Liminaalitila: Tyynenmeren rannikolla

Tyynenmeren rannalta tervehdys ja kävi sekin selväksi, että Tyyni valtameri on nimenä vanhentunut, mutta jotenkin se kalskahtaisi kyllä paljon komeammalta. Joka tapauksessa voisin esittää, että myös Tyyni -etuliite poistettaisiin nimestä harhaanjohtavana. Olemme polkeneet nyt reilu 100 km rannikkoa pitkin pohjoiseen, ohitelleet lukuisia hienoja hiekkarantoja ja nähneet porukkaa rannoilla nauttimassa kesälomistaan, mutta emme ole nähneet ensimmäistäkään ihmistä uimassa, jos ei rantavedessä aalloissa seisoskelua lasketa. Ensinnäkin meri lyö yleensä rantaan sellaisella voimalla, että tyrskyihin ei ole juurikaan asiaa ja vesi sekoittuu hiekkamössöksi ja toiseksi vesi on hämmentävän kylmää, varovaisen arvion mukaan + 15 astettakin saattaa olla liioittelua. Toistaiseksi siis Tyynimeri korkkaamatta vyötärön yläpuolelta.

Merilejonayhdyskuntaa karjumassa rannan tuntumassa olevilla kivikkoisilla saarilla

Huristelimme bussilla Chillaniin ja sieltä rullasimme länttä kohden rannikolle. Siirtyminen meren äärelle oli maisemallisesti melko kuivaa, peltoja ja karua ihmisen istuttamaa talousmetsää, jossa eri vaiheessa olevat männyt kasvavat suorissa riveissä omissa vaoissaan kuin perunat penkissä. Rannikolle päästyämme tie on pitkälti seuraillut rantaviivaa ja tarjonnut siten silmänruokaa. Maaston pinnanmuoto on vaihtelevaa täälläkin ja näin pysyy pyöräilijät vireessä. Ylämäet sinänsä kuuluvat asiaan ja ne ovat tulleet tutuiksi viime kuukausina. Fyysisesti kovimpia koitoksia ovat tiukat ylämäet, nousun kaltevuus uuvuttaa eniten, ei niinkään pituus. Henkisesti raskainta on maasto, jossa jatkuvasti noustaan ja lasketaan. Se ei tavallaan johda mihinkään, tikataan hulluna ylös, lasketaan takaisin alas ja aloitetaan sama homma alusta. Ja uudestaan. Ja taas. Pitkät ja vaativatkin nousut ovat mielekkäämpiä, noustaan ensin tuntikausia ja sitten lasketaan alas kilometrikaupalla. Se on jotenkin tavoitteellista toimintaa, jolla on selkeä alku ja loppu. Se on jännä juttu myös, miten mieli avittaa ruumista silloin kun etukäteen tietää, että nyt on kovaa kyytiä tiedossa. Alitajuisesti sitä kai psyykkaa itsensä vaikka yli Andien tarvittaessa niin, että kroppa ei kyykkää kesken.

Nyt ollaan edetty melko leppoisasti välillä rannoilla loikoillen ja nauttien erilaisista paikallisista ruoka- ja juomapuolen antimista. Paikallinen non-alcoholic kesädrinkki menee osin lounaastakin, makeaa kanelilla maustettua persikkamehua, jossa kelluu kuivattuja ja liotettuja persikoita sekä runsaasti keitettyjä vehnäsuurimoita. Kuulostaa (ja näyttää) oudolta, mutta maistuu yllättävän hyvältä. Myös maissi-sipuli-mössö, joka paketoitu maissintähkälehdestä tehtyyn nyyttiin ja keitetty, menee välipalasta. Ja mikä parasta, näissä kummassakaan ei ole sitä iänikuista lihaa.

Chillanissa mummojen hoivissa kesädrinksua lusikoimassa

Mote con huesillo on lokaali kesädrinkki, menee myös keittolounaasta

Maissinyytistä energiaa tien päällä

Tankkauspiste

Pyörämatkailijoita ei ole näkynyt Puconista lähdettyämme eikä kyllä muita ulkomaalaisiakaan, lukuunottamatta tietysti viikon kiintiö-saksalaisia erään syrjäkylän leirintäalueella. Rannikkoseutu on rauhallista ja syrjäistä, siellä täällä on pieniä kyliä tai kaupunkeja, joihin lähinnä tavalliset chileläiset saapuvat viettämään kesälomiaan meren äärelle. Meininki on varsin maanläheistä, palvelut maltillisia ja eliitti pysyy kaukana. Karavaanimme herättää jonkin verran huomiota, mutta positiivisessa hengessä. Lyhyitä ohikiitäviä mieleenjääneitä kohtaamisia on ollut useita. Chillanissa tihkaisi majapaikan löytyminen, kunnes kadulla alkoi nainen rupatella kanssamme ja hänhän olikin erään residenssin pitäjä ja loppujen lopuksi majoitti meidät sopuhintaan. Toisen kerran taas pitkää nousua tikatessamme pysähdyimme huohottamaan tienvarren levennykselle, jossa oli myös chileläinen perhe autolla parkissa ja he tarjosivat hikisille pyöräilijöille kylmää juotavaa. Eräänä aamupäivänä telttaleiristä lähdettyämme osuimme ensimmäiseen pieneen kauppaa, josta ostimme kunnon setin leipiä, hilloa ja juustoa nälkäämme ja asetuimme niitä syömään kaupan ulkopuolelle. Tiedustelimme kauppiasrouvalta, onkohan mahdollisesti jossain lähistöllä kaffipaikkaa ja ei ollut, mutta rouva meni keittämään vedet ja kattoi pöydän, kutsui meidät sisään evästämään eikä suostunut laskuttamaan kahveja. Samanlaisella asenteella kun muistaisi itse kukin ihmisiä kohdata.

Rantalomalaisia viileiden vetten äärellä

Nyt olemme Constitucionin kaupungissa ja pidetään pyörät parkissa tämä päivä. Olemme majoittuneet erääseen residencialiin, joka on muiden residencialien tapaan tyypillisesti keikkatyömiesten majatalo yhdistettynä satunnaisiin kulkijoihin. Huonettamme ei saa lukkoon lainkaan paitsi sisäpuolelta ja eilen saavuttuamme emäntä kurkisteli kaikkiin huoneisiin etsiäkseen meille vapaata. Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun huoneiden ovia ei saa ulkopuolelta lukkoon, koska "täällä on vaan hyviä ihmisiä". Toistaiseksi näin on toki ollutkin. Joissakin majataloissa kun emme tätä vielä tajunneet ja olemme avainta tiedustelleet, on pengottu kaikki piirongin laatikot ja etsitty joku päiväkirjan lukon tapainen minilukko turisteille.

Muutama yö sitten olimme villissä leirissä pitkästä aikaa, kun tuli niin hieno tilaisuus. Mahtava hiekkaranta ja poukama, jonne ei päässyt autolla lainkaan ja sen takia ilmeisesti siellä ei ollut ketään. Pyörät pusikkoon ja kamat kainaloon, jalkapatikassa pieni laskeutuminen polkua pitkin alas ja teltta pystyyn. Aallot pauhasivat ja muuten oli rauhallista, hieno tunnelma. Chancon kylässä oli niinikään erilainen tunnelma. Kylässä oli muutama hostelli ja kolmipäiväisten festarien takia kaikki paikat täynnä, saimme kuitenkin yhden hengen huoneen, jonka kahdelle kapeahkossa sängyssä nukuimme romanttisesti lähekkäin. Kylää moukaroi pahasti v. 2010 iso maanjäristys ja joka puolella rakennettiin yhä. Ohitimme myös kentän, jossa oli kymmenkunta isoa samanlaista telttaa, joissa lapset meuhkasivat ja televisiot pauhasivat. Ilmeisesti osa porukasta asuu yhä tilapäismajoituksessa odotellessa kodin valmistumista.