Sen pituinen se.

Reissumme viimeinen viikko on vierähtänyt Soulissa hengaillen. Onhan tämäkin kirkonkylä nyt mahdottoman kokoinen ja melkoisen hektinen. Saavuimme Aasian 4. suurimpaan metropoliin hienoa pyöräilybaanaa pitkin, joka seurailee kymmeniä kilometrejä Han-joen vartta. Lähestymispäiväksi osui viikko sitten sunnuntai ja reitillä oli satoja jollei tuhansia paikallisia pyöräilijöitä lisäksemme ja tunnelma oli korkealla. Toki saimme nautiskella autenttisesta kaupunkipyöräilystäkin reilun 10 km siivun verran ennen kuin kolkuttelimme majapaikkaamme ovea. Pohjois-Korean rajaseutujen kierroksen jätimme seuraavaan kertaan.



Tankkaustauolla Soulia kohden



Han-joen varrelta

I have seen the light? - Soulin buddhalaisessa temppelissä

Se alkaisi olla loppuklausuulin paikka. Uskomaton reissumme on päättymässä ja emme taida oikein vielä ymmärtää sitä. Puhumattakaan siitä, että olisimme jo pureskelleet kaiken kokemamme, näkemämme ja saavuttamamme. Kyllä tästä reissusta varmasti jonkinlainen jälki meihin jää. Päällimmäisenä taitaa nyt olla ajatus, että onneksi teimme tämän ja lähdimme reissuun. Emme jääneet odottelemaan eläkepäiviä, lottovoittoa tai parempia aikoja vaan sanoista tekoihin. Kliseisesti voisi todeta, että huomisesta kun ei koskaan tiedä. Tajuamme olevamme myös varsin etuoikeutettuja, aika monessa maassa vuoden irtiotto ja pyöräreissu pitkin maailmaa on täysin absurdi ajatus. Kiitollisuuden tunne siitä, että kaikki meni niin hyvin vaikka Matin Tongan tuliainen aiheuttikin jälkitautina ikävää kipuilua. Onnekkaita olemme myös toistemme suhteen, 24/7 yhdessä ja pitkälti kaksin kuulostaa kuulijasta riippuen joko ahdistavalta tai mahtavalta, me liputamme jälkimmäisen puolesta. Reissuun mahtuu valtava määrä voimakkaita kokemuksia & elämyksiä, komeita maisemia & reittejä ja itsensä ylittämistä & rajojen kokeilua. Toki näin pitkällä reissulla mukaan mahtuu välillä myös ankaria olosuhteita, fyysistä uupumusta ja ei niin juhlallisia pyöräilytaipaleita rekkojen kanssa dulleilla maantiesiivuilla, positiivisia kokemuksia on kuitenkin julmetusti enemmän. Tylsää meillä ei ainakaan ole ollut ja kertaakaan ei ole tullut tunnetta, että ei ole mitään tekemistä. Moni asia tuntuu kotisohvalta käsin vaikeammalta kuin se todellisuudessa paikan päällä onkaan, kunhan vaan ryhtyy tekemään.

Jokainen koluamamme maa on ollut vierailun arvoinen. On vaikeaa ellei mahdotonta rankata niitä minkäänlaiseen järjestykseen, joka maassa on omat hienot paikkansa ja vastaavasti nuivempia pyöräilyosuuksia. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti normaalisti ystävällisiä kaikkialla. Missä päin kutakin maata olemme kulkeneet, vaikuttaa luonnollisesti myös mielikuvaamme maasta. Mitään maata emme ehtineet koluta "loppuun", paljon jäi vielä näkemättä. Joka maassa yllätyimme, kuinka paljon suurempi maa itse asiassa onkaan pyörän satulasta käsin kuin Google Mapsista katsottuna. Chilessä olosuhteet olivat ankarimmat, paitsi että välillä oli kovia  nousuja niin oli myös  huonoja sorateitä,  pöllyävää tienpintaa ja ahdistelevia valtavan kokoisia paarmoja laumoittain. Uusi-Seelanti teki pyöräilijän elämän helpoksi, riitti kunhan keskittyi polkemiseen, kaikki muu hoitui kuin itsestään. Japanin Alppien polkaisu taisi olla fyysisesti kovin koitos, mutta muuten vuoristossa olosuhteet olivat erinomaiset; hyvät tiet ja hiljainen liikenne. Tosin muualla Japanissa sitten liikennettä olikin riittämiin tien päällä. Etelä-Koreassa pyöräilimme melko vähän aikaa, kilometrejä kertyi 555. Ilmassa oli jonkinlaista rentoa jäähdyttelyä, nättiä pyöräilyä hiljaisilla maaseutu- tai pyöräreiteillä. Sekä Japanissa että Etelä-Koreassa totaalisena ummikkona olo antoi reissuun oman mausteensa, pyöräilyn lisäksi perustarpeiden tyydyttäminen nukkumisesta syömiseen vaati hieman ponnisteluja. Dramaattisimmat maisemat reittimme varrelta taitavat osua Chileen ja Uuteen-Seelantiin sekä Japanin Alpeille.

Soul

Jos joku nyt miettii pidemmän pyöräreissun tekemistä, niin muutaman vinkin voisimme antaa evästykseksi. Kaikkein tärkeintä on vaan päättää lähteä. Suomalaisia matkapyöräilijöitä on todella vähän maailmalla, tapasimme vähintään kymmeniä matkapyörälijöitä ja oikeastaan juuri kukaan ei ollut koskaan tavannut ketään suomalaista pyöräilijää. Ei muuta kuin perinteitä luomaan.

1. Tartu härän sijaan pyörää sarvista ja lähde. Ei tarvitse olla ennestään mikään himopyöräilijä, matkalla on aikaa kasvaa ja kehittyä.  Kukin asettakoot omat tavoitteensa ja mitoittakoot matkat itselleen sopiviksi. Me lähdimme reissuun melko erilaisilla pyöräilytaustoilla, Matti on pyöräillyt vuosikaudet kesät talvet töihin, Tiina lähinnä just for fun kesäisin. Tasoero näkyi alkuun ërityisesti ylämäissä ja sen ansiosta Matti sai vähän enemmän kiloja pyöränsä päälle kannettavaksi. Tiina otti kuitenkin matkan edetessä Mattia kiinni, lähtötaso kun oli matalampi, kehityskin oli nopeaa.
2. Minimoi mukana kannettavat kilot kuitenkaan liikaa mukavuudesta tinkimättä. Ylämäissä jokaisen kilon tuntee. Meillä oli molemmilla ohjaustangossa pieni etulaukku, takana Ortliebin pyörälaukut, joiden välissä reput tarakoilla. Koko setin (kaikki laukut) paino ilman ruokia ja vettä oli Matilla n. 20 kg ja Tiinalla n. 17 kg. Kilon ehkä olisi saanut nipistettyä vielä jättämällä pari paitaa kotiin.
3. Panosta hyvään karttasovellukseen. Parhaimmat reitit, komeimmat maisemat ja nautinnollisinta pyöräilyä on hiljaisilla ja pienillä teillä. Silloin kun ne löytää, avautuu kokonaan toinen maailma ja kyseessä on tällöin ihan toinen laji.
4. Älä tee liian tarkkoja suunnitelmia, jätä tilaa uuden löytämiselle ja ennakoimattomille yllätyksille.

Matin menopeli kuormattuna

Taittopyörät toimivat mainiosti, kestivät rankoissa olosuhteissa ja suorituskyvyssä ei moitteen sijaan. Pyörissä oli kahden tuuman levyiset renkaat ja huonoimmilla teillä nekin tuntuivat melkein liian kapeilta. Eli jos meinaa takamaita koluta, niin hyvin rullaavat leveämmät renkaat voisi olla hyvä ajatus. Pelkillä takalaukuilla pärjää hyvin, mutta jos aikoo olla pidempään keskellä ei mitään ja joutuu raahaamaan vettä ja ruokaa useiden päivien tarpeeseen, niin etutavarateline laukkuineen on silloin varmasti järkevä valinta tasaamaan kuormaa.

Aloitimme matkan teon 11.12. viime vuoden puolella lennähtämällä Chileen ja laskeudumme reissulta kotiin Soulin kautta 16.6.2014. Ennen tätä puolen vuoden taivalta poljimme Euroopan halki ja tuo 3 kk pyöräreissu oli erinomainen harjoitusleiri pidemmälle reissulle, vaikka emme sitä vielä tuolloin tienneetkään. Päätös lähteä maailmanympärysmatkalle pyörien kera kypsyi vasta Euroopan tourneemme hyvien kokemusten jälkeen. Sapattivuotemme pyöräillen tiivistyy lukuun yhdeksän. Yhdeksässä kuukaudessa yhdeksän maata ja reilut 9000 kilometriä. Toki olemme muutakin ehtineet tehdä kuin pelkästään pyöräillä, pisimmillään pyöräilystä oli melkein kuukauden tauko Aucklandissa ja Tongalla ollessamme. Sardiniassa vietimme rantalomaa ja Chilessä kaupunkilomaa pari viikkoa, Japanin suurissa kaupungeissa riitti ihmeteltävää päiväkausiksi ja viimeisenä viikkonamme Soulissa olemme polkeneet 10 km. Ohessa vielä tilastotieteen ystäville lukuja ja kylmää faktaa pyöräilykilometreistämme, joita kertyi yhteensä 9201 kilometriä.

1. Saksa                1183 km / 20 pvä
2. Ranska               1166 km / 23 pvä
3. Italia                1190 km / 42 pvä
4. Chile                2133 km / 70 pvä
5. Argentiina           336 km / 8 pvä
6. Uusi-Seelanti        1428 km / 46 pvä
7. Tonga                0 km / 13 pvä
8. Japani               1216 km / 31 pvä
9. Etelä-Korea          555 km / 18 pvä

Kulkijat määränpäässä

Tämä taitaa olla viimeinen blogipostauksemme ainakaan vähään aikaan. Blogin tulevaisuus on auki, loppuuko se kokonaan vai jatkuuko jonkinlaisena virikkeellisten vapaa-ajanviettotapojen temmellyskenttänä, mutta ainakaan täysin samanlaisena se ei tule jatkumaan. Hengähdetään ja annetaan ajan kulua. Sapattivuotemme on ollut ainutlaatuinen ja Limintaalitilasta jää meille kiva sapattipäiväkirja. Blogia on ollut hauska päivittää, aihe kun on ollut perin motivoiva. Jos motivaatio olisi lopahtanut, homma olisi saattanut tuntua työläältä. Aikaa se kuitenkin aina hieman vei, vaikkakin melkoisen nopeasti tekstit ovat syntyneet lennossa sen kummemmin niitä hiomatta. Välillä olisi ollut kiva vähän viilata enemmänkin tekstejä, mutta sallittakoon matkalla muun toiminnan ohessa kirjoitetuille teksteille pieni rosoisuus ja epätasaisuus. Pientä päänvaivaa aiheuttivat paikoitellen myös pätkivät nettiyhteydet. Kiitokset kuitenkin kaikille kanssamatkustajillemme kannustuksesta ja myötäelämisestä, niin satunnaisille blogin seuraajille kuin matkamme alusta saakka virtuaalisella tarakalla istuneillekin.  Ylihuomenna lähdemme tyytyväisenä onnistuneeseen matkaamme ja samalla kuitenkin haikein mielin lentokentälle.

 

Life is like a ten speed bicycle. Most of us have gears we never use.

Charles M. Schulz

You never know

Bongataan Tonga!

Hiulihei, maanantaina lennetään Tongalle pariksi viikkoa lekottelemaan. Näin ne tilanteet elävät, meillä oli jo valmis pyöräsuunnitelma Wellingtonista eteenpäin, mutta niin vaan varasimmekin Tongan lennot. Alunperinkin oli pieni ajatuksenpoikanen muhimassa, josko täältä käsin pyrähtäisimme jonnekin Tyynenmeren paratiisisaarista ennen kuin siirrymme Japaniin. Joku tarunhohtoisista saarista kun oikeastaan melkein kuuluu kokea, kun täällä päin maailmaa kerran on. Muuten saaret ovat niin pitkän matkan ja monen lentoyhteyden päässä Suomesta käsin, että normilomalla niille ei kannata lähteä, kauemmas ei taida pohjolasta päästä. Tajusimme, että pääsiäinen on huhtikuun loppupuolella ja silloin lentojen hinnat pomppaa ylös, joten jos sinne paratiisiin haluaa mennä, niin ei muuta kuin toimeksi. Tahti on ollut aika tiuha viime viikkoina ja löysäily valkoisilla hiekkarannoilla ja polskiminen kristallinkirkaissa vesissä tulee hyvään saumaan.

Kohtalon sormi osoitti meille Tongan saariryhmää, Fidzi jäi kakkoseksi. Tongalla on selvästi vähemmän turismia ja paikka vaikuttaa muutenkin melko omintakeiselta. Luonto ja vedet taitaa olla viiden tähden tasoa kaikilla Tyynenmeren saarilla. Huomasin sattumalta, että kohtuullisen paljon reissanneet Madventuresin poijat pitävät Tongaa kaikkien matkakohteiden kuninkaana ja heille se tuo mieleen satujen Kurrekurredut saaren, jossa Peppi Pitkätossun merikapteeni-isän hallitsee kuninkaana. Sen vähän perusteella, mitä Tongasta on nyt lueskellut, mielleyhtymä on kieltämättä oivallinen: 210 kg kuningas laihdutti 80 kg, sunnuntaina koko maa on käytännössä katsoen kiinni ja kaikki hoilaavat kirkossa, väestön tärkein tulonlähde on ulkovaltojen hallitusten apu ja pitkin maailmaa töissä olevat sukulaiset, jotka lähettävät paratiisiin viikkorahaa siellä majailevalle suvulle jne.

Tonga koostuu 169 saaresta, joista suurin osa on asumattomia ja asutuista saaristakin ainoastaan muutamalla asuu vähän enemmän porukkaa. Lennot on varattu, mutta mitään majapaikkoja tai lopullista määränpäätä ei ole tiedossa eli jonkin sortin radiohiljaisuus saattaa olla mahdollinen. Nyt Tongalla eletään välisesonkia, sadekausi on loppumassa ja varsinainen sesonki ei ole vielä alkanut. Tämä toki tarkoittaa meille myös pientä riskiä kelien suhteen, mutta eiköhän sinne nyt aurinkoisiakin päiviä sekaan osu ja vilu ei ole ainakaan.

Wellingtonissa kahvittelimme kaksi päivää ja hioimme/keksimme Tongan suunnitelman. Eilen varasimme lennot ja pienenä riskinä oletimme, että pääsemme bussilla Aucklandiin, josta Tongan lentomme lähtee maanantaiaamuna ani varhain. Meillä kun on ne pyörät, niin etukäteen ei voi mitään varata ja ainoastaan bussikuskin armosta pääsemme mukaan. Hyvin kävi vaikka läheltä piti, bussi oli melkein täynnä ja kuski kakisteli, että yöbussiin ei pyöriä yleensä oteta. Matilla on joku ihmeellinen kyky puhua bussikuskien kieltä ja niin vaan sai meidät puhuttua tähänkin bussiin. Niinpä istuimme 11 tuntia läpi yön täydessä bussissa ja saavuimme tänään aamulla silmät ristissä Aucklandiin. Wellingtonissa jäi vielä aikaa varailla Aucklandin majapaikka ja ennen kaikkea sellainen, jonne voimme jättää pyörät ja ylimääräiset kamat siksi aikaa, kun hengailemme uikkareissa Tongalla.

Tänään suoritettu matkavalmisteluja, hommattu lisää aurinkorasvaa ja otsalampun pattereita, Tiinalle maski, snorkkeli & uintikengät ja Matille räpylät. Nyt pörrätään pari päivää Aucklandissa, joka myös vaikuttaa kivalta ja eloisalta paikalta. En ole missään satamassa nähnyt niin paljon valtavia purjeveneitä kuin täällä. Wellington on maan pääkaupunki, mutta Auckland ainut miljoonakaupunki, koko väestöstä isolla kirkolla asuu yli neljäsosa. Silmiinpistävää oli myös huomata heti pohjoissaarelle tultaessa väestön etnisen taustan kirjo, eteläsaari kun on koko lailla täysin valkoinen. 

Aucklandissa

Aamiainen Aucklandissa

Viimeiset polkaisut eteläsaarella Nelsonista Pictoniin suoritettiin kumpuilevissa komeissa maisemissa. Kävimme uimassa samassa joessa, jota Hobbitit laskevat (elokuvassa vaan kylläkin, ei nähty Hobbitteja luonnossa) tynnyreissä. Rullasimme Marlborough Soundin komeiden vuonojen rantoja pitkin satamaan ja sieltä paatilla yli. Tapasimme myös Aucklandista kotoisin olevan pyöräilijän, joka oli juuri lopettelemassa Lontoosta aloittamaansa 2,5 vuoden pyöräreissua. Hänen matkansa oli kulkenut Etelä-Korean ja Japanin kautta ja hän on ensimmäinen tapaamamme matkapyöräilija, kuka on kyseisissä maissa pyöräillyt. Hänen mielestään koko reissun hienointa pyöräilyä oli Japanin pohjoisosassa Hokkaidon saarella ja Uuden-Seelannin eteläsaarella.

Aamun usva haihtumassa Marlborough Soundsilla

Mutta nyt paikkailemaan bussimatkan univelkaa ja uneksimaan Tongan kookospähkinöistä. Tällaista tällä erää. Seuraavassa jaksossa palaamme Tongan kuulumisiin, millaisena paratiisi meille näyttäytyi. Käärmeitä paratiisissa vaiko silkka onnela?  

Hipit valmiina Tongan vesille

 

Maailma pienoiskoossa

Sitten viime päivityksen olemme olleet vuoristossa, sademetsissä, jäätiköllä ja trooppisilla laguuneilla, kaikki tämä about viikossa. En ihan heti keksi kovin montaa muuta paikkaa, missä tämä kaikki on mahdollista suht' lyhyillä välimatkoilla. Uusi-Seelanti on tosiaankin lunastanut odotukset monipuolisena ulkoilmaihmisten maana, vaikka toki täälläkin on tylsempää laidunmaata ja puuttomaksi hakattuja kukkuloita. Maisemat ovat kuitenkin useimmiten mykistäviä ja uusia hienoja paikkoja vaan tulee ja tulee. Olen alkanut miettiä, voikohan tässä iskeä joku Firenzen syndrooman kaltainen psykoositila? Sen sijaan että näkee liikaa upeaa taidetta, näkeekin sellaisen määrän komeita maisemia, ettei pysty käsittelemään niitä vaan lähtee taju ja saapuu sekavuustila. Jos näin käy, kutsuttakoon sitä sitten vaikka sutkuttajan syndroomaksi.

Wanakasta lähdimme ylittämään eteläisiä Alppeja Haast Pass'n kautta, josta pääsee matalasta kohtaa yli ja varsinainen ylitys olikin yllättävän kevyt, vaikka taival kokonaisuudessaan oli vuorotahtista pientä nousua ja laskua. Maisema muuttui varsin nopeasti vihreään ja kosteaan sademetsään ja vuoristomaisemaan. Matkaa siivitti jatkuva lorina kun sammalpintaisia vuorenseinämiä pitkin tippui vesi ja linnut mekastivat metsissä. Vihreys ja kasvillisuuden määrä on jotain pökerryttävää. Erikoista täällä on kuitenkin se, että metsän eläimet puuttuvat lähes kokonaan lintuja ja tulokaslajia, vihattua opossumia, lukuun ottamatta. Nisäkkäät ja matelijat eivät yksinkertaisesti kuulu Uuden-Seelannin luontoon. Erityisen miellyttävää on myrkkykärmesten puuttuminen, ei tarvitse puskapissalle kyykistyessä tömistellä tannerta ensin tahi kulkea silmät jaloissa.

Järvenrantoja pitkin Alppeja kohden

Hikiset pyöräilijät viilentävät itseään syvässä, kirkkaassa ja kylmässä järvivedessä

Etelän Alpit siintävät aamuauringossa

Haast Pass ylitetty ja maisema muuttunut vihreämmäksi

Haastista poljimme länsirannikkoa ylöspäin aina Fox Glacierille saakka halki sademetsien hyvässä kelissä, ei satanut ja osin oli jopa aurinkoista, mikä oli harvinaista herkkua niillä seuduilla. Länsirannikon reitti oli tosiaan lähempänä wildest dreamia, ei suinkaan worst nightmare. Foxissa katsastimme jäätikön, joka näytti melkoisen uhkaavalta ja ajoimme sinne maailman hienointa pyörätietä pitkin. Muutaman kilometrin kapea väylä raivattu tiheän sademetsän keskellä, uskomaton fiilis pyöräillä siellä keskellä!

Länsirannikolla

Pilvet pysyivät poissa ja nautimme hyvästä näkyvyydestä

Jäätikön liepeillä, täällä määrään minä

Maailman hienoin pyörätie?

Kävellen ihastelemaan valuvaa jäätikköä

Taitoimme taivalta pari päivää tasatahtiin amerikkalaisen Danin kanssa, joka teki matkaa fatbikella (pyörä, jossa todella läskit kumit). Dan oli lomalla Antarktikselta, jossa hän on hommissa autokuskina. Hän kertoili erinomaisen mielenkiintoisia tarinoita elämästä ja arjesta Etelämantereen suurimmassa tukikohdassa. Huvittavaa on, että olemme tavanneet reissullamme kaksi fatbikella sutkuttavaa, toinen hommannut pyörän Antarktiksen olosuhteita varten ja toinen Suomen. Tapasimme Chilessa hollantilaisen fatbike-pyöräilijän, joka oli hankkinut pyörän aikomuksenaan osallistua jonkinlaiseen pyöräilytapahtumaan Suomen lapissa talvella mutta päätynytkin sen sijaan Chilen sorateille pyöränsä kanssa. Itse asiassa pari vuotta sitten käsivarressa hiihtovaelluksella keskellä erämaata näimmekin tsekkiläisen porukan fatbike-tourneella. Näky oli melko hämmentävä, kuin jonkin sortin kangastus.

Fox Glacierille rullattuamme oli kulunut tasan 3 viikkoa siitä, kun hyppäsimme pyöriemme satulaan täällä ja pyörät olivat pyörineet tässä ajassa 1116 km, josta iso osa kaltevaa pintaa pitkin. Se on meille aika paljon se, olemme kuitenkin ehtineet muutakin kuin istua pyörän satulassa. Mutta silloin kun on ajettu, on rullattu välillä aika pitkiä siivuja. Viime päivät ovat olleet melkoisen tapahtumarikkaita, maisemallisesti melkein kuin maailman ympäri seitsemässä päivässä. Kello on soinut useampana aamuna kuudelta, mitä ei ole montaa kertaa muuten tapahtunut viimeiseen puoleen vuoteen. Halutessaan sitä ehtii ilmeisesti vaikka mitä, ohessa pienenä anekdoottina parin edellisen päivän ohjelmaamme.

Foxiin saavuttuamme pistimme teltan pystyyn motellin pihalle ja tiesimme odottaa ennustettua kovaa vesisadetta yöllä alkavaksi. Päätimme yrittää pyörinemme bussikyytiä pohjoiseen seuraavana aamuna ja ei muuta kuin kuudelta ylös (päivän ainut bussivuoro), kaatosateessa ja pimeässä teltta pakettiin ja polkaisu bussipysäkille. Armelias bussikuski otti meidät mukaan ja niin vaan hurautimme 11 h matkan lähelle Nelsonia. Vaikka vettä tuli hela tiden (ai että silloin on nautinnollista istua bussin penkillä pyörän satulan sijaan), niin rantareitti oli bussinkin ikkunasta komea, onhan se rankattu maailman  top10 greatest road trip -joukkoon. Bussikuski pudotti meidät keskelle ei mitään ja iltahämyssä polkaisimme seuraavalle leirintäalueelle, niin ikään pimeässä (märkä) teltta pystyyn. Seuraavana päivänä poljimme kivaa ja rauhallista reittiä Motuekan kaupunkiin, siinä pyöräillessä päätimme yrittää järjestää itsemme seuraavaksi aamuksi Abel Tasmanin kansallispuistoon parin päivän kajakkireissulle. Ei muuta kuin Motuekassa turisti-infoon iltasella juuri ennen sulkemisaikaa ja suitsait sukkelaan reissu oli järjestyksessä. Enää piti vaan hommata telttapaikka yöksi (ja purkaa leiri aamulla), illallistaa, käydä suihkussa, pakata kamat uusiksi (mitä mukaan ja mitä jää säilöön), hommata parin päivän ruokatarvikkeet mukaan ja nukkuakin olisi kiva. Kello soi taas kuudelta ja niin vaan istuimme kajakissa muutaman tunnin kuluttua harjoittelemassa pelastatumista kajakin mahdollisen kaatumisen varalta. Opettajamme mukaan kun olisi epätodennäköistä, että delfiini tai jumalan käsi pelastaisi meidät merihädästä. Pyörälaukut toimii muuten myös kajakissa vesitiiviinä pusseina, kätevää.

Kanootin kapean vesille työnsin

Ai että oli nättejä laguuneja ja poukamia Tasmanin lahdella. Kelikin oli varsin tasainen ja merikelpoinen kajakkimme kynti merta rauhallisissa olosuhteissa. Ihastelimme kajakista käsin hylkeitä (jotka oli taas niin söpöjä, nyt nähtiin poikasiakin) ja nähtiinpä rauskukin rannan tuntumassa. Telttailimme tällä kertaa luonnonpuiston leiripaikalla ja taas aamulla ani varhain ylös, halusimme ihastella auringon nousua ja seesteistä merta kajakista käsin. Erinomaisen onnistunut reissu, vaikka saimmekin tasapuolisuuden nimissä pientä kivistystä vielä niihinkin ruumiinsosiin, jotka pyöräillessä saavat olla suhteellisen rauhassa. Kanootista noustessamme päätimme, että eiköhän nyt oteta iisisti ja unohdetaan aamuherätykset hetkeksi aikaa.

Rannalta toiselle vei kulkijoiden merellinen taival

Aamulla varhain merellä on erityinen tunnelma

Ei saatu kanoottia nurin

Vain puissa riekkuvat apinat puuttuivat

Seuraavana päivänä pyöräilimme leppoisaa tahtia Nelsonin kaupunkiin erittäin pyöräilijäystävällistä reittiä pitkin. Reitin nimi on Great taste trail ja toteutimme reitin ideologiaa, pysähdyimme jos jonkinlaiselle hiukopalalla about 10 km välein. Nyt olemme täällä hippien, artistien ja hörhöjen kaupungissa eli paikkahan on kuin meille tehty. Lötkotellään pari yötä sisämajoituksessa mukavassa hostellissa ja nautimme arjen luksuksesta, kuten sängyssä nukkumisesta ja ison froteepyyhkeen kosketuksesta suihkun jälkeen. Lyhyen kaupunkikierroksen jälkeen tänään on ohjelmassa pelkkää oleilua, netissä surffausta, venyttelyä, ruoan laittoa ja tilkkanen oman kylän viiniä palan painikkeeksi. Huomenna pyörät Pictonia kohden, josta tiistai-iltana paatilla yli pohjoissaarelle. Etelä on tarjonnut kulkijoille parastaan. Rullaten jää kuitenkin aina jotain nähtävää seuraavaan kertaankin, millään ei joka paikkaan ehdi, vaikka ilmeisesti kaikkemme yritimme :-) Sutkuttajan syndroomaa odotellessa.

 

 

Sutkuttajan syndrooma vai liian kauan tien päällä?

Go west

Onpahan ollut melkoisen vaihtelevaa polkemista viime päivät, poljettu leppoisasta nautiskelusta armottomaan vääntämiseen. Ei ole käynyt tylsäksi sutkuttajien taival. Jossain kohtaa tosin kuin oikein hapotti ja jyrkkä nousu vain jatkui, kävi mielissämme, että tämänkin ajan voisi maata äksinä Tongalla hiekkarannalla. Mutta nousunkin on pakko päättyä ja usein komeaan alamäkeen, sama pätee kyllä myös toisinpäin.

Dunedinista köröttelimme yhdessä eläkeläisten kanssa antiikkisella junalla Pukerangiin. Maisemat olivat komeat, juna puksutti yhä ylemmäksi läpi tunneleiden, yli kukkuloiden, rotkojen ja rämisevien siltojen. Olimme viimeisessä vaunussa, jossa bonuksena sai seisoskella junan ”takaterassilla” matkan aikana ja ihailla vauhdissa ohikiitäviä näkymiä. Pukerangista jatkoimme matkaa (eläkeläiset lähtivät takaisin samalla junalla) pyörillä Middlemarchiin, josta seuraavana aamuna polkaisimme varsinaiselle vanhan junanradan pyöräreitille. Mittailimme teltan paikkaa huolella sen varalta, että sykloni Lusi saapuisi tervehtimään, mutta se pysytteli onneksemme pohjoisempana.

Rahat loppu ja työviisumilla duuniin? Ei sentään, perinteikkään panimon tutustumiskierroksella

Tämän taipaleen aloitimme tyylillä (asut oli valitettavasti kylläkin samat vanhat)

Vielä raiteet alla, kohta muuttuu rata pyörätieksi

Päätepysäkiltä polkaisimme pyöräreitin alkuun teitä pitkin

Olipahan nautinnollista ja leppoisaa pyöräilyä entisellä junanradalla. Nousut ja laskut olivat varsin loivia, keli erinomainen, alla kova soratie, tasaisin välimatkoin kahvipaikkoja ja koko baana pyhitetty moottorittomalle liikenteelle. Reitti kulki hienoissa maisemissa rauhallisella maaseudulla, välillä sukellettiin tunneleihin otsalamput päässä ja kolisteltiin vanhoilla silloilla. Mieli & silmä lepäsivät ja melkein kroppakin. Pyöräilimme reittiä kaksi päivää Omakauhun saakka, josta oli tarkoitus lähteä länttä kohden vuorten yli Thompson pass’n kautta. Reitti oli pyöräilyopuksiemme mukaan määritelty haastavaksi ja vaativuustasolta korkeimpaan luokkaan kuuluvaksi, mutta kuitenkin mahdolliseksi. Päätimme yrittää, koska toinen vaihtoehto olisi ollut tylsä ja hektinen maantie. Omakaun leirintäalueella meillä oli myös iloinen jälleennäkeminen, tapasimme Sarahin ja Alexin ja he olivat tulleet kyseisen ylityksen toisesta suunnasta. Heidänkin mukaansa ylitys oli tosiaan kova ja raskas, mutta tehtävissä.

Otaga Central Train Railin ensimmäiset kilometrit pilvet pysyttelivät alhaalla

Hyvä on kulkijan pyöräillä

Tunnelin suuaukko näkyy sysimustana

Viimeiset kilometrit poljimme kilpaa sadepilvien kanssa, eivät päässeet kastelemaan

Tiistaina lähdimme raskaalle taipaleelle ja edellisen yön vesisadekin oli lakannut (sadekelillä reitti ei olisi ollut mahdollinen), aurinko paistoi ja taivas oli kirkas. Täydellinen päivä siis, mittari kohosi iltapäivällä +30 ja oli reissumme kuumin tällä pallon puoliskolla. Pyöräilijöille tuli aika hikinen urakka. Nousujohteinen siivu oli about 15 km, jonka tahkoamiseen kulutimme taukoineen n. 4,5 h. Siitä voi laskea keskivauhdin. Välillä meni työntöhommiksi, joka sekään ei ole ihan kevyttä puuhaa. Korkein kohta oli vain n. 950 metrissä, mutta ennen kuin sinne pääsimme, niin olimme jo ylittäneet aika monta pienempää nyppylä ja laskeneet välillä taas alemmas. Mutta olipahan maisemat valtavan hienot, melkein odotin hobbitin tai jonkun muun örkin kurkistavan vuorten takaa (Taru sormusten herrasta –trilogia on kuvattu Uudessa-Seelannissa ja maisemat ovat tosiaan välillä melkoisen satumaisia). Päivä oli yksi kovimmista ja kun saimme sen pakettiin seitsemän aikaan illalla vajaat 70 km polkeneena, niin olimme melkoisen loppu. Leiriydyimme Luggaten krikettikentälle (oikeasti, siinä oli camping) ja hoipuimme kylän ainoaan ravinteliin ravitsemaan ruumiimme roskaruualla, keittäminen olisi ollut liian kova ponnistus.

You never know what you can do until you try - nousun ensimmäiset 2 km olivat raskaimmat

Etsi Matti maisemasta

Kengät hörppäsivät, laukut eivät

Tuolta tulimme nousun, laskun ja nousun kautta

Nyt kelpaa lasketella pitkään alamäkeen, takajarrukin on vielä ehjä

Seuraavana aamuna polkaisimme muutaman kymmenen kilometrin päähän Wanakan pikkukaupunkiin hienoa joenvarsireittiä (joka oli oikeasti maastopyörä- tai kävelyreitti) pitkin auringon helottaessa. Wanaka on järven rannalla ja sitä ympäröivät jylhät vuoret, täällä kelpaa löysäillä tämä päivä. Tai no, huoltomiehellä on kädet täynnä pyörähommia ja assistentilla kirjallisia tehtäviä. Kovan vuoristo-osuuden jälkeen Matin pyörän takajarruvaijeri napsahti poikki (onneksi vasta kohtalaisen reippaan alamäkiosuuden jälkeen) ja vaijeri hätäkorjattu paikan päällä, nyt sille tarttis tehdä jotain. Seuraavana päivänä ensimmäinen rengasrikko ja nyt kuminpaikkaushommia (renkaat olleet äärimmäisen kovilla ja kestäneet ihmeellisen hyvin). Molempien pyörien ketjut rahisevat, nitisevät ja paukkuvat pitkien soratie-siivujen jälkeen, ovat putsausta ja rasvausta vaille. Tiinan jarrut kiristystä ja säätöä vailla. Jotain pientä saattanee vielä ilmetä… Kyllä me aiotaan vähän lekotellakin, loikoilla rannalla ja kahvitella ainakin. Olemme tosiaan nauttineet Uuden-Seelannin kahveista, täällä on mahtava kahvikulttuuri. Ei sellaista tuppukylää olekaan, mistä ei saisi erinomaista ja huolella tehtyä kahvia, jokainen kuppi tehdään erikseen ja pannussa seisonut litku on tuntematon käsite täällä. Chilen jatkuvan Nescafen instant-kahvin lipityksen jälkeen osaamme arvostaa asiaa. Mieltä lämmittävät myös hyvät ruokakaupat, joissa kunnon valikoimat hyviä matkaeväitä. Riisi-tomaattisose-tonnikala –mössö on saanut kilpailijoita.

Wanakaa kohden maastopyöräreitillä, Matti miniatyyrinä vasemmalla

Maastopyöräreitti seuraili jokivartta, maisema puhuu puolestaan

Kunhan tästä pääsemme taas pyörien satulaan, niin suuntaamme länsirannikolle. Välissä on vielä eteläiset Alpit ja vastassa ikisateinen, kukkulainen, syrjäinen & tuulinen, mutta kuuleman mukaan veret seisauttavan komea (silloin kuin ei ole liian sumuista ja sateista eli aika harvoin kai), länsirannikko. Lonely Planet pyöräilykirjassaan toteaa kyseisestä reitistä seuraavaa: ”Cycling along the west coast of the South Island is either your wildest dream or your worst nightmare”. Kerromme seuraavassa päivityksessä, kumpi se meille oli.

Mustalaisleiri muutti Wanakaan

 

Järven rannalla

     

Syklonia odotellessa

Alkoi olla virta lopussa, ei sutkuttajilta vaan laitteilta. Unohdimme virtapistokkeen adapterin erään leirintäalueen pistorasiaan ja ollaan rullattu maaseutureittiä pikkukylien halki, uutta ei aivan heti onnistuttu hankkimaan. Viimein lykästi eräästä rautakaupasta ja lisäksi tilasimme unohtamamme adapterin kuriiripostilla kaupunkiin, jonne eilen saavuimme itse perässä. Nyt niitä on kaksin kappalein, kunnes seuraava hukkuu. 

Olemme tulleet siihen tulokseen, että rautakauppa on pyöräilijän lempikauppa heti ruokakaupan jälkeen (kolmannella sijalla apteekki). Pyöriä tai varusteita kun tarvitsee korjailla, niin yleensä silloin pyöräliikkeitä ei ole mailla halmeilla, mutta rautakauppa usein päivämatkan polkaisun päässä maksimissaan. Matin pyörän tankolaukun vaijerikiinnitys petti, Chilen armottomasti röykyttävät soratiet jättivät ilmeisesti jälkensä ja vaijeri nirhautui poikki. Korjaus ei ihan putkiteipillä tai rautalangalla onnistunut, vastinkappale ja kiristys ovat sen verran spesiaaleja. Ei muuta kuin parin rautakaupan ja sepän pajan kautta. Olemme muuten tarvinneet toistaiseksi myös sepän palveluja joka maassa tällä tourneella, kotioloissa ei kai koskaan. Rautakaupasta löytyi vaijeria (liian paksua) ja verstaassa porasivat kiinnityskappaleen reiät suuremmiksi, omasta tarvikepussista löytyi putkiliitin kiristystä varten. Avot, kiinnitys toimii ja matka jatkuu.

Handy man (kätevä isäntä) menee rautakaupan kautta

Ollaan aika pitkälti yövytty teltassa, paitsi että se sopii  budjettimatkailijoiden kukkarolle, niin myös campingverkosto ja –fasiliteetit ovat erinomaisia. Teltassa saa sitä paitsi yleensä hyvät unet raikkaassa ilmassa. Oikein odotan seuraavaa telttayötä, koska tänään panostimme mukavuuteemme ja ostimme puhallettavat retkityynyt! Telttailu sinänsä taitaa olla kyllä länsimaissa katoavaa kansanperinnettä (chileläisillä on vielä toivoa), täällä ja Euroopassa suurin osa leirintäalueiden käyttäjistä on jonkin sortin matkailuautoilijoita. Täällä varsinkin niiden skaala on laaja, rämisevistä vanhoista iskulauseilla maalatuista tila-autoista rekka-autoa muistuttaviin matkailuautoihin, jotka vetävät perässään maastoautoa ilmeisesti pienempiä päiväpyrähdyksiä varten. Campingelämään tuo aika paljon mukavuutta lisää, kun paikassa on jonkin sortin keittiö, jossa kokata ja istuskella. Monesti lisäksi on vielä jonkinlainen yleinen oleskelutila hengailua varten. Euroopan campingpaikoista nämä yllättäen puuttuivat lähes tyystin, mutta täällä näyttävät olevan osa perusvarustelua, iso plussa. Chilen jälkeen luksusta on myös takuuvarma (kop kop) lämmin vesi. Suomen suvesta muistuttavat kutisevat paukamat jaloissa, täällä ne ovat tosin hiekkakärpästen puremia.

Kaikourasta lähdimme rannikkoa pitkin alaspäin ja Amberleystä puikkasimme sisämaan maisemareitille, yhä suuntana etelä. Reitti on ollut melko tasaista kulkien maan suurimman tasangon reunaa pitkin ja toisella puolella etelän Alpit. Lampaita ja lehmiä on ollut reitillä riittävästi. Tuuli on pysynyt aisoissa, ollut lähinnä kevyt ja jopa välillä myötäinen. Lämpötilat pyöräilyyn sopivia ja aurinkokin paistellut useimpina päivinä. Eilen polkaisimme Mt Somersista Timaruun ja tarkoituksena oli yrittää napata bussi sieltä Dunedin kaupunkiin 200 km etelämmäksi. Tuurilla ne laivatkin seilaa –teema sopii bussimatkailuumme toistaiseksi, hyvä onnemme bussien kanssa jatkuu. Eilen pitkän pyöräilypäivän (95 km tasamaata kylläkin) päätteeksi tupsahdimme Timarun turisti-infoon varttia vaille viisi todetaksemme, että se on kiinni. Vieressä sattui olemaan bussi pysäkillä, joka sattui lähtemään vartin kuluttua Dunediin ja kuljettaja suostui ottamaan meidät kyytiin (bussithan eivät pyöriä periaatteessa täällä kuljeta lainkaan). Niin vaan tulimme siis eilen illalla kaupunkiin ja nyt majailemme vanhassa piispan talossa hostellissa. Kaupunki on viehättävä, skottilaisten uudisraivaajien ansiosta täällä on hienoja linnamaisia rakennuksia ja vanhoja viktoriaanisen ajan taloja. Kaupungissa ei tosin huvikseen jaksa pitkään pyöräillä, sen verran on jyrkkiä mäkiä joka puolella. Täältä löytyy myös maailman jyrkin asuttu katu Guinnessin ennätyskirjan mukaan, saavutus sekin.

Vielä kerran hyljekuva, koska onhan se nyt niin söpöä, kun hylje vaahtokylpee 

Kaikouran niemimaan ympärikävely kannatti, silmä lepäsi

Suuri sininen. Vai vihreä?

Kaikourasta etelää kohden

Uskolliset seuralaisemme tien päällä

Rannalla vihreän joen

Näkymä piispan kammarimme ikkunasta

Huomenna matka jatkuu ja aloitammekin seuraavan etapin vanhan maailman tyylillä. Hyppäämme junaan ja köröttelemme ikivanhalla junalla yli 100 v. vanhaa rautatiereittiä huikeat 50 km ja 2 h (?) yli rotkojen ja pitkien siltojen Pukerangiin. Reitti on kuuleman mukaan yksi maailman hienoimmista junareiteistä. Sieltä polkaisemme Otago Central Rail Trailille, joka on Uuden-Seelannin ehkä kaikkein kuuluisin pyöräreitti, tehty vanhan junaradan tilalle. Ei autoja, ou jees. Suunnitelmamme ovat siis harvinaisen selkeät, jokin yllätysmomentti toki aina ilmaantuu. Nyt se taitaa olla ainakin sykloni Lusi, joka kuulemma on matkalla Fidzi –saarelta Uuteen-Seelantiin ja tuo tuliaisina kovia tuulia & rankkoja sateita, tällä kertaa lähinnä pohjoisssaarelle. Sääennuste lupaa kyllä Lusin rippeitä meillekin, sunnuntaiksi luvattu riittävästi vettä taivaalta ja voimallista myötätuulta. Mikäs sen komeampaa kuin sutkuttaa autottomalla pyöräilybaanalla syklonin saattelemana.    

Huomenna hyppäämme tältä rautatieasemalta antiikkiseen junaan ja matka jatkuu