Patikointia Kreetalla

Kesäkausi avattu patikoimalla reput selässä kylästä kylään Kreetalla tarkoituksena nauttia Kreikan keväästä; vielä vihreistä maisemista, hienoista keleistä, hyvästä sapuskasta ja rauhallisesta meiningistä ennen turistien varsinaista ryntäystä. Kreikkahan ei pettänyt tälläkään kertaa, kevät ja syksy ovat ihmisen parasta aikaa siellä.


MA 28.3. Madaro - Kares - Melidoni - Fres - Vafes     7 h patikkapäivä häröilyineen

Lensimme pääsiäissunnuntaina Haniaan ja keräsimme voimia & ravitsimme ruumiitamme seuraavien päivien taipaleita varten. Maanantaiaamulla otimme taksin Madaron muutaman talon vuoristokylään aloittaaksemme kävelyurakan sieltä. Taksikuski kyseli, miksi ihmeessä me sinne menemme, kun tie vain kapeni ja neulansilmät jyrkkenivät. Hän oli käynyt yli 10-vuotisen uransa aikana siellä kerran aikaisemmin.

Vaelluksen ensiaskeleet

Päättäväisesti lähdimme seuraamaan reittiä kirjan & puhelimen opastamana. Meillä oli käytössä patikointikirja "The high mountains of Crete, walks and treks" ja kartta-applikaatio puhelimessa (NaviComputer), johon saa ladattua hyvinkin tarkkoja maastokarttoja polkuineen ja jota olemme käyttäneet aikaisemminkin. Alkuun reitti eteni leppoisasti pieniä hiekkateitä pitkin ja polun siirtyessä maastoon hetken aikaa pystyimme jopa seuraamaan sitä (reittiä ei löytynyt kartta-appsista, vain kirjan sepustus).

Vuohien valtakuntaa

Aika pian huomasimme olevamme keskellä piikkipensaita ja reitti oli enää kuvauksena kirjan sivuilla. Jonkin aikaa häröilimme ympäriinsä etsien poluntynkää kunnes päätimme vaan ottaa suunnan kompassista ja kävellä sitä kohden kunnes päädymme tielle. Helpommin sanottu kuin tehty, joka puolella risteili korkeita paimenalueiden välisiä rautaverkkoaitoja pitämässä vuohet ruodussa, mutta sopivan matalassa kohtaa niistäkin pääsi kiipeämällä yli.

Have a break. Pusikko on enää muistona mielissä

Kokemuksen opettamana päätimme pysyä kärrypoluilla pusikkojen sijaan. Kävelimme erittäin hiljaisia teitä pitkin uneliaiden kylien halki Vafesin vuoristokylään. Sen verran olimme valmistautuneet, että olimme varanneet muutamaa tuntia aikaisemmin majapaikan kylän ainoasta majoituslaitoksesta. Ajattelimme, että näin ehkä joku ilmestyisi paikalle varmemmin koska tuskin siellä kukaan alvariinsa päivystää. No ei päivystänyt. Majapaikkaa ei ihan heti löytynyt ja kun löytyi, niin se näytti siltä, että siellä on edellisen kerran majoittunut joku viime sesongin aikana.

Vafes by night

Kylän taverna oli periaatteessa kiinni, mutta rouva hääräsi sisällä remonttimiehille sapuskaa. Hän osoittautuikin monella tapaa pelastukseksemme, soitteli sinne tänne ja kohta majapaikan omistaja kiikutti meille avaimen. Saimme myös syödäksemme samaa sapuskaa kuin remonttimiehet (lammasta tai vuohta, kuinka yllättävää) ja vielä järjestettyä itsellemme aamiaisen samaan tavernaan.


TI 29.3. Amoudari     7 h patikka

Lähdimme kumpuilevassa maastossa etelää kohden päivän lounas (leipä & juustopaketti) repussa. Ajattelimme antaa kirjan reiteille uuden mahdollisuuden ja yrittää edetä sen reittiselostuksen perusteella ilman, että polkua oli merkitty puhelimen karttaan. Virhe. Huomasimme melko pian olevamme samassa tilanteessa kuin edellisenä päivänä, piikkipuskia joka puolella, polusta ei tietoakaan ja rautaverkkoaidat ympärillämme. Tällä kertaa pääsimme kuitenkin avattavasta portista ulos kun seurasimme aidan viertä.

Tänne polkumme johtaa. Ehkä.

Kukkulan laelle teitä pitkin, tankkaustauko

Pysyttelimme maalaisteillä & kärrypoluilla nousten niitä pitkin kukkuloiden yli ja n. 1000 m korkeudelta aloitimme laskeutumisen toiselle puolelle. Saavuimme Amoudarin kylään ja löysimme guesthousen, jossa majoituimme työmiesten kanssa. Onneksi oli lyhyt matka syömään alakerran tavernaan sitä mitä oli tarjolla, tällä kertaa kanin palasia. Onneksi sellaista paikkaa ei Kreetalla taida ollakaan, missä ei pöytään tuotaisi myös kreikkasalaattia, rasvassa keitettyjä perunoita ja talon rakia.

KE 30.3. Loutro     reilu 2 h patikka

Aamulla kylä oli peittynyt usvaan ja ilma oli varsin viileä, oltiinhan ylängöllä. Tiedustelimme isännältämme mitenköhän pääsisimme parhaiten etelärannikolle Chora Sfakian kylään. Kohta jo marssimmekin hänen perässään tien varren "supermarkettiin" ja myyjä sai ohjeet hommata meille kyydin, kunhan seuraava Sfakian suuntaan menevä asiakas tulee ostoksille. Ei tarvinnut kauaa odotella, kun saksalainen vaeltajapariskunta pysähtyi marketille ja puhuimme itsemme heidän autoon.

Kaffetta koneeseen Chora Sfakiassa

Chora Sfakian rantakahvilassa kulautimme frappet ja otimme suunnan länttä kohden rantaviivaa seuraillen. Rannikkoa ylösalas ihan rantaviivaa seuraileva hieno polku ja mikä parasta, matkalla komea biitsi (Sweetwater beach) ja pääsi uimaan. Köpöttelimme pittoreskiin, viehättävään ja tiettömään Loutron kylään, jonne ei tosiaan mene tietä lainkaan. Hieno näköala majatalon parvekkeelta ja mitä sattuu olemaan tarjolla -illallinen kylän ainoassa avoimessa tavernassa, jonne kerääntyi kourallinen muitakin patikoijia. Kylässä on alle 10 vakituista asukasta ja talvikaudella sinne pääsee 2 kertaa viikossa paatilla, aika rauhassa saa elellä. Kesällä huippusesongin aikaan kylän 100 m pitkällä rantabulevardilla saa kuulemma kävellä sivuttain ja lomittain, jos haluaa jonnekin edetä. Paatillakin pääsee perille päivittäin.

Loutro

TO 31.3. Agia Roumeli     8 h patikka uimataukoineen

Nyt oli hulppea reitti, samanlaisia maisemia kuin edellisenä päivänä potenssiin kaksi. Reitti jatkui länteen Agia Roumelin kylää kohden rantaviivaa seuraten jylhissä maisemissa turkoosin veden äärellä. Auringon porotuksen pakottamana kalpeaihoiset joutuivat vuorautumaan pitkähihaisiin ja -lahkeisiin ja niinpä hiki valui. Uiminen ei ole ehkä koskaan niin hienoa, kun tällaisena hetkenä; viskellä vaatteet kuivumaan rannalle ja juosta mereen.

Agia Roumelia kohden

Uimaan!

Suolaveden kuorruttamana saavuimme illansuussa Agia Roumeliin ja majapaikkakin löytyi, Tarra Guesthouse oli avoinna kauden ensimmäistä päivää ja normikuvio, alakerran tavernasta sitä ruokaa mitä heillä sattui olemaan. Useampikin paikka alkoi heräilemään ja remonttia tehtiin siellä täällä valmistautuen tulevaan kauteen. Tännekään kylään ei muuten pääse kuin paatilla tai kävellen.

Guesthousen ainoat asiakkaat What ever you have -aterian äärellä

Tähän aikaan vuodesta ainakaan Kreikkaa ei voi edelleenkään järin hintavaksi syyttää. Normaalisti kaksi ihmistä yöpyi ja söi illallisen & aamiaisen 80 eurolla. Very good, varsinkin jos ei ole turhan tarkka.


PE 1.4. Omalos     8 h patikka

Tästä päivästä on ehkä vähän kyseenalaista kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta josko kukin käyttäköön omaa harkintakykyään. Samarian rotko on rotkojen kuningas, Euroopan syvin ja pisin rotko, jossa kulkee vaelluspolku. Normaalisti rotkovaellukselle lähdetään 1200 m korkeudelta tasangolta ja päädytään 16km taivaltamisen jälkeen meren rannalle Agia Roumelin kylään. Rotko on kapeimmillaan muutaman metrin levyinen ja pahimmillaan siellä marssii kesällä 3000 ihmistä päivässä. Se on vähän liikaa, jotta varsinaisesta luontoelämyksestä voisi puhua. Nyt oli vain yksi mutta matkassa, rotko on talvella kiinni, koska sinne valuu liikaa sulamisvesiä vuorilta.

Olimme kuulleet useammaltakin paikalliselta että Kreetan talvi on ollut tosi "huono"; lämmin ja vähäsateinen. Myös majatalon isäntämme sanoi, että vuorilla on nyt niin vähän lunta, että pelkäävät veden loppuvan syksyllä. Näin ollen myös hänen mukaansa rotkovaellus on täysin tehtävissä, vettä ei ole liikaa. Polku on siivoamatta talven jäljiltä pudonneista oksista ja vierineistä kivistä, mutta no problem. "Jos joku tulee kyselemään, niin sanokaa vaan ettette tienneet, että sinne ei voi mennä". Selitys olisi ollut tosi ontuva, koska sinne pääsee ainoastaan portista joka on kiinni ja jossa lukee että closed.... Lukossa se ei onneksi ollut.

Etenemistä paljain jaloin

Niinpä saimme tavernasta päivän eväät reppuun (leivän puolikas, 2 tomaattia ja kurkkua) ja lähdimme katsomaan, miltä rotkossa näyttää. Alkumatkasta oli jonkin verran vettä ja koska "pitkospuut" on poistettu talveksi, niin muutamaan otteeseen kahlasimme puolisääreen kengät käsissä. Matka eteni mahtavissa maisemissa, paikka oli lähes  maaginen. Täysin hiljaista, ei ketään muita missään koko päivänä. En tiedä, onko Samarian rotkoa koskaan aukioloaikana mahdollista vaeltaa läpi niin, että siellä ei näe lainkaan muita ihmisiä. Hieno kokemus.

Kiveltä kivelle

Koska taivalsimme reittiä "väärin päin", niin lopussa meitä odotti vielä 3 km yhtämittainen tiukka nousu rotkosta ylängölle ja kun sinne pääsimme, niin vastassa oli road block. Täällä päässä, joka on normaalisti reitin alkupää, odotti oikeasti munalukossa oleva portti ja korkea aita. Pienen ihmettelyn jälkeen löytyi sopiva ylityskohta, piikkilankaa vähän sivuun ja kiipeäminen kiviaidan yli.

Maisemat melkein periltä

Tässä vaiheessa päivää alkoi pohkeita painaa ja niinpä maantietä laahustaessamme liftasimme lammaspaimenen kyytiin ja hän heitti meidät Omalokseen hotelliin. Hotellin isäntä kun kyseli missä olimme olleet, vastasimme rehellisesti kun emme olleet ehtineet keksiä mitään peitetarinaa. Hän kysyi ensimmäisenä, eikö me nähty siellä ketään ja kun totesimme, että emme, niin olimme kuulemma tosi onnekkaita. Jos metsänvartijat tai työmiehet näkevät siellä jonkun rotkon ollessa suljettu, eivät päästä nousemaan sieltä ylös. Se olisikin ollut mukava loppuhuipennus, kun viime metreillä olisi käännytetty takaisin, eväät syöty ja voimat viety.


LA 2.4. Hania     3 h patikka

Hotellin aamiaissalissa oli lisäksemme toinen pariskunta, ranskalaiset hardcore kukkakuvaajat. Pääsimme heidän auton kyydissä Lakkoin kylään, tarkoitus oli mennä Haniaan saakka mutta kylä ja ympäröivä vuoristo näyttivät niin viehättäviltä, että ponkaisimme pois kyydistä ja jatkoimme jalkapatikassa. Mitään reittiä ei oltu mietitty extempore-patikalle, mutta kartta-appsia hyödyntäen löysimme hienoja pieniä kärrypolkuja ja maastoteitä, jotka polveilivat kukkuloilla. Näissä maisemissa laskeuduimme halki oliivilehtojen ja appelsiinitarhojen Fournesin kylään lounaalle. Appelsiinisesonki oli parhaimmillaan, tämä päivän aikana appelsiinejä taisi mennä meillä yhteensä 6 kpl ja parit mehulasit päälle.

Lakkoin kylä

Lounaan jälkeen suunta kohti Haniaan vievää maantietä, peukku pystyyn ja minuutin päästä istuimme Nissanin pick-upin lavalla yhdessä lasten moottoripyörän, jonkun koneen moottorin ja sitruunasäkin kanssa. Haniassa kävelimme kaavoihin kangistuneena samaan 3 huoneen majataloon, jossa olimme lähtiessä yötä. Omistajarouva 70 v. oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, täynnä kreikkalaista draamaan ja teatraalisuutta. Istuimme kahden aamiaisen verran hänen keittiön pöytänsä ääressä ja siinä ajassa ehdimme keskustella ja kuunnella kommentteja Euroopan kriiseistä Merkeliin, kapitalismista fasismiin.

Haniassa pääsimme vielä uimaan, söimme illallista pariin otteeseen (ja sai tilata oikein listalta mitä halusi) ja ilta-volta (= kreikkalainen patsastelu- /näyttäytymiskävely) Hanian satamassa, tosin alipukeutuneina jälleen kerran. Sunnuntaina toimimme koirakuriirina ja lentokummina, lennätimme ihastuttavan söpön koiranpennun Suomeen onnellisille uusille omistajille.

Hania

Patikoijan kannalta Kreeta on varsin kiitollinen kohde lukuisten erilaisten reittimahdollisuuksien suhteen. Valinnanvaraa on leppoisasta patikoinnista hiljaisilla kyläteillä & vanhoilla kärrypoluilla aina oikeaan vuoristovaellukseen saaren korkeimpien kohtien yli (n. 2500 m). Jossain siinä välissä ovat pusikkoiset vuohipolut ja kivikkoiset rotkovaellukset. Teitä ja kyliä on sen verran tiheään, että jos jokin reitti ei toimikaan, sieltä pääsee aina jollain tapaa ihmisten ilmoille ja voi improvisoida uuden suunnitelman.

Samoin vaelluksen pystyy suunnittelemaan niin, että etenee kylästä kylään kunhan pienempien kylien kohdalla yrittää varmistaa, että siellä on edes jonkinlainen taverna ja majapaikka. Tosin jos ei ole, niin ei sekään kovin ongelmallista ole, paikalliset ovat innovatiivisia järjestämään asiat tai sen kun liftaa seuraavaan kylään. Ainoastaan vuoristovaellusten suunnittelu on syytä tehdä huolella, Lefka Orin vuoriston pystyy kuulemma ylittämään 2-3 päivässä, mutta ruoka, vesi & majoitus tulee kantaa mukanaan ja mitään plan B:tä ei ole.

Olkoon tämän reissun opetuksena, että opaskirjoja voi käyttää reittisuunnitteluun ja matka-aikojen arviointiin, mutta reittisepustukset puskaosuuksille on melko turhia, niitä on mahdoton noudattaa. Polkuja ei näe tai niitä ei ole ainakaan keväällä kun kasvillisuutta on muutenkin runsaasti eikä niitä erota vuohipoluista.

Tiettömän kylän ruokakyyditys (?)

Talven päättäjäiset Pallaksella

Perinteikäs talvivisiittimme napapiirin tuolle puolen oli tällä kertaa vähemmän perinteinen; sisämajoitus, sauna & 3 ruokalajin illallinen joka ehtoo. Duunareiden loma-aika kun on kortilla ja lämpimäänkin täytyy talvilomalla ehtiä, paikkailimme Lapin keväthankien kaipuutamme pitkällä viikonlopulla. Lomailimme pohjoisessa nyt samaan tyyliin kuin ihmiset tapaavat normaalisti lomailla hotellin palveluista nauttien, eksoottista. Sen verran perinteiseen tyyliin päädyimme kuitenkin, että pakkasimme tunturisukset & pertsat mukaan. Majapaikaksi valikoitui Suomen talvimatkailun El Clásico, vanhan liiton Hotelli Pallas keskellä Pallas - Yllästunturin kansallispuistoa. Parempaa sijaintia ei voine majapaikalta toivoa, komeita tuntureita riittää jonoksi asti heti ovelta.

Pallaksen tuntureilla

Luisuttelua pitkän ja loivan kaavan mukaan

Vuorovedoin pertsaa - tunturisuksittelua - pertsaa - tunturisuksittelua järisyttävän hienoissa talvikeleissä. Parina päivänä puhaltava raaka pohjoistuuli muistutti, että arktisissa olosuhteissa ollaan vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta aamusta iltaan joka päivä. Perinteisellä tyylillä suksimme Jerisjärveä kohden sekä Nammalakurun kautta Raattamaan, tunturisukset mahdollistivat kerojen huiputukset ja tuntureiden kierrokset. Sen verran alkuviikon suojasää oli kovettanut  ja viiltävä tuuli piessyt tuntureiden kylkiä, että teräsreunaisilla suksillakin oli paikoitellen tekemistä. Mutta hienoa hiihtoa rauhallisissa maisemissa. 

Murtsikkahiihtäjä arvostaa juuri höylättyä latua

Tuiverruksen jälkiä

Hävettää melkein tunnustaa, että kaikkina näinä vuosina emme olleet jaksaneet valvoa odottelemaan revontulien ilmestymistä Lapin taivaalle. Toiselta puolelta maailmaa pukkaa porukkaa toiveikkaana katsomaan revontulia ja me ei jakseta valvoa keskiyön tunneille, jotta niitä mahdollisesti näkisi. Nyt tuli korjattua sekin pyytämättä ja yllätyksenä, en edes tiennyt revontulien olevan mahdollisia lähes valoisaan aikaan ennen iltakahdeksaa.

Täysikuu & revontulet. Otos ei ehkä maailman hienoin, mutta ajatus on tärkein

Iltakylpy tunturipurossa, saunan kautta

Erilainen Lapin talvireissu, mutta toimii se hyvin näinkin. Ei voi väittää, ettemmekö olisi sen verran nauttineet lämpöisestä sängystä ja valmiista ruokapöydästä, että tämä todennäköisesti otetaan uusiksi. Vaikka ei me pelkästään tälle linjalle ryhdytä, veikkaan...

Mielenrauhaa tarjolla

Pyörämatkailu jatkuu Israelissa, episode 2.

Pe 1.1.2016 Jerusalem

Uusi vuosi ja uudet määränpäät. Aamiaisen jälkeen polkaisimme hiljaisen Jerikon halki Israelin kontrolloimalle valtatielle. Tällä puolen kaupunkia ei näkynyt minkäänlaisia tiesulkuja tai sotilaita siirryttäessä palestiinalaisviranomaisten kontrollista Israelin valvovan silmän alle. Sen kun rullasimme eteenpäin. Jännitti vähän, mahdutaanko bussiin pyörien kanssa, kun edellisenä päivänä bussin tavaratila oli täynnä sotilaiden romppeita. Sotilaita oli kyydissä nytkin, mutta onneksemme he purkautuivat suurimmaksi osaksi ulos samalla pysäkillä.

Sotilaat ulos ja pyörät sisään

Alkuperäinen suunnitelmamme oli polkea Jerikosta ylös Bethlehemiin jeeppiteitä pitkin, mutta edellisen illan ja yön sateet muuttivat olosuhteita. Odotettavissa olisi ollut liikaa mutaa ja hankalia vesiuomien ylityksiä sekä nousumetrejä reipas 1000, jota Tiinan polvi tuskin olisi kestänyt. Matti oli bongannut FB:sta Palestinian bikers ryhmän ja tiedustellut heiltä ennen matkaa, miten he näkevät turvallisuustilanteen ja onko meidän järkevää ylipäätään tulla Länsirannalle fillaroimaan. He olivat kiinnostuneita ajamaan reitin Jerikosta Bethlehemiin meidän kanssa, mikä olisikin ollut perin mielenkiintoista, mutta nyt kävi näin.

Bussin noustessa vuoria ylöspäin katselimme ikkunasta, että aika monta kehitysmaatasoista hökkelikylää oli tien vieressä. Pahan näköistä. Kylät sijaitsevat Israelin kontrolloimalla C- alueella, jonne palestiinalaiset eivät saa rakennuslupia. Näitä hökkeleitä sitten ilmeisesti aina välillä lanataan maan tasalle. Jerusalemiin tiesimme tulleemme silloin, kun bussi pysähtyi tiesululla ja sotilas hyppäsi kyytiin, katseli 2 sekuntia ympärilleen ja poistui vähin äänin.

Tulimme Länsi-Jerusalemin bussiasemalle ja ilma oli viilentynyt rajusti. Keli oli jäätävä, kirjaimellisesti. Satoi vuoroin vettä tai rakeita, lämpöasteita oli pari ja kova puuskainen tuuli. Polkaisimme ultraortodoksijuutalaisten naapuruston läpi pyörillä, katunäkymä oli hämmentävä. Miehillä ja pojilla oli ohimokiehkuraa, mustaa huopahattua, pitkää partaa, kipaa jne. Tuntui kuin olisi pyöräillyt vuosisadan takaisen elokuvan lavasteissa.

Teinipoikia Jerusalemissa

Majapaikkamme oli varattu AirBnB:n kautta, jerusalemilaisen pariskunnan luona heidän ylimääräisessä makuuhuoneessa. Tom ja Tahel ottivat meidät vastaan, puimme kaikki vaatteet päällemme ja lähdimme turistihommiin. Asunto oli kävelyetäisyydellä Jerusalemin vanhasta kaupungista, joka sijaitsee kokonaan Itä-Jerusalemissa ja siten arabien mielestä Länsirannan puolella. Tästä johtuen kaupunginosa on tulenarka paikka, iso osa viimeaikaisista palestiinalaisten puukotusiskuista, johon israelilaissotilaat vastaavat ampumalla, on tapahtunut siellä. Turisteille tämä näyttäytyi lähinnä täysissä varustuksissa partioivina poliiseina ja sotilaina vanhan kaupungin porteilla ja siellä täällä kadunkulmissa. Jeesuksen kuolinpaikalle (ehkä) perustettu kirkko - check ja itkumuuri - check. Itkumuurille piti ehtiä ennen kuin sapattisireeni alkaa ulvoa, koska muurilla on kuvaaminen kielletty sapattina ankarasti.

Vanhassa kaupungissa



Jerusalem

Sapattisireeni aloitti juutalaisten juhlapyhän ja kaikki juutalaisten & valtion ylläpitämät paikat ovat silloin kiinni. Eritoten Länsi-Jerusalem sulkeutuu sapattina melko totaalisesti. Vuokraisäntämme olivat kutsuneet meidät kotiinsa sapattiaterialle ja otimme kutsun ilolla vastaan. Heidän kotiinsa (ja meidän majapaikkaan) saapuivat Tahilin vanhemmat, veli ja siskon vaimo. Pariskunta itse oli varsin liberaali yliopistopariskunta eivätkä muutkaan sukulaiset vaikuttaneet uskonnollisilta paitsi veli jollain tapaa. Ollaan uskonnollisia tai ei, niin sapatti on kuulemma kaikille tärkeä. Tällöin myös maallistuneet kokoontuvat sapattiaterialle yhdessä ystävien ja/tai perheen kanssa.

Kun siirryttiin ruokapöytään, veli laittoi kipan päähänsä ja luki hepreaksi pyhiä tekstejä (oletamme), joihin muut vastasivat oikeissa kohdissa yhteen ääneen. Hän siunasi (kai) viinin ja pikari kiersi kaikilla, samoin leipä sai jonkinlaisen heprealaisen loitsun ylleen. Saimme Tahilin kokkaamaa keittoa ja isän tekemiä kalapullia, maukasta oli. Perheenjäsenet vaikuttivat fiksuilta, suvaitsevaisilta ja kiinnostavilta, he olivat mm. asuneet  5 v. kibbutsilla aikanaan. Illallispöydässä päivitettiin myös muutamaa tuntia aikaisemmin sattuneen Tel Avivin ampumavälikohtauksen viimeisimmät tiedot, lakonisesti totesivat iskujen ja välikohtausten olevan peruspuheenaiheita sapatti-illallisilla. Mielenkiintoinen ja mieliinpainuva ilta, yksi hienoimmista kokemuksista tällä reissulla.

Sapattiaterian seurue

La 2.1.2016 Jerusalem

Päivä pyhitetty kokonaan hengailulle; turistihommia, hyvää sapuskaa ja kahvittelua leivosten kera. Vanha Jerusalem on täynnä muinaismuistoa, nähtävyyttä & juutalaisten, kristittyjen ja muslimien pyhiä paikkoja, enempää ei voisi mahtua historiallisia nähtävyyksiä ja raamatullisia paikkoja yksien muurien sisäpuolelle. Kävelimme siellä ristiin rastiin, laahustimme Via Dolorosaa, bongasimme parit synagogat, yritimme Temppelivuorelle katsomaan Kalliomoskeijaa lähietäisyydeltä (vääräuskoisilta pääsy evättiin) jne. Kylmä yhä, mutta onneksi ei niin sateista ja tuulista kuin edellisenä päivänä. Vanha kaupunki on kyllä jännä paikka, ympäröity muureilla ja jaettu neljään osaan; armenialaisten, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kortteleihin. Turistikin huomasi, miten korttelit vaihtuivat kuin veitsellä leikaten. Muslimikortteleissa ei näkynyt juutalaisten kipoja eikä toisinpäin.



Muslimien Kalliomoskeija ja juutalaisten itkumuuri mahtuvat samaan kuvaan

Illalla sapatti oli ohi ja elämä alkoi palaamaan kaduille myös Länsi-Jerusalemissa, kaupat ja ravintolat availivat oviaan. Iltakävely Jaffa -kadulla, mutta ruokailun ja iltadrinksun jälkeen ei pystynyt enää kauaa haahuilla kun tyynyt alkoivat kutsua.


Su 3.1.2016 Tel Aviv (siellä viihdyimme loman loppuun saakka)

Päivän epistolana oli polkaista Jerusalemista alas Tel Avivin liepeille. Jerusalemkin on melkoisen iso kaupunki ja sama suurkaupungista ulospyöräilyn haaste oli ratkottava myös siellä. Iloksemme sieltä pääsi hienosti pois polkemalla vanhaa junarataa, josta tehty pyörätie. Laskettelimme sitä alaspäin muutaman kilometrin ja raamatullisen (oikeasti) eläintarhan kohdalta poikkesimme autotielle, jota pitkin nousimme pari kilometriä. Sen jälkeen taas pitkä lasku, jota yllätykseksemme seurasi jälleen kilometrejä pitkä nousu. Jerusalem on melkein 900 m korkeudessa ja Tel Aviv meren rannalla, miten täällä voi aina vaan olla pitkiä nousuja?! No kyllähän se siitä vielä iloksi muuttui ja laskettelimme lopulta alas tasangolle.

Bet Shemesin asemalla laukut läpivalaisuun ja pyörät junaan juuri ennen ruuhka-aikaa, näin vältimme sisääntuloajon Tel Aviviin. Tel Avivissa vielä muutaman kilometrin polkaisu pyöräkaupalle ja se oli siinä. Ei onnettomuuksia, puukotuksia, koiran-, villisian- tai käärmeenpuremia, ääriuskonnollisten kivityksiä tai kaatumisia. Sen sijaan saimme osaksemme avuliaisuutta & ystävällisyyttä, koimme hienoja elämyksiä & kiinnostavia ilmiöitä ja matka taittui ruumiin kurittamisen ja palkitsemisen vuorotellessa. Pyöräreissu siis kunnialla ja onnistuneesti maaliin, voinee todeta.

Suunnistimme jemeniläiskortteliin, jossa vuokraamamme pikkuruinen asunto odotteli. Vuokraemäntä veteli lastalla oven alta valuneita viimeisiä sadevesiä lattialta ja sen jälkeen ei muuta kuin lämmityslaite puhaltamaan, märät kamat kuivumaan, lämmin suihku ja kylmä bisse. Elämä on juhla. Kämppä sijaitsi paraatipaikalla Carmel -torin vieressä. Sieltä kelpasi hakea aamiaistarvikkeet eikä montaa askelta tarvinnut ottaa kahvien tai illallisten takia, hyviä paikkoja naapurustossa paljon. Rannallekin oli muutaman minuutin kävelymatka.

Kotikulmilla

Seuraavana päivänä sääkin oli taas kirkastunut ja lämmennyt, oli kiva päästä rannalle. Uimaan ei tehnyt mieli, mutta lainelautailijat ottivat kaiken aalloista irti. Lojuminen auringossa ja paljasjalkailu rantahietikossa teki hyvää. Hiekkaranta on melkoisen komea, sitä jatkuu kilometrikaupalla ja ranta on kaupungin keskustassa. Meille sopi erittäin hyvin, että kaupungissa on varsin vähän ns. pakollista nähtävää, oli kiva vaan vaihteeksi relata ja syödä hyvin. Toki pientä turistihaahuilua mahtui väliin, peruskierrokset Jaffan ja Neve Tzedekin kortteleissa. Sähköpyörät suhahtelivat edestä ja takaa ohi, niitä on Tel Avivissa paljon.

Tel Avivin rannalla

Ruokaa on nyt jo ikävä

Seurasimme jonkin verran paikallista englanninkielistä nettimediaa. Parin päivän takainen muutaman ihmisen hengen vienyt ampumavälikohtaus oli otsikoissa, asemies yhä kadoksissa ja poliisijahti käynnissä Tel Avivissa. Kaupunkikuvasta tätä ei voinut mitenkään aistia, poliiseja ei näkynyt partioimassa tms, mutta ihmisten huulilla tapahtuma toki oli. Näiden ym. nettisivujen ansiosta päädyimme osallistumaan hieman (tai oikeastaan aika paljonkin) erilaiselle turistikierrokselle Bnei Brakin kaupunginosaan, joka on ultraortodoksijuutalaisten "pääkaupunki" eli kaikkein tiukimpien uskonnon tulkitsijoiden ja vanhoillisten alaryhmien tyyssija.

Lyhykäisyydessään, miten ja miksi Bnei Brakiin päädyimme: Ensinnäkin aihe kiinnosti meitä kovasti, jo näiden ultrien ulkoinen olemus on huomiota herättävää ja monenlaiset kysymykset askarruttivat, olisi kiva ymmärtää asiasta vähän lisää. Osin sattumalta törmäsimme artikkelissa nimeen Dorit Barak. Hän tekee paikallisoppaana turistikierroksia Bnei Brakissa, homma vaikutti varsin pienimuotoiselta. Doritin suku on paikan alkuperäisasukkaita ja hän on asunut siellä koko ikänsä. Kontakti Doritiin ja pienten mutkien kautta saimme häneltä seuraavana päivänä parin tunnin privaattikävelykierroksen Bnei Brakin ytimessä. Olipahan mielenkiintoista settiä! Emme mitenkään muuten olisi saaneet alueesta, ihmisistä ja tavoista juuri mitään irti.

Aikamoisia sääntöjä noudattavat ja elämä on melkoisen ankaraa näin ulkopuolisen silmin. Haredi-miehillä on hiuskiehkurat ohimoilta näkyvissä ja mustat takit ulottuvat pohkeeseen, liettualaisilla taas kiehkurat on korvan takana hatun alla ja musta takki on lantiolle saakka. Tarkkaa hommaa. Pojat ja tytöt eivät ole tekemissä keskenään 3 v. jälkeen. Pojat ja miehet opiskelevat aamusta yömyöhään ikivanhoja uskonnollisia tekstejä ja niiden tulkintoja, he eivät saa juuri lainkaan muuta kuin uskonnollista opetusta. Tytöt saavat suht' normaalin koulutuksen, jotta voivat mennä töihin ja ansaita rahaa. Porukka elää kuitenkin normaalisti varsin vaatimattomilla tuloilla, lapsia on paljon ja uran & kodinhoidon yhdistäminen on naisille hankalaa. Mies kun siis vaan lukee ja tulkitsee. Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että ultrapojat (jotka tunnistaa helposti vaatetuksesta) näyttivät sairaalloisen kalpeilta ja väsyneiltä, ja kaikilla on silmälasit. En ihmettele miksi.

Ilmaisia varaosin lastenrattaisiin. Vanhanaikaiseen kännykään saa puhua, älypuhelimet kielletty

Dorit esitteli meille mielenkiintoisia yksityiskohtia katukuvasta; ruskeat roskikset, joihin sai laittaa vain pyhiä (joka 7. vuosi kasvavia ja juutalaisten kasvattamia) vihannesten tähteitä koska niitä ei voi laittaa syntiseen normiroskikseen. Saimme kurkistaa myös kadulla olevaan sadevesialtaaseen, jossa piti huuhtoa astiat ennen käyttöönottoa, koska ne voivat olla vääräuskoisten valmistamia. Sadevesisammiota käytetään myös muissa juutalaisissa rituaaleissa puhdistautumiseen. Kierroksen annissa riittää sulattelemista ja pähkäiltävää pitkäksi aikaa, saimme kysymyksiimme vastauksia mutta kierros synnytti myös vähintään yhtä monta uutta kysymystä. Köröttelimme Tel Avivin keskustasta paikallisbussilla 6 km Bnei Brakiin, mutta yhtä hyvin olisimme voineet käydä kuussa.

Jos suomalaiset elävät omissa kuplissaan, niin en tiedä miten israelilaisten elämää pitäisi kuvailla. Juutalaiset ja arabit elävät erillään omaa elämäänsä, eivät ole juuri missään tekemissä ilmeisesti keskenään. Matkaopaskirja katsoi mainitsemisen arvoiseksi asiaksi, että Haifassa arabit ja juutalaiset voivat asua samassa korttelissa. Lisäkierroksia tuo maallistuneiden ja äärikonservatiivisten juutalaisten täysin erilaiset elämät: Tel Aviv on hedonistinen varsin länsimainen suurkaupunki, joka on valittu maailman parhaaksi homokaupungiksi. Siitä 6 km toisaalle porukka elää 1800-luvun käyttäytymissääntöjen ja yli 2000 vuotta vanhojen tekstien ja tulkintojen mukaan. Tähän soppaan kun heittää vielä iänikuisen Israelin ja palestiinalaisten kiistan, niin vähempikin riittäisi. Jäi tunne, että juuri mitään yhteistä ei eri piireillä ole. Eikä se liene vain tunne, koska Israel ei ole saanut edes perustuslakia aikaiseksi koska mistään ei olla samaa mieltä.

Tästä huolimatta suurin osa porukasta on oppinut ilmeisesti elämään tilanteessa ja sopeutumaan. Arki on arkea joka puolella. Ehkä tämä eriytyinen ilmenee kuitenkin tietynlaisena varautuneisuutena ja vieraan pelkona. Olemme tottuneet reissuillamme siihen, että maaseudulla ja syrjäkylillä kulkijoita on harvakseen ja satunnaiset ohikulkijat morjestelevat ja ottavat usein jonkinlaista kontaktia. Täällä näin ei yleensä ollut, vastasivat kyllä tervehdykseen mutta eivät olleet aloitteellisia. Epäystävällisyyttä se ei ollut, kaikki auttoivat meitä pyydettäessä enemmän ja yli sen mitä olimme vailla. Ja kaikille tästä maailmankolkasta peräisin oleville jumalille (niitä on aika monta) kiitos siitä, että suurin osa väestä puhuu englantia, sen turvin pääsimme monesta pälkähästä.

Summa summarum, kannattiko mennä? Yksiselitteisesti kyllä.

Pyörämatkailua Israelissa

"Ettekö te nyt muuta keksineet? Miksi ihmeessä te sinne menette? Ei ole kyllä ihan ykkösenä listalla." Tämän suuntaisia kommentteja sateli kun kerroimme aikeistamme lähteä Israeliin fillaroimaan. Erityisesti suunnitelma poiketa miehitetylle Länsirannalle aiheutti kulmien kohottelua, ymmärrän hyvin miksi. Ei ole ollut Kaanaanmaa meilläkään aikaisemmin ensimmäisenä mielessä, mutta puolivahingossa ja osin itsemmekin yllättäen näin pääsi käymään. Melko lyhyt lento, edulliset liput, sopiva keli ja fillarikierros mahdollinen. Nettisurffauksen ja lueskelun jälkeen päädyimme siihen, että paikka on todennäköisyysoppien mukaan riittävän turvallinen ja reissu tehtävissä. Mitä enemmän asiaan perehdyimme, sitä kiinnostuneempia olimme. Olisi kiva yrittää ymmärtää tuota tuhansien murheellisten uutisten maata vähän paremmin ja käydä itse paikan päällä. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Tänne kun kantautuu aina ne huonot uutiset; puukotukset, raketti-iskut ja itsemurhapommittajat, jotka luonnollisesti ovat erittäin ikäviä mutta turistin näkökulmasta myös melko epätodennäköisiä. Harvassa paikassa on muuten niin, että mitä enemmän näyttää turistilta, sen parempi. Näin meitä ei sotkettaisi konfliktin osapuoliin, juutalaisiin tai arabeihin. Ei muuta kuin kamera kaulaan ja kartta kouraan, siinä paras turvatakuu.

Suurin riski pyörämatkailijalle on Israelissakin liikenne. Ajatuksena oli välttää niin pitkälle kuin mahdollista isoja autoteitä ja hakea pieniä offroad -taipaleita. Matti käytti mittavan määrän tunteja ennen reissua reitin suunnitteluun, tutki Open cycle mapin dataa käyttäviä karttasovelluksia, satelliittikuvia, Google Mapsia jne. (kotona ihmettelimme, miksi Länsiranta oli niin surkeasti kartoitettu GMssa, myöhemmin luimme Israelin kieltäneen Googlea turvallisuussyihin vedoten julkistamasta karttoja). On päivän selvää, että kun mennään kärrypolku-, vaellusreitti- ja peltotietasolle, niin täytyy varautua siihen, että aina ei mene niin kuin Strömsössä. Polku voikin olla ajokelvoton fillareilla, sitä ei olekaan olemassa tai se onkin jonkin aidatun alueen takana tms. Siihen nähden yllätyksiä sattui varsin vähän ja näistäkin selvittiin luovimalla. Tavallisissa kartoissa tällaisia polkuja ei näy, mutta kännykän NaviComputer -sovellukseen pystyy lataamaan varsin tarkkoja karttoja ja sen avulla piirtämään reittejä. Homma toimi hyvin.

Tapaninpäivänä lennähdimme Tel Aviviin ja laskeuduimme parahiksi juuri sapatin päättyessä, jolloin alkoi julkinen liikennekin taas käynnistyä. Kaupungin sykkeessä meitä odotti AirBnB:n kautta majoitus; huone ekokommuunissa. Mielenkiintoinen paikka, keittiöön ei saanut tuoda eläinperäisiä tuotteita ja suihkussa seistiin saavissa jotta vesi saatiin talteen. Sillä huuhdottiin sitten myöhemmin vessa. Kunnianhimoista toimintaa. Paikan isäntä oli itsekin innokas pyöräilijä ja hän antoi viime hetken vinkkejä. Illallisella mätimme kuin ruoka olisi loppumassa maailmasta, saimme esimakua erinomaisesta ruokakulttuurista.



Ekokommuunin keittiössä. Jaffat maistuivat

SU 27.12.2015 yhä Tel Aviv

Aamu oli aurinkoinen ja suunnistimme pyörävuokraamoon. Matti oli yrittänyt varailla meille paristakin paikkaa pyöriä etukäteen, mutta kovin oli nihkeää vastailu. Sanoivat vastanneensa sähköposteihin, mutta viestit eivät tulleet perille (Matti alkoi jo epäillä, että FB:n profiilikuvan drinkkilasin ja Palestinian bikers ryhmästä tykkäämisen takia oli joutunut sensuurin hampaisiin). Jouluaattona olimme kuitenkin puhelimitse saaneet vahvistuksen, että yes yes, pyörät löytyy. Ja löytyihän ne, pari maastopyörää viriteltiin meille valmiiksi ja vaikka ihan uudenkarheita menopelit eivät enää olleet, niin ihan kelvollisilta vaikuttivat. Tiinan sotaratsu oli vähän kulahtaneempi, mutta koska Matilla oli rasitteena pyörälaukut (mukana oli vain yksi pari takalaukkuja), niin siihen nähden reilu peli. Pyöräkaupan vanha isäntä varoitteli, että kaikenlaisia vaaroja voi olla meitä vaanimassa: It is dangerous, not only traffic.

Suurkaupungeista poistuminen pyörillä on aina vähän haastavaa. Ulosmenotiet ovat moottoriteitä ja lähiöiden ruuhkissa raskasta pyöräillä. Tel Avivista löytyi kuitenkin hieno puistomainen joenvarsireitti, jota pitkin pääsimme kaupunkia ympäröiville hedelmätarhoille ja siellä taas eteneminen oli mahdollista peltoteitä pitkin. Keli oli hieno, mutta edellisen viikon sateet olivat jättäneet syvänteet ja jokiuomat varsin mutaisiksi. Vuorotahtiin pyöräilimme ja työnsimme menopelejä mudassa, homma alkoi tuntua vähän turhauttavalta ja olimme jo päättäneet, että poistumme hedelmäpelloilta ihmisten ilmoille heti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa. Koska olimme käsimatkatavaroilla reissussa ja molemmilla oli tasan yksi pyörälaukullinen varusteita, niin vaatemäärämme oli varsin rajallinen. Ainoat kenkämme näyttivät tässä vaiheessa farmarin työkengiltä mudassa tarpomisen jälkeen ja rapaa oli roiskunut vyötäröön asti. 



Greippitarhassa ja vielä hymyilytti, pientä esimakua mudasta havaittavissa jo renkaassa



Matin pyörästä kuului pahaenteinen paukahdus ja kappas, paakkuuntunut muta rikkoi takavaihtajan joka rikkoi pinnan joka rikkoi vanteen joka rikkoi tarakan. Eipä oltu aikaisemmin ajateltu, että pyörästä saa tosiaan aika helposti ajokelvottoman, nuavaan. Työntöhommiin ja suunta kohti ensimmäistä lähiötä.

Parin kilometrin tarpomisen jälkeen päädyimme ensimmäiselle talolla, jossa oli onneksemme porukkaa kotona. Emäntä soitteli pitkin ja poikin yrittäen saada meille taksia, jonne mahtuisivat (hävettävän kuraiset) pyörämme jotta pääsisimme Tel Aviviin pyöräliikkeeseen korjaushommiin. Taksia ei löytynyt, mutta Cliff-pojan pomo soitettiin pick-upilla paikalle. Odotellessamme meille tarjoiltiin kaffit ja vaihdetiin kuulumiset. Perheen äiti toisti useaan otteeseen, että maailma pitää israelilaisia "eläiminä" ja "pahoina" mutta ovat oikeasti ystävällistä kansaa ja samoin vannotti, että emme saa maksaa heille kyydistä Tel Aviviin muuta kuin vähän bensarahaa (samaan asenteeseen törmäsimme myöhemminkin, ilmeisesti pelkästään suomalaisilla ei ole kansallista traumaa, mitä ne meistä ajattelee). Hänen päähänsä ei mahtunut, että pyöräilemme ympäri Israelia: You'll die! You must be crazy! You are first time here and you go around like this is your own country?! Pyörät auton lavalle ja Cliff lähti urheasti kyyditsemään meitä Tel Avivin massiivisiin iltapäiväruuhkiin. Sydäntä ja mieltä lämmittävää ystävällisyyttä.

 

In Locals we trust, thank you!

Pyörät korjaukseen ja ei auttanut kuin jäädä Tel Aviviin yöksi ja ottaa aamulla uusi yritys. Pyörävuokraamo saa täydet pisteet avuliaisuudesta, korjasivat pyörän ja pesivät painepesurilla molemmat fillarit eivätkä kaiken lisäksi edes laskuttaneet tästä mitään. Hyvä ruoka, parempi mieli. Ihan hyvissä fiiliksissä olimme, mutta vähän mietitytti että kuinkahan tässä käy. Pyöräillessämme yli 9000 km pitkin maailmaa, kertaakaan ei tapahtunut näin isoa vahinkoa fillareille ja nyt kahden tunnin polkemisen jälkeen homma kossahti. Melko tapahtumarikas ensimmäinen päivä joka tapauksessa.


MA 28.12.2015 druusikylä Isfiya

Jotta pysyisimme suurin piirtein alkuperäisessä matkasuunnitelmassamme ja yöpymisvaraukset eivät kaadu kuin korttitalo, niin otimme junan pohjoista kohden. Juniin saa viedä pyörät ruuhka-aikojen ulkopuolella ja homma sujui huomattavan helposti ja halvalla. Hyppäsimme pyörien päälle Binyaminassa ja pyöräilimme viinialueen halki Zikhronin kaupunkiin kahvittelemaan ennen kuin pakenisimme taas palveluiden ulottumattomiin. Muutamia trenditeinejä kulki kadulla rynnäkkökiväärit selässä keikkuen, jokseenkin hämmentävän näköistä ja kysymyksiä herättävää. Kai siellä on taustalla jonkin sortin pelkoa, miksi muuten teineillä olisi hipsterikaupungin kävelykadulla rynkyt mukana. Muodista tuskin oli kyse.

Reitti vei meidät pienille kärrypoluille ja seurasimme Israel Trailin viittoja. Kun kävelyreitti meni vaivoin kävelykelpoiseksi, täytyi improvisoida. Puoliksi hyvällä tuurilla ja farmarin neuvoilla pääsimme karja-aitausten kautta etenemään seuraavaan kylään, ei onneksi näkynyt sonneja (pelkkiä läjiä). Sieltä taas kärrypoluille ja viimein Mount Carmelin luonnonpuistoon, missä kivistä offroad tietä pitkä nousu kukkulan yli. Päivän eläinjännitys: Nautaeläinten kanssa paikoin samalla polulla, välillä väisti eläin ja välillä me.

Saavuimme takamailta Daliyat al Carmelin druusikaupunkiin kukkulan laelle. Sieltä ihailimme näkymää seuraavaan kylään, jossa sijaitsi majapaikkamme. Harmi vaan, että välillä piti laskeutua pohjalle ja aloittaa kipuaminen alusta. Jyrkkä ylämäki ja reidet tulessa päivän päätteeksi, kreisi liikenne eikä juurikaan piennarta. Jokainen polkaisu toi meitä kuitenkin lähemmäksi hotellia ja perille päästyämme naapurikauppiaan avustuksella löytyi myös hotellin isäntä. Olimme hotellin ainoat asiakkaat ja sen kunniaksi saimme paikan parhaan huoneen. Mahtava aamiainen katettiin vain meille ja voi pojat ja tytöt kun me syötiin (söimme muutenkin tajuttomasti aamulla ja illalla, päivisin ei juuri mitään. Outoa).



Druusikylästä toiseen


Suurin osa pikkukaupungin asukkaista on druuseja, jotka erottautuivat pukeutumisellaan ja netistä piti oikein tarkistaa, mikä ihme on edes druusi. Yksi druusitietäjä bongattu turbaani päässä pankkiautomaatilla (druusit jakautuvat tietäjiien ja tietämättömiin, joita luonnollisesti suurin osa).


TI 29.12.2015 Nasaret

Druusikylästä lähdimme vanhan ystävämme rautakaupan kautta tien päälle, saimme parit ruuvit ja mutterit lahjoituksena ja päälle tarjoiltiin kahvit. Ihailimme Haifan näkymiä lasketellessamme kukkulan laelta alas ja polkaisimme kibbutsin läpi peltoteille. Seuraavat tunnit sisälsivät useampia yllätysmomentteja, oli esteitä reitillämme ja eläinjännitystä monipuolisesti. Reitin päälle oli ilmestynyt kaivostyömaa ja täytyi koukata peltoja pitkin. Todella pitkä, laiha ja musta käärme luikerteli tien yli pyöriemme edestä (netti tiesi kertoa, että kyseinen snake on tuplasti Intian kobraa myrkyllisempi, kiva). Haimme tunnin verran oikeaa tienpätkää, kun tehotuotantolaitos oli katkaissut reittimme ja moottoritiellekään ei voinut ajaa. Viimeinen oljenkorsi oli munalukkojen takana olevan hedelmätarha (portti auki) mutta lisää eläinpelkoa; onko siellä koiria vapaana ja vartiossa. Ensimmäisenä päivänä saimme samanlaisessa hedelmätarhassa verenhimoisesti räksyttävät susikoirat peräämme, jotka jostain syystä onneksemme pysähtyivät kun olivat saavuttaneet takarenkaamme. Ei näkynyt koiria, mutta kuollut villisika röhnötti torahammas pitkällä polun varrella. Täytyy lisätä vaaralistalle tämäkin otus ilmeisesti. 



Pyörän selästä näkee ihmeellisiä asioita


Vivahteikas maasto-osuus oli hidastanut matkantekoamme ja kello kävi, majataloon oli vielä rutkasti matkaa. Valoisalla ajalla pitäisi ehtiä perille ja aurinko laski viideltä. Jouduttaaksemme matkantekoa kokeilimme pienen pätkän asfalttia, mutta totesimme että se ei ole ihmisen hommaa (kova liikenne, paljon lasinsiruja) ja suuntasimme takaisin peltoteille ja poluille. Auringon alkaessa laskea ymmärsimme ajan käyvän vähiin ja ennen pimeää pitäisi vähintäänkin päästä metsästä pois. Päivän viimeinen tiesulku oli kuitenkin vielä odottelemassa meitä; karjalauma pitkillä sarvilla varustettuina ja vasikat mukana. Eivät näyttäneet suopeilta sille ajatukselle, että ajamme laumasta läpi ja niinpä haimme isännän hätistelemään karjalauman hajalle. Hienon auringonlaskun ja minareeteista kaikuvien rukouskutsujen saattelemina työnsimme pyörät tiukkaan ylämäkeen asfaltille.



Raamatullisissa maisemissa Nasaretia kohden



Otsalamput ja vilkkuvalot päälle, alkoi viimeinen rutistus Nasaretin kaupunkiin. Vanha kaupunki on äärimmäisen sokkeloinen ja hostellimme sijaitsi jossain siellä. Kaduilla ei ole nimiä ja aloimme olla melkoisen loppu. Kysyimme ohikulkijalta neuvoa miten löydämme hostellille ja hän lähti ystävällisesti ohjaamaan meitä. Kovasti oli tyytyväinen kun toi meidät Neitsyt Marian kodin päälle perustetulle kirkolle, joka on kaupungin suosituin nähtävyys ja sinänsä ihan kiva, mutta ei ihan sitä mitä haettiin. Varsinkin kun vanhan kaupungin kaduilla on paljon portaita ja fillareiden kanssa siellä ei ihan kaikkein kätevin edetä. No ei muuta kuin pyörät kantoon ja takaisin ylös samat sokkelot ja portaat ja löytyihän se hostellikin. Voi sanoa, että oli kaikkensa antanut fiilis. Parin päivän runnomiset tiukkoihin ylämäkiin oli saanut Tiinan polven vihoittelemaan, polvi turvoksissa ja epäilys matkan jatkamisesta kalvoi mieltä. Erikoista tämäkin, koska koko maailmanympärysmatkalla ei mitään ongelmia polven kanssa. Falafel -aterian ja hunajaisten leivosten jälkeen vaivuimme syvään uneen ja päätimme tarkastella tilannetta seuraavana päivänä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. 


Nasaretin basaarit ehtoopuolella

Ke 30.12.2015 Beit She'an
Aamulla luisuttelimme Nasaretista alas tasangoille ja päivän polkaisu oli pientä myötämaata lähes koko ajan. Tämä sopi Tiinan polvelle erinomaisesti. Reitti kiemurteli kivoja hiekkatietä pitkin eikä esteitä osunut matkalle (koirien varalta varustauduimme pitkällä kepillä, joka kulki Tiinan pyörän päällä). Hienoja laakeita maisemia, myötätuuli ja aurinko paistoi.



Lakeuden lapsen mieli lepäsi

Seudulla vuorottelivat arabikylät ja juutalaisten kibbutsit. Rullasimme tauolle kibbutsikylän kaupalle ja tiedustelimme rupattelemaan pysähtyneeltä mummolta kylän sisääntulotien puomiporttien tarkoitusta, saman tapaisiin olimme kiinnittäneet aikaisemminkin huomiota. Portti kuulemma suljetaan yöksi ja vartijat ajelee jeepillä turvaamassa yörauhaa: "Olihan naapurissa arabikylä ja täytyy olla valmistautunut kaikkeen, kaikkea voi sattua." Ei viitsitty mainita että tulimme juuri pyörällä sen arabikylän läpi ja ainut kontakti oli heiluttelevat lapset. Mahtava pyöräilypäivä, joka huipentui loppulaskuun Jordanian laaksoon ja Jordanian rajan tuntumaan Beit She'an umpijuutalaiseen kaupunkiin arabikylien keskellä. Falafeliä, mintunlehtiteetä, leivoksia ja Golanin kukkuloiden pienpanimo-olutta. Kyllä kelpasi kellistää pää tyynyyn kaupungin ainoassa majoituspaikassa.



Terassillamme, ison hostellin melkein ainoat asiakkaat


TO 31.12.2015 Jeriko, Länsiranta tai Palestiina (you name it)

Polkaisimme aamulla bussiasemalle toiveikkaina, että saadaan pyörät kumijalan kyytiin ja näin kävi. Köröttelimme panssaroidulla bussilla Länsirannan puolelle Israelin kontrolloimaa tietä pitkin ja välillä bussi noukki piikki- ja sähkölangoin aidatuista siirtokunnista lisää armeijan vihreitä miehiä ja naisia rynkkyineen kyytiin. Näky oli jokseenkin huvittava, bussi täynnä sotilaita ja me. Bussi jätti meidän Jerikon liepeille ja pysäkiltä polkaisimme loivaan alamäkeen Kuolleelle merelle (joka - 400 m merenpinnan alapuolella, weird). Pitihän se kelluminen übersuolaisessa mineraalipitoisessa vedessä kokea, hassu fiilis.

 

Länsirannalla bussipysäkkien edessä on betonivahvistus, ei pääse ajamaan autolla kukaan päälle


 

Kelluu kun korkki

Mineraalien virvoittamina lähdimme loivaan ylämäkeen (alemmas ei kai enää maailmassa pyörällä pääse) kibbutsin viertä Jerikon kaupunkia kohden. Maisemat olivat mahtipontisen karut ja aavikkoiset.



Taustalla siintää Kuollut meri

Näiltä vuorilta löytyivät Gumranin kääröt (vanhimmat Vanhan testamentin käsikirjoitukset)

Jerikoa lähestyttäessä meitä tervehti kyltti, joka ilmoitti sekä hepreaksi että englanniksi, että tästä eteenpäin israelilaisilta on pääsy kielletty lailla ja kuoleman vaara heitä uhkaa. Olimme tulossa Israelin kontrolloimalta C- alueelta Palestiinan arabien kontrolloimalle A -alueelle. Aluejako on aika monimutkaista, sekavaa ja ikävää. Jerikon porteilla olivat palestiinalaissotilaat päivystämässä ja sen verran pysäyttivät meitä, että kyselivät mistä ollaan ja toivottivat tervetulleeksi Palestiinaan. Passeja ei kyselty eikä laukkuja tarkasteltu. 



Joosua hän marssi alas Jerikoon ja muurit ne sortuivat

Pyöräilimme hektisen ja aavistuksen kaoottisen kaupungin halki ja herätimme jonkinlaista uteliaisuutta, muutamassa kadunkulmassa oli poliiseja pysäyttelemässä mutta ei sen ihmeellisempää. Hostellimme oli taas hukassa ja hedelmämehukauppiaspoika jätti kojunsa niille sijoilleen, kun lähti viemään meitä perille.



Laitakaupungilla


Nautimme illallisen talossa ja limpparit (muslimi)arabihengessä uuden vuoden kunniaksi. Meidän lisäksi hostellissa oli vain argentiinalainen ihmisoikeusaktivisti, mutta pientä elämää taloon toi isännän uuden vuoden kemut kavereilleen.



Pöytä koreana



Hyvää Uutta Vuotta!

Niin vaihtui vuosi vähän niin kuin ei kenenkään maalla. Pysy kanavalla, tämä lysti ei suinkaan päättynyt tähän vaan matka jatkui Jerusalemiin. Siitä kohta lisää.  

Kauden viimeinen purjehdus

Koitetaan laittaa purjehduskausi pakettiin vielä näin kirjallisestikin ja merkitä muistiin kauden viimeinen purjeiden nosto. Ihan näin myöhään ei sentään olla vesillä enää oltu, muistelot ovat vaan jääneet kirjaamatta. Tosin kelien puolesta olisi hyvin ollut mahdollista jatkaa kautta marraskuuhun saakka, mutta palataan nyt kuitenkin lokakuun ensimmäiseen viikonloppuun.

Perjantaina Valio -myrsky puhalteli rajusti ja pimeäkin laskeutuu jo sen verran aikaisin, että nostimme purjeet vasta lauantaiaamuna. Hieman perjantaina arvelutti, että onkohan myrskyn jäänteet vielä aaltoina Airistolla, mutta päätimme kokeilla onneamme. Syksypurjehduksessa kun on jotain erityistä taikaa, niin ei haluttu jättää keikkaa väliin. Aamulla myrsky olikin enää muisto vain, aamu valkeni hienona ja yllättävän heikkotuulisena. Ilmeisesti Valio oli vienyt tuulelta voimat. Länsi- & luoteistuulessa livuimme Airistoa alaspäin, välillä tuuli lähes kuoli ja hetkittäin puhalsi kivasti. Moottorilla ei kuitenkaan tarvinnut jurnuttaa, purjeilla mentiin kun kerran ei ollut kiirettä mihinkään. Sen verran ilmassa oli jo lokakuuta, että toppatakeissa purjehdimme, vaikka aurinko paistoi.

Ajatuksena oli hakeutua luonnon rauhaan Dalskäriin, jonne päivän päätteeksi päädyimmekin. Yllättäen siellä oli kuusi muuta venettä ja jopa yksi telttasauna. Rauhallinen ja seesteinen tunnelma joka tapauksessa. Kävelimme saaren länsipäähän punaviinipullon kanssa ihastelemaan auringonlaskua. Ilta pimeni, hieno tähtitaivas. Päivän eläinuutiset; hylje tarkkailemassa tilannetta pää pinnalla juuri ennen Dalskäria. Kotkat loistivat poissaolollaan.

 

 

Sunnuntaina suuntana pohjoinen, päivä oli syksyisen harmaa. Passeli länsituuli (6 m/s) siivitti matkaamme ja etenimme rivakkaa tahtia edellispäivään verrattuna. Kotkat olivat palanneet runsaslukuisina näytille. Vesillä paljon muita veneitä, porukka taisi purjehtia kuin viimeistä päivää. Ensi kesää odotellessa.