Rantoja pitkin Hiroshimaan

Näin ovat kulkijat päätyneet meren rantoja pitkin Hiroshimaan. Kiotosta hyppäsimme junaan pussitettujen pyöriemme kanssa ja köröttelimme Himejiin saakka. Ohitimme siten sujuvasti melkoiset asutus- ja teollisuuskeskukset. Osakassa viimeistään alkoi näkymä junan ikkunasta kuristaa kurkkua, niin oli tiheään rakennettua ja tukalan näköistä kaupunkimaisemaa. Matti totesikin nyt ymmärtävänsä paremmin jotain japanilaista elokuvaa, jossa konttorirotasta kehkeytyi ihmisvasara asfalttiviidakon ahdingossa. Meren alkaessa vilahdella ikkunasta helpotti heti.

Himejissä vietimme päivän eri hospitaaleissa. Siihen ei sinänsä liittynyt mitään dramatiikkaa, tarvitsimme Matille vaan pari kontrolliverikoetta ja aavistuksen tuhdimpia tulehduskipulääkkeitä, mitä normikaupasta täältä löytyy. Se(kään) ei vain ollut ihan simppeliä, kun englanninkielisiä palveluita ei ihan heti löydy. Hotellimme ohjasi meidät Himejin keskussairaalaan, jossa joku puhuu englantia, mitään normiklinikkaa ei ilmeisesti löytynyt. Sinne päästyämme ohjasivat meidät eteenpäin katoliseen sairaalaan, jossa hakivat luostarin johtajattaren, mummeli nunnan, meidän tulkiksemme. Näin vain järjestyi sekin ja saimme mitä halusimme.

Himejistä hypäsimme paattiin ja seilasimme Shodoshiman saarelle. Ajoimme saaren halki muutaman kymmenen kilometriä, kylvimme ostarin onsenissa ja yövyimme suljetulla leirinta-alueella, jossa aamulla ennen seitsemää heräsimme flop-flop-flop ääneen, kun joku herrasmies ennen töihin menoaan oli tullut harjoittelemaan golflyöntejä telttamme viereen. Ei muuta kuin teltta kasaan ja polkaisu satamaan, josta seuraavalla paatilla yli isommalle Shikokun saarelle. Shikokun saarella on Japanin tunnetuin pyhiinvaellusreitti, valkoasuiset pyhiinvaeltajat kiertävät saaren temppeleitä läpi. Saarella on myös paljon asutusta, teollisuutta ja liikennettä, ainakin pohjoisrannikolla vuorten ja meren välissä, jossa myös reittimme kulki. Pyrimme hakemaan pienempiä teitä ja tällöin reittimme kulkikin usein vihreiden kukkuloiden, riisipeltojen ja perinnetalojen seassa. Toisinaan jouduimme väkisinkin isoimmille teille rekkojen ahdistelemiksi tai teollisuusalueille.

Meren äärellä jälleen, tällä kertaa Shodoshiman saarella



Shikokun merenranta näytti paikoitellen myös tältä

Shikokun saarella suoritimme myös joka mantereen pakollisen offroad -osuuden. Vältääkseemme isoja teitä etsimme niitä pienempiä ja välillä huomasimme olevamme tiellä, jota ei periaatteessa gps-kartan mukaan ollut olemassa. Eräällä tällaisella tiellä ollessamme yritimme kysäistä ainoalta autoilijalta, joka ei luonnollisestikaan puhunut englantia, josko tätä tietä pitkin pääsisi haluamaamme kaupunkiin. Tie näytti epäilyttävän heikkokuntoiselta,  mutta nainen viittelöi meitä seuraamaan. Ajoimme auton perässä sitruunalehtoon, jonne nainen oli ilmeisesti menossa töihin. Tie päättyi sinne ja jatkui jonkin sortin kärrypolkuna suoraan (jyrkkään) ylämäkeen. Sitruunalehdon miespuoliset työntekijät pohtivat ongelmaamme ja kohta toinen hyppäsi lava-autoon ja viittoi taas seuraamaan, sinne ylämäkeen tietenkin. Kärrypolku päättyi porttiin, jonka kaveri avasi meille ja näin pääsimme oikealle tielle. Todisteaineistoksi oudoista sitruunalehdon pyöräilevistä suomituristeista kaveri halusi napata kuvan kännykällään, päädyimme todennäköisesti hyväksi tarinaksi sakekupposten äärelle. Seurasimme saarella muutenkin (pyynnöstä) useita autoilijoita, eräänäkin iltana onsenia etsiessämme pääsimme sinne löpulta kahden eri autoilijan ohjastamana.

Shikokun reitin varrelta

Shikokussa oli hyvä verkosto leirintäalueita, pienenä miinuksena voisi pitää sitä, että ne olivat melkein kaikki kiinni. Toisaalta yövyimme niissä silti, koska pohdimme sen olevan vähintääkin puoliluvallista, kerran niissä joskus saa leiriytyä ja niissä oli toimivat vessat ja vesipiste. Nämä joskus ehkä aukiolevat leirintäalueet näyttivät meistä normaaleilta puistoilta ja mikä parasta, ne olivat ilmaisia. Olihan se tietysti vähän erikoista heräillä puistossa teltassa, kun osa on aamulenkillä tai koiraa ulkoiluttamassa. Kunnon homeless-meininkiä, yhden yön vietimmekin tosiaan kodittoman papparaisen leirinaapureina. Toisessa paikkaa taas heräsimme nukahdettuamme siihen, että puiston kaiuttimet napsahtivat päälle ja megafoni huusi voluumit kaakossa japaniksi jotain, jonka päättelimme olevan puiston sulkemisilmoitus ja poistumiskehotus. Ei voinut tietää ja jatkoimme uniamme.

Monien japanilaisten talojen pihalla on komeat puutarhat

Shikokusta pyöräilimme takaisin "mantereen" puolelle  mahtavan saarireitin kautta. Imabarista Onomichiin kulkee pyörätie kuuden saaren kautta ja saaret on linkitetty toisiinsa uskomattomilla silloilla. Sillat ovat pitkiä ja korkeita, silloille pääsy vaati melkein parin kilometrin kiemurtelun ramppeja pitkin ylöspäin. Reitti kulki muutenkin hienoissa rantamaisemissa, sen on ihan syystäkin sanottu olevan yksi Japanin hienoimmista pyöräreiteistä. Oli hauska pyöräillä se viikonloppuna, kun reitillä oli paljon paikallisiakin pyöräilijöitä. Sunnuntaina oli vielä jonkin sortin pyöräilytapahtuma reitillä, japanilaiset fillaristit kiitivät täysissä pukeissa ja osa maskit naamalla helteessä, meidän pulahduksemme mereen aiheutti lähinnä epäuskoisia katseita ja kannustusta.

Siltareitillä lokaalien pyöräilijöiden kera

Välillä pyöräiltiin siltojen rakenteissa

Onomichistä matka jatkui Hiroshimaan, jossa päätimme ottaa iisisti parin päivän verran. Pienehkön välimatkan arviointivirheen (virhemarginaali 30-40 km) vuoksi päädyimme suorittamaan tuon polkaisun päivässä, rullattavaa riittikin 99 kilometrin verran ja viimeinen puolikas oli aika kovaa up&downia. Pääsimme kuitenkin perille saman vuorokauden puolella vaikka matkalla hajosikin yksi jarruvaijeri ja vettä tuli melkein koko päivän (muuten kelit ovat olleet melkein liiankin suosiolliset pyöräilijöiden näkökulmasta, mittari näyttänyt hellelukemia).

Onomichi majapaikan pihalta tarkasteltuna

Hiroshima assosioituu kaikkien mielissä todennäköisesti yhteen ja samaan asiaan, atomipommiin. Kaupungissa onkin rauhanpuisto, jossa on lukuisa määrä erilaisia muistomerkkejä ja vaikuttava museo, jonka herättää ajatuksia vielä pitkään museosta poistuttuakin. Museota ei voi jättää väliin,  mikäli Hiroshimassa vierailee. Mutta on kaupunki toki muutakin, elävä miljoonakaupunki.

Kaikista Hiroshiman uhreista ei jäänyt jäljelle tämänkään vertaa

Hiroshiman perinneruokaa

Japanissa on nyt vierähtänyt kuukausi ja kokemuksiemme pohjalta uskaltaa jo niputtaa tiettyjä havaintoja yhteen, joskaan ei vielä tehdä viiltävää syväanalyysiä. Vaikka varsinaisesta veljeskansasta ei voitane puhua, niin joissain asioissa japanilaisten ja suomalaisten sielunmaisemat kohtaavat:

1. Matkustaminen julkisissa kulkuvälineissä; kaikki räpläävät kännyköitään ja kukaan ei puhu mitään
2. Mutkaton suhtautuminen alastomuuteen, suomalaisessa saunassa ja japanilaisessa onsenissa on ihan normaalia, että vieraat ihmiset ovat alastomina samassa tilassa keskenään, miehet ja naiset toki omissaan. Aika monen muun kansan mielestä siinä on  jotain hämärää.
3. Kengät jalassa ei sisällä rampata. Japanilaiset ovat vieneet tämän vielä astetta pidemmälle, kengät otetaan pois myös joidenkin ravintoloiden ja majoituslaitoisten eteisessä.

Jos ei muuta, niin juurihan ranskalainen valokuvaaja, kuka oli kuvannut suomalaisia, totesi Hesarissa, että Suomi on Euroopan Japani; molempien maiden kansalaiset ovat muiden mielestä vähän omalaatuisia. Might be.

Toisaalta taas on asioita, jotka aiheuttavat hämmennystä ja herättävät kysymyksiä:

1. Hengityssuojainten käyttö on todella yleistä. Kaupungin ruuhkissa sen nyt ehkä ymmärtääkin, mutta maaseudulla omalla pihalla tai aamulla kuudelta yksin lenkillä? Olemme kuulleet erinäisiä selityksiä sille, miksi hengityssuojaimia käytetään, mutta silti. Jos pelkää saavansa taudin/Jos itse pelkää tartuttavansa muut/Väistetään Kiinasta tulevaa pahaa (tauti vai saaste, jäi epäselväksi)/Ei ole ehtinyt meikata (naiset). Mene ja tiedä.
2. Kaiuttimet kaupunkien keskustoissa ja yleisillä paikoilla. On jokseenkin orwellilainen tunnelma, kun kaiuttimet napsahtavat yht'äkkiä päälle ja sieltä alkaa raikua japaninkielinen kuulutus. Mitä ne sanoo ja miksi pitää kuuluttaa joka päivä koko kylälle jotain? Vielä pahempaa on, kun kaiuttimista alkaa kuulua pimpotus, kuin joku soittaisi huonosti yhdellä sormella hammondia.
3. Pyöräilykulttuuri kaupungeissa on varsin epäjapanilaista. Pyöräilijät saavat ajaa jalkakäytävillä, mutta mitään logiikkaa ei ole siinä, kuka väistää ketäkin ja miltä puolelta. Jos jalankulkijat ja pyöräilijät on periaatteessa ohjattu omille kaistoilleen, sillä ei ole mitään merkitystä, porukka hortoilee kuka missäkin. Ja sitä porukkaahan riittää. Osa pyöräilijöistä on autokaistalla, joko oikealla tai väärällä puolella tietä, tasan kaksi vaihtoehtoa.
4. Ihmiset ovat pieniä, mutta lähes kaikki muu elollinen epänormaalin suurta; kaupassa myytävät omenat, pelloilla kasvavat sipulit, ilmassa lentävät perhoset ja muut hyönteiset sekä riisipelloissa kurnuttavat sammakot. Liikaa ydinvoimaloita?

Pyöräilijän päivärutiini Japanissa, elämä on yksinkertaista. Toisaalta elämä on myös melkoisen värikästä ja tapahtumarikasta, joka päivä sattuu jotain yllättävää.

1. Kamat kasaan ja pakkaus, joka päivä.
2. Aaminainen, yleensä 7elevenin (tuttavallisesti "seiskan") pihalla. Tai parin muun samantapaisen ketjun mymälän, kaikissa on joka tapauksessa samat tavarat samoilla paikoilla. Sis. riisipalloja, jugurttia, banaania, kahvia ja tuoremehua. Höystetään yllätysostoksilla "mitähän tämä on, maistetaan". Viimeksi yllätysosuus oli (raaka) taikinapallo, jonka sisällä makeaa soijapapumössöä. Jos oikein lykästää, niin saadaan sokeroitua mysliä (harvoin).
3. Tien päälle ja parit pissa/kahvi/pähkinä/suklaa -taukoa seiskassa.
4. Lounas missä tahansa paikalle sattuneessa syöttölässä ja jännitysmomentti, mitä saamme syödäksemme. Aika usein jonkin sortin nuudelisoppaa tai setto (paljon pieniä kippoja, joissa mitä milloinkin).
5. Rullailua ja pari seiska -taukoa, kts kohta 3.
6. Pyrkimys ennen pimeän laskeutumista hakea majapaikka, maaseudulla silmäillä valmiiksi suljettu camping, jonne palata pimeän laskeuduttua ja kaupungeissa guesthouse.
7. Onsenin (hot spa) metsästys ja kylpy
8. Syömingit, kts. kohta 4.
9. Tavaroiden purku (ja leirin perustaminen)

Ym. lisäksi puhumme joka päivä tikutaku-englantia, tavaamme fraasikirjasta kliseitä, sanomme arigato (kiitos japaniksi) vähintään 50 kertaa, nauramme tai vähintäänkin hymyilemme yhdessä japanilaisten kanssa tilanteissa, joissa kukaan ei  oikeastaan ymmärrä juuri mitään ja todennäköisesti käyttäydymme tietämättömyyttämme epäkorrektisti. Tämä taitaa olla viimeinen blogipäivityksemme Japanista. Korealaiset, vaviskaa!

Se olisi seuraavaksi löydettävä jonkun sortin lautta kohti Koreaa