Viiniä, hikeä ja järistyksiä

Rannikolta sutkutettu sisämaahan ja sen huomaa ainakin lämpötiloissa, helposti +10 asteen ero ja varjossakin mittari huitelee + 30 asteen paremmalla (tai pyöräilijän mielestä pahemmalla) puolella. Hikeä on valutettu ja vettä lipitetty, onneksi näissä lämpötiloissa maasto on ollut tasaisempaa polkea. Nyt pientä pilvisyyttä, joka sinänsä tervetullutta.



Ennen rannikolta poistumista vielä mereneläviä vatsan täydeltä

Lampaat hakevat helpotusta iltapäivän kuumuuteen

Pyöräilijöille tarjottiin helpotusta paikallisten toimesta, kylmää juotavaa ojanpientareelle ja perään kiikutettiin eväspussi

Hyvin rullaa, kun viinilaakso siintää silmissä

Illallinen valmistuu hospedajen takapihalla

Tästä keittiön kautta lautaselle

Keskiviikkoaamuna saimme kokea ensimmäisen kerran reissullamme maanjäristyksen, joka onneksi kohteli meitä lempeästi, mutta muistutti kuitenkin, että Chile on yksi maailman järistysherkimpiä maita. Teimme lähtöä pienestä hospedajesta Lololin kylässä aamulla ja pakkailimme sisällä kamoja, kun alkoi jytistä. Talo tärisi ja vähän niinkuin ukkonen olisi jyrissyt, ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa tai minkäänlaisia vaurioita. Koko hässäkkä kesti ehkä 10 sekuntia ja lähdimme saman tien ulos vaiston varassa. Talon väkikin suhtautui ihan tosissaan oireisiin, ainakin vanhempi väki lienee nähnyt riittävän monen järistyksen pahatkin seuraukset. Kaikki pihalle, sinne kannetiin mummo pyörätuoleineen ja ulos mönkivät myös unenpöpperöiset teinit huoneistaan. Järistys oli voimakkuudeltaan kohtalainen Chilen "luonnonmullistussivun" mukaan, jota seuraamme aina muistaessamme (www.onemi.cl) kuuliaisena ulkoministeriön ohjeistuksen mukaisesti.

Viinimaassa kun ollaan, niin pitihän meidän nyt ainakin yhden viinialueen halki polkaista. Pyöräilimme Colchaguan laaksossa, joka on yksi Chilen tunnetuimmista viinintuottaja-alueista. Viiniturismissa on häivähdys elitististä leimaa eikä ehkä ihan syyttä. Alueen jonkin sortin keskus on Santa Cruzin pikkukaupunki, jossa monet viinituristit yöpyvät ja vierailevat kaupungista käsin eri viinitiloilla ja tämä näkyy majoituspalveluiden hinnoissa. Kaupunki sinänsä ei ole mitenkään erikoinen. Päätimme laittaa kaikki munat yhteen koriin ja vierailla kaikista eksklusiivisemmalla viinitilalla sen sijaan, että kävisimme useimmalla "normaalilla" isolla tilalla. Hyvä viini nyt on hyvää joka paikassa, niin suuria viiniasiantuntijoita meistä ei ole kehkeytynyt, että pyöräilisimme Chilen antavimman tai ryhdikkäimmän viinin perässä. Sen sijaan äärimmäisyyksiin menevä ja asialleen omistautuva tekeminen kiinnostaa, myös viinin valmistuksessa.

Ei menty vikaan vaan vierailu osoittautui erinomaiseksi! Kävimme Lapostollen tilalla, jossa tehdään pelkästään heidän premium-viinejään, lippulaivana Clos Apalta. Tilan omistaa ranskalainen madame, viini-imperiumin perijätär kuudennessa polvessa. Viinin viljelyssä tai missään muussakaan tekemisessä ei tehdä tippaakaan kompromisseja, kaikki tehdään viimeisen päälle. Jotta pääsette tunnelmaan, niin ohessa muutama anekdootti. Viiniä viljellään biodynaamisesti, joka on tietysti luomua, mutta vielä useamman askeleen syvemmällä ja jossa esimerkiksi kuunkierrolla on tärkeä osa kasvien hyvinvoinnissa ja viiniä ei missään vaiheessa pumpata ”väkivaltaisesti” vaan se soljuu painovoiman avulla tynnyristä seuraavaan, kun aika on. Ilmansuunnilla ja luonnonelementeillä on tärkeä osa suunnittelussa. Tuholaistorjunnan hoitaa kanat ja lannoituksen lampaat, jotka päästetään sopivin väliajoin viinitarhoihin. Viinitertut poimitaan käsin yöllä ja rypäleet erotellaan tertuista käsin niin ikään, näin huonoja marjoja, oksia tai roskia ei pääse mukaan. Viiniä käytetään rypäleessä luonnollisesti esiintyvän hiivan, ei lisätyn, avulla huomattavan pitkään. Viini on pelkästään tammitynnyreissä tavanomaisten terästankkien sijaan. Viiniä survotaan käsipelillä 6 tonnin tammitynnyreissä 3 minuuttia 6 tunnin välein 48 päivän ajan ja survojat ovat kuulemma session jälkeen varsin nääntyneitä. Tilan päärakennus, jossa valmistus ja säilytys tapahtuu, on rakennettu luontoa kunnioittaen, muoto muistuttaa linnunpesää, portaikko vapaana virtaavan veden solinaa ja koko paikka on louhittu graniittiin, joka auttaa pitämään paikan luonnollisesti kosteana ja viileänä sekä suojaa maanjäristyksiltä.

Viinitilan maanpäällinen osa eli linnunpesä

Tynnyrit rivissä Clos Apaltaa täynnä

Niin kuin tässä ei vielä olisi ollut tarpeeksi, niin Clos Apalta on valittu joitakin vuosia sitten maailman parhaaksi viiniksi jonkin amerikkalaisen asiantuntijainstanssin toimesta. Tasting-osuudessa saimme maistaa tuota jumalten juomaa ja maistuihan se. Tosin yhtä hyvälle maistui tastingin toinenkin punaviini, Cuvee Alexandre, jota valmistetaan saman viinitalon toisella tilalla muutaman kilometrin päässä, jossa viini valmistuu aavistuksen vähemmän hifistellen. Eikä se edullisinkaan valkoviini heikkoa ollut, ehei. Hintatasosta sen verran, että ne chileläiset viinit, joista Alkossa saa pulittaa about kympin, maksavat täällä n. 3 euroa. Tastingin viinien chileläinen hinta oli 7 €/20 € ja hifistelyviini 100 €/pullo. Siitä voi laskeskella, mitä näiden iloliemien hintataso Suomessa olisi, jäisi maistelematta.

Valkoviini on jo maistettu

Viinituristikierrostamme voi ehkä pitää jokseenkin erikoisena. Aloitimme talon takapihalla olevasta kahden tankin "bodegasta", jossa tuotetaan 1500 litraa viiniä vuodessa omasta maasta ja myydään pullot takapihan mökissä. Seuraavaksi toiseen äärilaitaan, jossa mikään ei ole liian överiä. Jonkinlaisia outoja lintuja olemme myös viinituristien joukossa, amatöörit fillareineen rähjäisessä lookissa (huom. vaihdoimme ylle lähes puhtaan paidan luksustilan parkkipaikalla, jotta eivät heittäisi meitä ulos haisevina hampuuseina).

Ei se takapihan viinitilan Cabernet Sauvignonkaan huonoa ollut

Siinä onkin melkein tilan koko tuotanto

Viinitilalta polkaisimme pohjoista kohden viljelysten vaihtuessa pikkuhiljaa viinistä hedelmiin. Asutusta oli siellä täällä jonkin verran, mutta ei minkään sortin majataloa eikä sopivaa telttailupaikkaa. Monivivahteisten tapahtumien jälkeen päädyimme tienvarsiravintola/discon takapihalle kanalan/kukkolan viereen telttaan. Luulimme räjähtäneen disco-kyltin olevan muisto menneeltä vuosituhannelta, kunnes latinorytmit alkoivat soimaan ja takaoven kautta ilmestyi nippu napakannäköisiä neitokaisia matkalaukkujen ja muutaman urhon kera. Meille jäi hieman epäselväksi, oliko kyse lihallisen rakkauden työläisistä vai jonkin sortin tanssiryhmästä ja erityisesti se, kävikö siellä discossa joku asiakas jotakuinkin keskellä ei mitään vilkkaan tien varressa. Iltapuhteita suorittaessamme yksi porukasta tuli rupattelemaan ja kertoi heidän lopettavan todennäköisesti aikaisin, jo kolmelta aamuyöstä. Ei muuta kuin tuplat korviin ja maate. Aamu valkeni kukkojen kiekumiseen ja tiesittekö muuten, että siitä kuuluu ääni, kun kana juo vettä. Majoituksemme hinta oli mielestämme suolainen tasoon nähden, kylmästä suihkusta ja wc:stä huolimatta, ja saimmekin tingattua aamiaisen hintaan. Aamiasta piti nauttia klo 9, mutta kymmenen aikaan ketään ei näkynyt missään ja huolestuttavinta tilanteessa oli se, että olimme ravintolan pihaporttien lukkojen takana ilman poispääsyä. Kympin jälkeen señor kuitenkin raahusti paikalle ja tarjosi yllättävän hyvän aamiaisen eli ei muuta kuin adios ja uuteen päivään.

Back to reality, discon ja kanalan välissä

En ole ihan varma, kannattaisiko tätä mainita blogissa, mutta mainitaan nyt rehellisyyden nimissä kuitenkin. Discon ja kanalan välistä lähdettyämme päivän pyöräily oli melkoista helvettiä, vaarallisinta tähän mennessä. Poljimme ”ruta de la fruta” eli hedelmäreittiä. Tie oli kapea, ilman piennarta, n. 30 cm pudotus asfaltilta pusikkoon ja rekkoja täynnä roudaamassa hedelmiä satamakaupunkiin ja lantaa sun muuta tarpeellista tiloille. Kaksi rekkaa ja pyörä ei yksinkertaisesti mahtunut samaan kohtaan tietä yhtä aikaa ja pyöräilijähän siinä kyydissä häviää. Yritimme jopa saada liftiä lava-autojen kyytiin, mutta huonolla menestyksellä.

Pääsimme hengissä San Pedron pikkukylään saakka, jossa piennar alkoi levetä. Majoituspulmat kuitenkin jatkuivat ja tiedustelimme paikan poliiseilta, minne ehkä kulkijat voisivat päänsä kallistaa. Poliisit kutsuivat meidät ensin asemalle vessaan ja juomaan kylmää vettä, hyvin oli pyöräilijöiden perustarpeet halussa. Niitä näitä rupatellessamme kysyin, onko kylässä rauhallista ja kuulemma on erittäin hiljaista eikä paljon töitä. Ainoastaan ruta de la frutan tiellä tapahtuvat liikenneonnettomuudet työllistävät. Aika yllättävää. Poliisit kuitenkin arvelivat, että ehkä yleisen uima-altaan luona tai sen läheisyydessä olevien vuokramökkien liepeillä voisi telttailla. Sinne siis, ensin uima-altaalle, josta neuvoivat myös mökeille. Sitten mökeille, jotka löytyivät arvaamalla, koska mitään kylttejä ei ollut missään eikä ketään kotona. Mökeistä löytyi yksi asukas, valtion hedelmätilatarkastaja, joka tiesi kertoa, että omistaja on töissä ja saapuu myöhemmin. Tulimme myöhemmin uudestaan, eikä edelleenkään ketään kotona. Istuimme penkille odottamaan ja siinä tovin jo oltuamme, ilmestyi jostain puolikajahtanut vanha nainen, joka oli jonkun sisko ja kenen poika oli kohta tulossa ja hän pyysi odottamaan. Taas odotettiin ja kohta karauttikin lava-autollinen työmiehiä pihaan ja joista yksi tiesi kertoa, että omistaja ei ole tänään tulossakaan talolle, mutta tämä kaveri antoi meille luvan telttailla paikan pihalla. Emme edelleenkään tiedä, kenen pihalla olimme ja millä mandaatilla, mutta se on jo mennyttä se. Ja koska eilinen oli ja meni, niin lähetämme piirun verran myöhässä kaikille ylenmäärin ystävyyttä ja ripakopallisen rakkautta ystävyyden ja rakkauden päivän nimissä.