikuu on argentiinalaisten lomakausi ja näillä nurkilla tykkäävät viettää lomiaan poissa suurkaupunkien tappopaahteista. Eilen laskettelimme myöhään iltapäivällä kylille ja kiersimme suurin piirtein kaikki kylän majoituspalvelut luksusvaihtoehtoja lukuunottamatta ja täyttä oli. Päädyimme lopulta leirintäalueelle kaupungin laitamille, joka sekin kuhisi elämää. Liikennevirta kaupunkiin meni vierestä, nuotiot savusivat ja lattaripoppi raikasi, tylsimykset työnsivät korvatulpat syvälle korviinsa ja ei muuta kuin unta kalloon. Täytyy kyllä todeta, että vaikka campingeissa on eläväistä porukkaa, joka grillailee, lomailee ja popittaa, niin yöt ovat rauhallisia (pyöräilijän yö alkaa vaan liian aikaisin) ja ensimmäistäkään känniläistä niissä ei ole näkynyt. Suomalaisen mielestä silmiin pistävän erikoista. Aamulla teimme uuden rynnistyksen kaupunkiin ja johan tärppäsi muutaman yrityksen jälkeen. Into sisämajoitukseen johtui lähinnä välipäivän tarpeesta, huoltohommia, hankintoja ja pyykitkin pitäisi saada puhtaaksi. Kaupunki on lisäksi ensimmäinen minkään sortin kyläpahanen viiteen päivään, syntistä kaupunkielämää maistelimme jo eilen pitsan ja oluen voimalla.

Chilen puolella Andeja kohden


Nyt on pyöräilijöille tarjottu kultaa ja mirhamia pysäyttävien maisemien ja pilvettömien aurinkopäivien muodossa. Maisemien ihastelu saattaa mennä jo itsetoiston puolelle, mutta yhä jaksamme niitä taivastella. Andien ylitys pyörillä oli jo ajatuksena adrenaliinia nostattava, vaikka tulimmekin melko matalasta kohdasta (1321 m) yli. Lähdimme aamulla leiripaikasta n. 300 m korkeudesta kipuamaan ja nousu oli toki raskas ja pitkä, mutta hyvin meni eikä kyykkäämistä tullut. Matkaa siivittivät autoilijoiden kannustukset, tööttäykset (yleinen autoilijoiden tsemppaustyyli), peukunnostot ja taputukset. Ylitimme Chilen ja Argentiinan rajan Paso Cardenal Antonio Samoren rajanylityspaikassa reitin korkeimmalla kohdalla ja kieltämättä hetkessä oli jotain sykähdyttävää. Erilaisten sekavien mutta ei järin tiukkien rajamuodollisuuksien jälkeen tultiin kunnialla Argentiinaan.

Kovin nousu jo takana, kaivattu pieni tasanko pitkästä aikaa tuhkan ja kuolleen metsän keskellä, tulivuoren tekosia


Rajalla & huipulla, tulivuoren sylkemää pientä kiveä joka puolella


Vuoristopuro solisee


Argentiinan kiemuroita


Kovan päivän ilta, campingpaikan beachilla


Ajoimme suositun maisemareitin, reilun 100 km La ruta de los siete lagos (seitsemän järven reitti), joka päättyy tänne ja jonka varrella on järviä komeiden vuorien keskellä. Reitti menee parin kansallispuiston halki ja yövyimme mahtavissa maisemissa campingalueilla järvien rannoilla. Useampi järvi tuli korkattua polskien ja enemmän tai vähemmän kylmää vettä joka järvessä. Telttailuun oman vivahteensa tuovat lämpötilan vaihtelut, yöllä saattaa olla jopa nollassa ja päivällä auringossa +30. Reitti on täynnä hienoja laskuja ja ylöspäin tikkaamista, kun kerran Andeilla ollaan. Pyöräilijöitä on paljon, monet argentiinalaisia lomalaisia. Osuipa reitille yksi via dolorosakin, niin ei hyviä olosuhteita ala pitää itsestäänselvyyksinä. Sunnuntaina ajoimme melkein koko päivän säälittävää 35 km siivua huonolla soratiellä, tietyömaalla, jatkuvassa autojen virran nostattamassa pölypilvessä, paarmojen keskellä ja + 30 helteessä. Ykkösinhokin paikasta kamppailivat paarmat ja pöly. Kunhan tuon pätkän saavat vielä kuntoon, niin sitten on asfalttia koko matka.


Välipulahdus järven rannalla


Sininen on taivas, siniset on järvensä sen


Sika kävi leirissä, uimaan teidän jälkeen hra Karju


Up & downia

Nyt tutkaillaan kartasta sopivaa reittiä takaisin Chilen puolelle, pitäisi siis tehdä sama rykäisy toistamiseen joskin eri kohdasta. Kello käy ja täytynee alkaa hieman suunnitella loppuaikaa, mitä haluamme Chilessä vielä nähdä ja missä käydä. Vahvoilla ovat tällä hetkellä pyörähdys viinialueella, merenpuolisen rantaelämän tsekkaus, Valparaiso ja Santiago. Vamos a ver, que pasa.

Illan viiletessä testasimme paikallista

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Sadetta pitelemässä

Entre Lagosissa ollaan, Hospedajen verhotangoille ja liikeneville tasoille levitelty vaatteita kuivumaan. Nyt tulee vettä melkoisen reippaasti, "heavy rain" sääennustetermein. Muutaman päivän sadeputki katkaisi mahtavan kesäkelin, jonka pitäisi taas loppuviikosta ottaa niskalenkki sateesta. Tänään lähdimme Puerto Octaysta liikkeelle ja loppumatkasta olimme ilmeisesti niin säälittävän näköisiä tien päällä, että eräs señor pysäytti elämää nähneen lava-autonsa ja suorastaan vaati meitä kyytiin viimeiselle 10 km taipaleelle. Ei meitä kyllä tarvinnut suuremmin ylipuhua, pyörät lavalle ja uitetut koirat vettä valuvina autoon.

Puerto Varasissa vietimme tosiaan pari rantsupäivää, aurinko paistoi kuumasti ja järvivesi oli kylmää. Puerto Varas on suosittu lomanviettopaikka ja tammi-helmikuussa sesonki on kuumimmillaan. Oli jokseenkin erikoinen fiilis tupsahtaa yht'äkkiä sellaiseen paikkaan. Löysimme kivan hospedajen sieltä, pariskunta on pitänyt reilusti toistakymmentä vuotta majataloa ja koskaan ei ole suomalaisia ollut heidän vieraanaan. Olivat kovasti kiinnostuneita ja piti oikein itsekin skarptata visaisiin kysymyksiin vastaamalla, mitkä nyt ovat Suomen tärkeimmät teollisuudenalat tai mikä on Suomen ikävin naapurimaa, joita on aina kuulemma yksi (tää oli helppo).


Rannalla kärventymässä & uimassa, meloni helottaa taivaalla



Rantsun jälkeen tankkaamassa, pitsaa pöytään

Varasista polkaisimme Osornon tulivuorta kohden ja aikomuksenamme oli jäädä Ensenadaan, mutta hyvä asfaltti, hieno keli, levänneet jäsenet ja möykkäävät teinilaumat Ensenadan campingissä saivat meidät jatkamaan matkaa. Lopputuloksenä oli ensimmäinen pyöräilypäivä, jolloin jouduimme ajamaan otsalamput päässä. Pimeä tulee kympin aikaan illalla ja tässä vaiheessa olimme myös ajautuneet jälleen kerran sorateiden virtuooseiksi. Tien laskeuduttua järven rantaan päädyimme lopulta pilkkopimeässä rannalle wild campingiin muutaman chileläisen seurueen keskelle. Wild camping rannalla saattaa kuulostaa ihastuttavalta, mutta tosiasiassa sitä ei kannata harrastaa jos on vähääkään ihmisten ilmoilla ja rantaa käytetään yleisesti campingiin. Osa porukasta ei osaa viedä roskiaan mukanaan eikä kykyne hoitamaan ruumiintuotoksiaan asianmukaisesti. Nukuimme kuitenkin puolitajuttomina aamuun saakka ja polkaisimme rannalta lähimpään kaupunkiin, Puerto Octayin. Siellä majoituimme mahtavaan hotelliin, vanhan ja tunnelmallisen ison talon yläkertaan. Käytännössä nukuimme ja söimme koko sadekuurojen hallitseman päivän, ei huono päivä. Sillä oli muutamia muitakin vieraita lisäksemme, mm. paikallisessa sairaalassa työskentelevä lääkärirouva, sukunimeltään Aho ja jonka setä/eno on suomalainen Esko Aho sekä vanhempi merimies, joka kehui Suomesta tulevan hyviä paatteja, kuten Swania ja Nauticatia. Näin valtaisaa Suomitietoutta ei olekaan ollut sitten aikaisemmin koko matkalla yhteensä.


Pyöräreitti kulki järvenrantaa pitkin maagista Osornoa kohden

Maisemat vaihtuvat, vuori säilyy


Matti mulkoilee kanaa, joka joi hänen kaffinsa, nokki maassa jäähtymässä olleesta kahvikupista


Kunniakuja iltahämärässä pyöräilijöille

Parturoidut laamat nauttivat auringonlaskusta

Mahti majapaikka, taivaallista valoa seuraamalla päätyy kammariimme.

Pyöräilijän matkanteko ei ole aina pelkkää aurinkoa. Uitetut koirat empanada-kioskilla

Seuraamme säätilanteen kehittymistä, tuulen suuntia ja voimakkuuksia, sateita ja lämpötiloja. Jos tuulet ovat suotuisat, polkaisemme tästä hetkeksi Argentiinan puolelle. Muussa tapauksessa teemme tuulista itsellemme suotuisat ja polkaisemme toiseen suuntaan.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Takamaiden metsäläiset sivistyksen pariin

Useamman päivän radiohiljaisuus on päättynyt, kännyköissä kenttää ja nettiyhteys. Ameriikkaa! Jonkin sortin ympyrä on sulkeutunut, olemme nimittäin samassa kaupungissa jonne lensimme eli Puerto Monttissa. Carretera Austral alkaa täältä, legendaa tuli polkaistua etelästä pohjoiseen vajaa 700 km ja 2 viikkoa. Pohjoisessa kolmessa kohtaa laivayhteys korvaa puuttuvan tienpätkän. Sorateitä tuli kuitenkin ryskytettyä sen verran, että tulevina päivinä aiomme nauttia asfalttipinnoista hektisemmän liikenteenkin uhalla. Puerto Monttissa päästään myös pankkiautomaatille ja saadaan nostettua ensimmäistä kertaa tänä vuonna käteistä rahaa. Luottokortilla ei käytännössä takamailla tee yhtään mitään, mutta onneksi olimme varautuneet tähän.

Carreteran varrella sattunutta sitten viime päivityksen: Chaitenin kylällä on mielenkiintoinen ja ankarakin lähihistoria. Kylä sijaitsee komealla paikalla meren rannalla ja vuorten ympäröimänä. Tuntematon tulivuori heräsi henkiin v. 2011 kylän liepeillä ja sen seurauksena yli metrinen tuhkakerros peitti kylän ja lähitienoot. Asukkaat saatiin evakoitua, mutta kylä tyhjeni. Pikkuhiljaa sinne on alkanut porukka muuttaa takaisin ja jälleenrakennus on käynnissä. Oli aika erikoinen näky, kun kylää lähestyessämme yhä vireä tulivuori tuprutteli taivaalle kunnon sienipilveä. Satuimme lisäksi kylään vuoden kohokohtana, siellä parin päivän rodeo ja karjanajokisat. Kyllähän sitä piti käydä katsomassa, kun cowboyt kisasivat taidoistaan juhlatamineissaan parhailla hevosillaan.

Chaiteniin saavuttaessa tervetuliaissauhut olivat vaikuttavat

Oikein ravintelissa pitkästä aikaa, merluza con papas tulossa

Äijämeininkiä rodeossa

Karjanajon taidonnäyte

Chaitenista lähdettäessä alkaa melkein saman tien yksi maailman suurimmista yksityisistä luonnonpuistoista, Parque Pumalin. Puistoa pidetään jonkin sortin mallina muille luonnonpuistoille. Pumalin on vehmas ja vihreä, mutta sai myös osansa tulivuoren tuhkan sylkemisestä, sillä kyseinen tulivuori sijaitsee siellä. Yhä sauhuavan tulivuoren reunalle pääsee kiipeämään ja siitä onkin muodostunut puiston suosituimpia patikkareittejä. Ei muuta kuin pyörät pusikkoon ja patikkareitille. Näkymät oli melko hurjat, kuuma tuhka on tuhonnut metsää ympäriltä alaspäin valuessaan. Patikointireitti oli yllättävän jyrkkä ja raskas, reidet eivät kiitelleet seuraavien päivien ylämäkiosuuksilla.

Jaaha, tuonne ylös tarttis kivuta

Ylhäältä näkyi Lago Blanco, tulevan yön leiripaikkamme

Pumalinin luonnonpuistossa

Ennen kaupunkielämää meillä olikin neljän yön camping-putki, varsin erilaisia ja hauskoja kokemuksia kukin. Putken ensimmäisen yön vietimme Pumalinin luonnonpuistossa, tulivuorelta laskeuduttuamme emme pitkää siivua enää kyenneet sutkuttamaan. Leiripaikka sijaitsi Lago Blancon rannalla viidakon tunnelmissa. Siellä täällä järven rannalla oli muutamia campingpaikkoja, kukin tarkoin muiden katseilta suojassa ja tarkoitettu vain yhdelle teltalle. Hieno paikka! Järvessä pesimme pois tielläliikkujien pölykerroksen ja tulivuorelle kiipeämisestä aiheutuneet hikinorot. Kyllä kelpasi, sen kummempaa suihkua ei kaivannutkaan. Seuraavan yön taas vietimme teltassa jonkun talon takapihalla. Saavuimme 4 h laivamatkan jälkeen illalla Hornopireniin ja satamassa pieni tyttö kyseli, tarvitaanko campingia ja tarvittiinhan me. Paatissa oli lisäksemme kolmaskin pyöräilijä, itävaltalainen kaveri, ja niinpä me lähdimme kolmisin seuraamaan pikku tyttöä, joka sutkutti edellä omalla pyörällään. Päädyimme hänen kotinsa pihanurmelle. Kolmannen yön leiripaikka löytyi Hualaihuen kyliltä lähdettyämme. Mahtava merenrantapaikka privaattihiekkarannalla eikä ketään muita paikassa. Lämmin päivä ja tyyni ilta, ei muuta kuin uimaan ja kylpemään. Camping-putken viimeisenä iltana yövyimme vesiputouksen äärellä. Rantauduimme viimeiseltä tien korvaavalta laivaosuudelta Caleta la Arenaan ja farmari piti lähistöllä laidunmaiden lisäksi pientä campingpaikkaa maillaan, siellä kellistimme päämme tyynynkorvikkeeseen ylhäisessä yksinäisyydessä. Toki iltakylpy vesiputoksen altaassa ennen sitä.

Camping nro 1,  kylpyvesi siintää taustalla

Camping nro 2, yhdistetty Itävalta-Suomi joukkue takapihalla


Camping nro 3, mahtava paikka


Privaattibeach, kylpyvesi suoloineen odotteli meitä

Camping nro 4, kylpyvesi oli melkoisen vilpoista, kuten ilmeestä voi päätellä


Bloggari sai inspiraation kokin keitellessä

Pohjoiseen tultaessa kelit ovat lämmenneet ja sateet vähentyneet. Aurinko jaksaa helottaa riittävästi. Kenties sen seurauksena, parit viime päivät olemme saaneet pyöräillä paarmojen ympäröiminä. Peruspaarmojen lisäksi ympärillämme pörräsi valtavia mötiköitä. Äänekkäitä, isoja ja sinnikkäitä, joskin onneksi melko hitaita iskemään. Pyörän päällä huonolla soratiellä ylämäkeen ajettaessa niitä on melko haastavaa hätistellä. Tänään paarmoja oli selkeästi vähemmän, toivottavasti massat jäivät takamaille. 


Kohtalo lienee sama muiden nautaeläinten kanssa, mutta elämän laatuun on panostettu

Huomenna polkaisemme Puerto Varakseen ja siitä sitten järville. Sen jälkeen suunnitelmat ovat jokseenkin auki. Argentiinan puolella olisi kiva käydä, josko bussilla vaikka Andeille ja lasketella sieltä sitten alaspäin. Mutta toisaalta, sääennusteet näyttävät niillä hoodeilla yli +40 astetta ja uv-varoitus 12 (EU:n asteikko loppuu 11...). Mutta mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa, ihmetellään hetken aikaa ja sulatellaan Carretera Australin kokemuksia.


   

perjantai 10. tammikuuta 2014

Carretera Austral haastaa ja palkitsee kulkijansa

Olemme Santa Lucian minikylässä ja mökkimajoituksessa. Tuli kyllä tarpeeseen, saadaan kamat kuiviksi, huollettua & korjattua varusteita, lepuutettua rääkättyjä kroppiamme ja kokattua tuoretavaroista toki kylän minimarketin ehdoilla. Carretera Australista etukäteen lukemamme kuvaukset ovat osuneet oikeaan, haastavaa pyöräilyä ja maisemiltaan eeppistä. Tie on tosiaan vaihtelevaa, meistä alkaa kehittyä erilaisten sorapintaisten teiden analyytikkoja tätä menoa. Tie luikertelee syrjäseuduilla, helposti voi mennä lähemmäs sata kilometriä, että välillä ei ole yhtään mitään palveluita tai juurikaan asutusta. Kahden päivän ruokatavarat on kannettava mukana, mutta vesihuolto onneksi pelaa, yksi painava kannettava vähemmän. Kaikki matkan varrelle sattuneet pienet kyläpahaset kannattaa hyödyntää, minimarketista vähän täydennystä muonahuoltoon ja aina kannattaa kysäistä, mistä mökistä saisi mahdollisesti vaikka kaffeet juoda tai jopa jotain syötävää. Usein jos jonkinlainen ruokala-kyltti näkyy talon seinässä, kyseessä on jonkun koti ja ovelle vaan pimpottelemaan, että onko paikka auki ja saisko sieltä jotain murua rinnan alle. Maisemat ja pienet kylät muistuttavat välillä ysäri-tv-sarjaa, Villi Pohjolaa.


Laskettelemme laakson pohjalle

Hämähäkkinainen tankkauspisteellä


Sitten viime päivityksen tie tosiaan muuttui kuin veitsellä leikaten leveästä uudesta asfalttitiestä kapeaksi joskin hyväkuntoiseksi soratieksi saapuessamme Queulatin kansallispuistoon. Puisto on valtavan vehmasta metsää, läpitunkematonta ja muistuttaa lähinnä viidakkoa. Alueella sataa melkein koko ajan, vuotuinen sademäärä on 4 metriä (?!). Kasvillisuus kurottautui tietä kohden näyttäen siltä, että kasvit eivät yksinkertaisesti mahdu enää metsään. Oli aika hieno tunnelma ajella kapeaa tietä, jota reunusti molemmin puolin tiheä vihreä päällekäyvä kasvillisuus. Lisäksi puistossa on pari komeaa jäätikköä, lumihuippuisia vuoria, kirkkaita vuoristopuroja ja maagiset maisemat. Olimme onnekkaita, kun meille sattui yksi harvinaisista aurinkoisista ja selkeistä päivistä alueella. Näin ollen pätkälle osunut monen kilometrin tiukka ja näännyttävä nousukaan ei tuntunut niin pahalta, kun aina vain hienompaa maisemaa nousi seuraavan mutkan takaa. Päivän kruunasi villi leiri joen rannassa, hieno ilta ja peseytyminen jäätikön sulamisvesissä.

Queulatin kansallispuistossa kelpasi ajella

Näissä maisemissa olisi mennyt alas mikä tahansa sapuska lounastauolla

Rullausten aatelia

Villiä leiriytymistä, sai peseytyä joessa vaihteeksi kesäkeleissä

Seuraavana päivänä teimme välipysähdyksen jäätikön laidalle ja patikoimme muutaman tunnin pienen vaelluksen kipuamalla komealle näköalapaikalle, mistä näkyi jäätikön reuna pilvien alta ja jäätiköltä suihkuavat vesiputoukset. Metsässä vuorenrinteellä nouseva polku oli jo itsestäänkin elämys, vihreää, vihreää ja vihreää. Päivä oli pitkä ja loppuhuipentui Puyuhuapin kuumiin lähteisiin. Sanoinkuvaamaton fiilis, kun fyysisesti tiukkojen ja pölyisten päivien jälkeen istuu eriasteisissa kuumissa lähteissä (joiden vesi tulee tuliperäisestä maaperästä) ja käy välillä pulahtamassa kylmässä merivedessä. Kaiken lisäksi uimassa ollessani delfiini polski muutaman kymmenen metrin päässä meressä. Hyvän olon tokkurassa jaksoimme pyöräillä vielä muutaman kilometrin läheiseen kylään, jossa illallinen ja hospedajessa pää tyynyyn.

Patikointia metsän siimeksessä


Putousten alkulähteellä patikoinnin lopputuloksena


Kuumilla lähteillä olo on eufoorinen

Eilen mentiinkin sitten tunnelmasta toiseen. Olimme yön La Juntan villin lännen kylässä ja viimeiset kilometrit sinne antoivat jo vähän esimakua tulevasta tien kunnon suhteen. Olimme kuulleet pahoja tarinoita vastaantulevilta pyöräilijöitä, että n. 70 km pätkä La Juntasta Santa Luciaan on pelkkää tuskaa, liftatkaa lava-auton kyytiin jos suinkin mahdollista. Sinänsä on muuten hupaisaa, että olemme täällä keskellä ei mitään ja moottorisoituja tieliikkujia on mukavan vähän, mutta pyöräilijöitä riittää. Carretera Austral on jonkinlainen klassikko pyörämatkailijoiden keskuudessa, suurin osa näyttää ajavan pohjoisesta etelään. Viikon kokemuksella aika hyvä arvio on, että kohtaamme joka päivä n. 10 pyörämatkailijaa meidän lisäksemme. Meidän kanssa samaan suuntaan menijöitä on toistaiseksi ollut ainoastaan hollantilainen pariskunta, joiden kanssa olemmekin törmänneet muutamaan otteeseen.


La Juntan kylänraitilla


Mutta siis takaisin siihen eiliseen päivään, joka oli osaltaan myös hyvin ikimuistoinen. Koko 70 km matka oli tietyötä, raskasta kuorma-autoliikennettä ja äärimmäisen huonoa tietä. Milloin oli pehmeää hiekkaa höystettynä nyrkinkokoisilla irtokivillä, välillä monta senttiä upottavaa soraa tai milloin mitäkin, mutta kaikki surkeaa ajettavaa pyörillä. Matti jossain vaiheessa jo totesikin, että tämän huonompaa ei kai tie voi enää olla, jotta sitä voi tieksi vielä kutsua. Tiina taas tuumasi, että tietyömiesten on pakko ajatella välillä, että noilla pyöräilijöillä ei voi olla kaikki kotona. Tuohon pätkään kului 10 h sisältäen lounastauon, jolloin keitimme tien laidassa energiaa tuleville tunneille. Viimeiset pari tuntia satoi vettä, puhti oli poissa ja energiat lopussa. Telttaa ei saanut mihinkään, koska tien varret oli joko aidattua laidunmaata tai tiheää viidakkoa. Viimein yhdeksän aikaan illalla meitä kohtasi taivaallinen näky, pieni camping –kyltti joen laidassa. Paikan ainoat fasiliteetit olivat vieressä virtaava joki ja keikkuvat puiset pöydät & tuolit, mutta se riitti. Teltta pystyyn, ruoka tulelle ja nukkumaan, jatkuva sade vei peseytymishalut joessa. Vettä tuli läpi yön ja uusi telttamme sai kunnon testin, josta se ei valitettavasti selvinnyt täysin kuivin jaloin. Matti fiksailee McKaiverina juuri ulkona telttaa ja katsotaan, saadaanko roiskuvat tipat pysymään sisäteltan ulkopuolella seuraavan sateen sattuessa. Keitin on jo korjattu, armoton höykytys löysytti ruuveja ja aiheutti pientä päänvaivaa, mutta ilmeisesti Matti sai sen jo kuntoon.


Tietä käyden tien on vanki, 70 km polkaisu surkeaa tietä pitkin tietyömaalla

Tänään ei polkaistu kuin 5 km leiripaikalta tähän kylään ja otimme ainoan sisämajoitusvaihtoehdon. Kamiina on kuumana ja kamat viritelty tuttuun tapaan pitkin mökkiä. Syöty hyvin ja maistettu lasit punaviiniä (vasta toista kertaa Chilessä ollessamme, huolestuttavaa), viinimaan maineesta huolimatta ainakin Chilen takamaat vaikuttavat olevan enemmän olutseutuja. Kohta lähdemme paikan emännän kotiin kokeilemaan, josko saisimme hänen wifillään päivityksen eetteriin. Huomenna edessä on seuraava haaste, reitin toinen kovista ja uuvuttavista kilometrien pituisista nousuista, mutta se on eri tarina se.   

Iloiset irtolaiset on the road
 



sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Carretera Austral ja uuden vuoden polkaisut

Carretera Australilla ollaan ja paljon on vettä virrannut niin taivaasta kuin erinäisistä putouksista ja joista sitten viime päivityksen. Castrosta polkaistiin Quellonin kauppalaan yhdellä istumalla kovan myötätuulen saattelemana ja Matin pyörässä oleva nopeusmittari nousikin pyöräreissujemme ennätyslukemiin, 75 km/h, jihaa! Quellonissa oli kolme päivää aikaa luuhata ennen paatin lähtöä mantereelle Patagoniaa kohden. Quellonia ei parhaalla tahdollakaan edes entinen matkaopas voi kuvailla viehättäväksi tai pittoreskiksi kyläksi. Parhaat päivänsä nähneenä tai niitä odotellessa, tämä kalastajakylä on yksinkertaisesti rähjäinen ja räjähtänyt. Puerto Monttin majapaikan emäntämme kommentoi, että Quellonissa on paljon alkoholisteja ja Lonely Planet antaa armottoman joskin totuudenmukaisen tuomion ”not much to see” ja suosittelee poistumaan sieltä pikaisesti. Sunnuntaina saavuimme fillareillamme kylään illan suussa ja totta tosiaan, sammuneita ukkoja makoili useampiakin tien varsilla tai rannalla (onneksi oli laskuvesi) kuka verissä päin tai missäkin eritteissä. Saimme kuitenkin ihan kivan hospedajen, jossa olimme ainoat asiakkaat taas kerran. Aika jännä, että kylillä ei muita turisteja näkynyt. Kylän tunnelman kruunasi vielä lähes jatkuva vesisade. Meillä meni kuitenkin ihan mukavasti, nukuimme pitkiä öitä varastoon, nautimme kuumista suihkuista ja tutustuimme paikalliseen grilliperinteeseen.

Alaskasta alkava Pan American Highwayn toinen haara päättyy Quelloniin. Kovin käy highway kapeaksi ennen kuin loppuu.


Quellonin rantabulevardi


Matilla oli projekti virittää pyörän tarakkansa hieman parempaan asentoon pakkauksia ajatellen ja siihen tarvitsimme pari lattarautaa. Kiersimme kaikki Quellonin rautakaupat ilman onnea, kunnes viimeinen niistä neuvoi meidät sepän pajalle ja siitäkös kehkeytyikin hauska vyyhti. Lähdimme kolkuttelemaan sepän ovea ja epäilimme, että saammekohan apuja, kun on uudenvuoden aattoilta alkamassa. Sepällä oli paja kotonaan ja hän oli juuri sattumalta pajan puolella ripustamassa puolikasta lammasta kattoon roikkumaan seuraavan päivän ateriaa varten ja kuuli kolkutuksemme. Seppä olikin varsinainen pelle peloton. Hän innovoi putken palasesta sopivanmittaiset palat, takoi ja porasi sepän lailla. Avot, homma toimi ja palaset ajavat hyvin asiansa. Sessio päättyi siihen, että istuimme sepän keittiössä itse maestron (kuka lähentelee kuuttakymppiä), hänen elämänsä valon (25 kesäinen avopuolisonsa), anopin, appiukon ja tyttöystävän veljen kanssa nauttimassa tarjoilusta, seppä ei suostunut ottamaan maksua palveluksistaan ja saimme kutsun seuraavan päivän uudenvuoden asadolle syömään sitä katossa roikkuvaa lampaanpuolikasta em. sukulaisjoukkion ja muutaman naapurin kera. No mehän menimme ja visiitti oli kaikin puolin mielenkiintoinen. Lammasta pyöritettiin käsin vartaassa hiilien päällä pari tuntia ja syötiin lopulta sormin repien, lisukkeina perunaa eri muodoissa ja palan painikkeeksi viiniä ja olutta. Edellisenä iltana sukulaisjoukkio oli vaihtanut vuotta tanssimalla (keskenään kotona) neljään saakka aamulla. Meidän tylsimysten vuosi sen sijaan vaihtui sängyssä nukkumassa. Sen verran oli yritystä, että illalla olisimme käyneet yhdellä drinkillä, mutta kaikki kuppilat olivat kiinni. Piti tämäkin päivä nähdä, että uudenvuoden aattona yksikään ravinteli tai juottola ei ole auki.

Seppä ja kisälli juhlistavat onnistunutta projektiaan

Samaan aikaan tuvan puolella hörpittiin mateeta 


Asado valmistuu, lampaanpuolikas pyörii vartaassa


Lahja ei mahtunut kyytiin, joten otimme siitä kuvan muistoksi. Huom, pienoismallin torni vaurioitunut maanjäristyksessä

Illan tullen satamasta paatilla etelää kohden, Carretera Austral odottaa

Vuoden ensimmäisenä päivän iltana hyppäsimme paattiin ja alkoi 33 tunnin matka kohti Puerto Chacabucoa. Ensimmäiset tunnit oli melkoista höykytystä, hyvä että penkillä pysyimme, mutta onneksi kyyti muuttui tasaisemmaksi. Laiva ei järin suuri ollut, iso sali täynnä istuimia ja miniatyyrikahvila, siinäpä se. Maisemat sen sijaan olivat melkoisia, paatilla oli komea reitti. Aina välillä näkyi merileijonien kuonoja kurkistelemassa veden pinnan yläpuolelle ja nähtiinpä aika läheltä sinivalaskin. Jylhiä lumihuippuisia vuoria ja jäätiköitä. Kaksi yötä laivan istuimilla poikittain nukkuen selkä jumissa ja vähillä unilla antoi hyvän startin Carretera Australille. Polkaisimme innoissamme hyvästä asfalttipinnasta ja komeista maisemista johtuen niin pitkälle, että hyvä ettei pyörän päälle nukahdettu. Mitään virallisen tyylistä majapaikkaa ei osunut kohdalle, joten ei muuta kuin teltta pystyyn joen rantaan ja villiä leirintää eli ns. wild campingia. Tulipahan sekin laji korkattua, löysimme kelvollisen paikan joen rannalta ja nukuimme pitkät unet mullien möykätessä ja lintujen kirkuessa taustalla. Tosin parin laivalla nukutun yön ja yhden pitkän pyöräilypäivän jälkeen suihku olisi ollut tervetullut, mutta joessa virtaavat jäätikön sulamavedet eivät houkutelleet pidempään kylpyyn, varsinkaan kun lämmintä oli tuskin kymmenen astetta ja edessä yö teltassa. Uv-tikulla sekoitettu jokivesi toimi sen sijaan kätevästi juomavetenä.


Aamu nro 1 valkenee paatista käsin katsottuna

Maisemia laivareitiltä


Laaduntarkastaja, näkyykö hitusia juomavedessä


Pyöräilijä on muurahaisen kokoinen Carretera Australilla

Villiä leiriytymistä


Karjanajoa

Nyt ollaan pienessä Villa Amengualin kylässä ja sisämajoituksessa, viimein se kaivattu suihkukin on otettu. Jylhät on maisemat tien varrella ja edelleenkään ei paljon tasaista ole tarvinnut polkea. Tie on luxushyvä, huomenna loppuu päällyste ilmeisesti ja soratietä ryskytämmekin sitten kai about 400 km. Kelit ovat melko haastavat pukeutumisen suhteen, lyhyet sadekuurot ja aurinko vuorottelee, tuulee kovaa ja suunta vaihtelee nopeasti, pyöräillessä on oikeastaan koko ajan joko vähän viileää tai liian lämmin.

Täytyy sanoa, että onneksi on espanjaa aikanaan tullut harjoiteltua ja vaikka pahasti ruosteessa onkin, niin sillä selviytyy. Melkoisen ummikkona saisi muuten olla, englannilla täällä takamailla ainakin pärjää melkein yhtä hyvin kuin suomen kielellä. 


Pyöräilijän silmä lepää ja reidet huutaa