sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Maailma pienoiskoossa

Sitten viime päivityksen olemme olleet vuoristossa, sademetsissä, jäätiköllä ja trooppisilla laguuneilla, kaikki tämä about viikossa. En ihan heti keksi kovin montaa muuta paikkaa, missä tämä kaikki on mahdollista suht' lyhyillä välimatkoilla. Uusi-Seelanti on tosiaankin lunastanut odotukset monipuolisena ulkoilmaihmisten maana, vaikka toki täälläkin on tylsempää laidunmaata ja puuttomaksi hakattuja kukkuloita. Maisemat ovat kuitenkin useimmiten mykistäviä ja uusia hienoja paikkoja vaan tulee ja tulee. Olen alkanut miettiä, voikohan tässä iskeä joku Firenzen syndrooman kaltainen psykoositila? Sen sijaan että näkee liikaa upeaa taidetta, näkeekin sellaisen määrän komeita maisemia, ettei pysty käsittelemään niitä vaan lähtee taju ja saapuu sekavuustila. Jos näin käy, kutsuttakoon sitä sitten vaikka sutkuttajan syndroomaksi.

Wanakasta lähdimme ylittämään eteläisiä Alppeja Haast Pass'n kautta, josta pääsee matalasta kohtaa yli ja varsinainen ylitys olikin yllättävän kevyt, vaikka taival kokonaisuudessaan oli vuorotahtista pientä nousua ja laskua. Maisema muuttui varsin nopeasti vihreään ja kosteaan sademetsään ja vuoristomaisemaan. Matkaa siivitti jatkuva lorina kun sammalpintaisia vuorenseinämiä pitkin tippui vesi ja linnut mekastivat metsissä. Vihreys ja kasvillisuuden määrä on jotain pökerryttävää. Erikoista täällä on kuitenkin se, että metsän eläimet puuttuvat lähes kokonaan lintuja ja tulokaslajia, vihattua opossumia, lukuun ottamatta. Nisäkkäät ja matelijat eivät yksinkertaisesti kuulu Uuden-Seelannin luontoon. Erityisen miellyttävää on myrkkykärmesten puuttuminen, ei tarvitse puskapissalle kyykistyessä tömistellä tannerta ensin tahi kulkea silmät jaloissa.

Järvenrantoja pitkin Alppeja kohden


Hikiset pyöräilijät viilentävät itseään syvässä, kirkkaassa ja kylmässä järvivedessä


Etelän Alpit siintävät aamuauringossa


Haast Pass ylitetty ja maisema muuttunut vihreämmäksi

Haastista poljimme länsirannikkoa ylöspäin aina Fox Glacierille saakka halki sademetsien hyvässä kelissä, ei satanut ja osin oli jopa aurinkoista, mikä oli harvinaista herkkua niillä seuduilla. Länsirannikon reitti oli tosiaan lähempänä wildest dreamia, ei suinkaan worst nightmare. Foxissa katsastimme jäätikön, joka näytti melkoisen uhkaavalta ja ajoimme sinne maailman hienointa pyörätietä pitkin. Muutaman kilometrin kapea väylä raivattu tiheän sademetsän keskellä, uskomaton fiilis pyöräillä siellä keskellä!

Länsirannikolla


Pilvet pysyivät poissa ja nautimme hyvästä näkyvyydestä


Jäätikön liepeillä, täällä määrään minä


Maailman hienoin pyörätie?



Kävellen ihastelemaan valuvaa jäätikköä

Taitoimme taivalta pari päivää tasatahtiin amerikkalaisen Danin kanssa, joka teki matkaa fatbikella (pyörä, jossa todella läskit kumit). Dan oli lomalla Antarktikselta, jossa hän on hommissa autokuskina. Hän kertoili erinomaisen mielenkiintoisia tarinoita elämästä ja arjesta Etelämantereen suurimmassa tukikohdassa. Huvittavaa on, että olemme tavanneet reissullamme kaksi fatbikella sutkuttavaa, toinen hommannut pyörän Antarktiksen olosuhteita varten ja toinen Suomen. Tapasimme Chilessa hollantilaisen fatbike-pyöräilijän, joka oli hankkinut pyörän aikomuksenaan osallistua jonkinlaiseen pyöräilytapahtumaan Suomen lapissa talvella mutta päätynytkin sen sijaan Chilen sorateille pyöränsä kanssa. Itse asiassa pari vuotta sitten käsivarressa hiihtovaelluksella keskellä erämaata näimmekin tsekkiläisen porukan fatbike-tourneella. Näky oli melko hämmentävä, kuin jonkin sortin kangastus.

Fox Glacierille rullattuamme oli kulunut tasan 3 viikkoa siitä, kun hyppäsimme pyöriemme satulaan täällä ja pyörät olivat pyörineet tässä ajassa 1116 km, josta iso osa kaltevaa pintaa pitkin. Se on meille aika paljon se, olemme kuitenkin ehtineet muutakin kuin istua pyörän satulassa. Mutta silloin kun on ajettu, on rullattu välillä aika pitkiä siivuja. Viime päivät ovat olleet melkoisen tapahtumarikkaita, maisemallisesti melkein kuin maailman ympäri seitsemässä päivässä. Kello on soinut useampana aamuna kuudelta, mitä ei ole montaa kertaa muuten tapahtunut viimeiseen puoleen vuoteen. Halutessaan sitä ehtii ilmeisesti vaikka mitä, ohessa pienenä anekdoottina parin edellisen päivän ohjelmaamme.

Foxiin saavuttuamme pistimme teltan pystyyn motellin pihalle ja tiesimme odottaa ennustettua kovaa vesisadetta yöllä alkavaksi. Päätimme yrittää pyörinemme bussikyytiä pohjoiseen seuraavana aamuna ja ei muuta kuin kuudelta ylös (päivän ainut bussivuoro), kaatosateessa ja pimeässä teltta pakettiin ja polkaisu bussipysäkille. Armelias bussikuski otti meidät mukaan ja niin vaan hurautimme 11 h matkan lähelle Nelsonia. Vaikka vettä tuli hela tiden (ai että silloin on nautinnollista istua bussin penkillä pyörän satulan sijaan), niin rantareitti oli bussinkin ikkunasta komea, onhan se rankattu maailman  top10 greatest road trip -joukkoon. Bussikuski pudotti meidät keskelle ei mitään ja iltahämyssä polkaisimme seuraavalle leirintäalueelle, niin ikään pimeässä (märkä) teltta pystyyn. Seuraavana päivänä poljimme kivaa ja rauhallista reittiä Motuekan kaupunkiin, siinä pyöräillessä päätimme yrittää järjestää itsemme seuraavaksi aamuksi Abel Tasmanin kansallispuistoon parin päivän kajakkireissulle. Ei muuta kuin Motuekassa turisti-infoon iltasella juuri ennen sulkemisaikaa ja suitsait sukkelaan reissu oli järjestyksessä. Enää piti vaan hommata telttapaikka yöksi (ja purkaa leiri aamulla), illallistaa, käydä suihkussa, pakata kamat uusiksi (mitä mukaan ja mitä jää säilöön), hommata parin päivän ruokatarvikkeet mukaan ja nukkuakin olisi kiva. Kello soi taas kuudelta ja niin vaan istuimme kajakissa muutaman tunnin kuluttua harjoittelemassa pelastatumista kajakin mahdollisen kaatumisen varalta. Opettajamme mukaan kun olisi epätodennäköistä, että delfiini tai jumalan käsi pelastaisi meidät merihädästä. Pyörälaukut toimii muuten myös kajakissa vesitiiviinä pusseina, kätevää.

Kanootin kapean vesille työnsin

Ai että oli nättejä laguuneja ja poukamia Tasmanin lahdella. Kelikin oli varsin tasainen ja merikelpoinen kajakkimme kynti merta rauhallisissa olosuhteissa. Ihastelimme kajakista käsin hylkeitä (jotka oli taas niin söpöjä, nyt nähtiin poikasiakin) ja nähtiinpä rauskukin rannan tuntumassa. Telttailimme tällä kertaa luonnonpuiston leiripaikalla ja taas aamulla ani varhain ylös, halusimme ihastella auringon nousua ja seesteistä merta kajakista käsin. Erinomaisen onnistunut reissu, vaikka saimmekin tasapuolisuuden nimissä pientä kivistystä vielä niihinkin ruumiinsosiin, jotka pyöräillessä saavat olla suhteellisen rauhassa. Kanootista noustessamme päätimme, että eiköhän nyt oteta iisisti ja unohdetaan aamuherätykset hetkeksi aikaa.


Rannalta toiselle vei kulkijoiden merellinen taival


Aamulla varhain merellä on erityinen tunnelma


Ei saatu kanoottia nurin


Vain puissa riekkuvat apinat puuttuivat

Seuraavana päivänä pyöräilimme leppoisaa tahtia Nelsonin kaupunkiin erittäin pyöräilijäystävällistä reittiä pitkin. Reitin nimi on Great taste trail ja toteutimme reitin ideologiaa, pysähdyimme jos jonkinlaiselle hiukopalalla about 10 km välein. Nyt olemme täällä hippien, artistien ja hörhöjen kaupungissa eli paikkahan on kuin meille tehty. Lötkotellään pari yötä sisämajoituksessa mukavassa hostellissa ja nautimme arjen luksuksesta, kuten sängyssä nukkumisesta ja ison froteepyyhkeen kosketuksesta suihkun jälkeen. Lyhyen kaupunkikierroksen jälkeen tänään on ohjelmassa pelkkää oleilua, netissä surffausta, venyttelyä, ruoan laittoa ja tilkkanen oman kylän viiniä palan painikkeeksi. Huomenna pyörät Pictonia kohden, josta tiistai-iltana paatilla yli pohjoissaarelle. Etelä on tarjonnut kulkijoille parastaan. Rullaten jää kuitenkin aina jotain nähtävää seuraavaan kertaankin, millään ei joka paikkaan ehdi, vaikka ilmeisesti kaikkemme yritimme :-) Sutkuttajan syndroomaa odotellessa.
 
 

Sutkuttajan syndrooma vai liian kauan tien päällä?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nimi olis kiva, kuva ei välttämätön