Go west

Onpahan ollut melkoisen vaihtelevaa polkemista viime päivät, poljettu leppoisasta nautiskelusta armottomaan vääntämiseen. Ei ole käynyt tylsäksi sutkuttajien taival. Jossain kohtaa tosin kuin oikein hapotti ja jyrkkä nousu vain jatkui, kävi mielissämme, että tämänkin ajan voisi maata äksinä Tongalla hiekkarannalla. Mutta nousunkin on pakko päättyä ja usein komeaan alamäkeen, sama pätee kyllä myös toisinpäin.

Dunedinista köröttelimme yhdessä eläkeläisten kanssa antiikkisella junalla Pukerangiin. Maisemat olivat komeat, juna puksutti yhä ylemmäksi läpi tunneleiden, yli kukkuloiden, rotkojen ja rämisevien siltojen. Olimme viimeisessä vaunussa, jossa bonuksena sai seisoskella junan ”takaterassilla” matkan aikana ja ihailla vauhdissa ohikiitäviä näkymiä. Pukerangista jatkoimme matkaa (eläkeläiset lähtivät takaisin samalla junalla) pyörillä Middlemarchiin, josta seuraavana aamuna polkaisimme varsinaiselle vanhan junanradan pyöräreitille. Mittailimme teltan paikkaa huolella sen varalta, että sykloni Lusi saapuisi tervehtimään, mutta se pysytteli onneksemme pohjoisempana.

Rahat loppu ja työviisumilla duuniin? Ei sentään, perinteikkään panimon tutustumiskierroksella

Tämän taipaleen aloitimme tyylillä (asut oli valitettavasti kylläkin samat vanhat)

Vielä raiteet alla, kohta muuttuu rata pyörätieksi

Päätepysäkiltä polkaisimme pyöräreitin alkuun teitä pitkin

Olipahan nautinnollista ja leppoisaa pyöräilyä entisellä junanradalla. Nousut ja laskut olivat varsin loivia, keli erinomainen, alla kova soratie, tasaisin välimatkoin kahvipaikkoja ja koko baana pyhitetty moottorittomalle liikenteelle. Reitti kulki hienoissa maisemissa rauhallisella maaseudulla, välillä sukellettiin tunneleihin otsalamput päässä ja kolisteltiin vanhoilla silloilla. Mieli & silmä lepäsivät ja melkein kroppakin. Pyöräilimme reittiä kaksi päivää Omakauhun saakka, josta oli tarkoitus lähteä länttä kohden vuorten yli Thompson pass’n kautta. Reitti oli pyöräilyopuksiemme mukaan määritelty haastavaksi ja vaativuustasolta korkeimpaan luokkaan kuuluvaksi, mutta kuitenkin mahdolliseksi. Päätimme yrittää, koska toinen vaihtoehto olisi ollut tylsä ja hektinen maantie. Omakaun leirintäalueella meillä oli myös iloinen jälleennäkeminen, tapasimme Sarahin ja Alexin ja he olivat tulleet kyseisen ylityksen toisesta suunnasta. Heidänkin mukaansa ylitys oli tosiaan kova ja raskas, mutta tehtävissä.

Otaga Central Train Railin ensimmäiset kilometrit pilvet pysyttelivät alhaalla

Hyvä on kulkijan pyöräillä

Tunnelin suuaukko näkyy sysimustana

Viimeiset kilometrit poljimme kilpaa sadepilvien kanssa, eivät päässeet kastelemaan

Tiistaina lähdimme raskaalle taipaleelle ja edellisen yön vesisadekin oli lakannut (sadekelillä reitti ei olisi ollut mahdollinen), aurinko paistoi ja taivas oli kirkas. Täydellinen päivä siis, mittari kohosi iltapäivällä +30 ja oli reissumme kuumin tällä pallon puoliskolla. Pyöräilijöille tuli aika hikinen urakka. Nousujohteinen siivu oli about 15 km, jonka tahkoamiseen kulutimme taukoineen n. 4,5 h. Siitä voi laskea keskivauhdin. Välillä meni työntöhommiksi, joka sekään ei ole ihan kevyttä puuhaa. Korkein kohta oli vain n. 950 metrissä, mutta ennen kuin sinne pääsimme, niin olimme jo ylittäneet aika monta pienempää nyppylä ja laskeneet välillä taas alemmas. Mutta olipahan maisemat valtavan hienot, melkein odotin hobbitin tai jonkun muun örkin kurkistavan vuorten takaa (Taru sormusten herrasta –trilogia on kuvattu Uudessa-Seelannissa ja maisemat ovat tosiaan välillä melkoisen satumaisia). Päivä oli yksi kovimmista ja kun saimme sen pakettiin seitsemän aikaan illalla vajaat 70 km polkeneena, niin olimme melkoisen loppu. Leiriydyimme Luggaten krikettikentälle (oikeasti, siinä oli camping) ja hoipuimme kylän ainoaan ravinteliin ravitsemaan ruumiimme roskaruualla, keittäminen olisi ollut liian kova ponnistus.

You never know what you can do until you try - nousun ensimmäiset 2 km olivat raskaimmat

Etsi Matti maisemasta

Kengät hörppäsivät, laukut eivät

Tuolta tulimme nousun, laskun ja nousun kautta

Nyt kelpaa lasketella pitkään alamäkeen, takajarrukin on vielä ehjä

Seuraavana aamuna polkaisimme muutaman kymmenen kilometrin päähän Wanakan pikkukaupunkiin hienoa joenvarsireittiä (joka oli oikeasti maastopyörä- tai kävelyreitti) pitkin auringon helottaessa. Wanaka on järven rannalla ja sitä ympäröivät jylhät vuoret, täällä kelpaa löysäillä tämä päivä. Tai no, huoltomiehellä on kädet täynnä pyörähommia ja assistentilla kirjallisia tehtäviä. Kovan vuoristo-osuuden jälkeen Matin pyörän takajarruvaijeri napsahti poikki (onneksi vasta kohtalaisen reippaan alamäkiosuuden jälkeen) ja vaijeri hätäkorjattu paikan päällä, nyt sille tarttis tehdä jotain. Seuraavana päivänä ensimmäinen rengasrikko ja nyt kuminpaikkaushommia (renkaat olleet äärimmäisen kovilla ja kestäneet ihmeellisen hyvin). Molempien pyörien ketjut rahisevat, nitisevät ja paukkuvat pitkien soratie-siivujen jälkeen, ovat putsausta ja rasvausta vaille. Tiinan jarrut kiristystä ja säätöä vailla. Jotain pientä saattanee vielä ilmetä… Kyllä me aiotaan vähän lekotellakin, loikoilla rannalla ja kahvitella ainakin. Olemme tosiaan nauttineet Uuden-Seelannin kahveista, täällä on mahtava kahvikulttuuri. Ei sellaista tuppukylää olekaan, mistä ei saisi erinomaista ja huolella tehtyä kahvia, jokainen kuppi tehdään erikseen ja pannussa seisonut litku on tuntematon käsite täällä. Chilen jatkuvan Nescafen instant-kahvin lipityksen jälkeen osaamme arvostaa asiaa. Mieltä lämmittävät myös hyvät ruokakaupat, joissa kunnon valikoimat hyviä matkaeväitä. Riisi-tomaattisose-tonnikala –mössö on saanut kilpailijoita.

Wanakaa kohden maastopyöräreitillä, Matti miniatyyrinä vasemmalla

Maastopyöräreitti seuraili jokivartta, maisema puhuu puolestaan

Kunhan tästä pääsemme taas pyörien satulaan, niin suuntaamme länsirannikolle. Välissä on vielä eteläiset Alpit ja vastassa ikisateinen, kukkulainen, syrjäinen & tuulinen, mutta kuuleman mukaan veret seisauttavan komea (silloin kuin ei ole liian sumuista ja sateista eli aika harvoin kai), länsirannikko. Lonely Planet pyöräilykirjassaan toteaa kyseisestä reitistä seuraavaa: ”Cycling along the west coast of the South Island is either your wildest dream or your worst nightmare”. Kerromme seuraavassa päivityksessä, kumpi se meille oli.

Mustalaisleiri muutti Wanakaan

 

Järven rannalla