torstai 23. huhtikuuta 2015

Viikonloppu Verlassa

Tiesikö joku, että Verla on Suomen lahja Unescon maailmanperintölistalle? Onnittelen, jos tiesit. Neverhööd, kunnes netti jälleen kerran sivisti tietämätöntä. Viime vuoden Euroopan pyöräreissulla Unescon maailmanperintökohteita osui reitinvarrelle inflaatioksi asti. Hupaisin taisi olla ranskalaisen keittiön antimet (sinänsä erinomaiset, mutta jotenkin Unesco tuntui kaukaa haetulta salaatinlehtiin liitettynä). Suomen perintö maailmalle on Unescon mielestä ilmeisen laihanlainen, sillä kovin montaa kohdetta ei ole listalle päässyt (7, joista 3 kpl on yhä neverhööd).

Sinänsä emme olleet metsästämässä isänmaamme perintöantia, vaan sopivaa paikkaa juhlistaa rauhallisesti Matin pyöreitä syntymäpäiviä. Verla olisi tarjonnut kyllä puitteet myös pönötykselle seuraintalolla tai bakkanaaleille kylän kievarissa, mutta haussa oli lähinnä kiva mökki omalla saunalla (uimaan piti päästä) ja mahdollisuus tehdä jotain hauskaa ulkoilma-aktiviteettiä. Bingo! Verlan vanha tehdasalue ja ruukkikylä sijaitsee vaihtelevan vesistön äärellä ja puolen tunnin ajomatkan päässä Repoveden kansallispuistosta. Työläisten vanhat asumukset ovat nykyään lomamökkeinä. Kyllä olisi duunarit sadan vuoden takaa ollut ihmeissään, mihin sellaisia tarvitaan.


Mökkeröinen menneiltä vuosilta
 
Happy Birthday! Pitsiliina ja kaikki


Lauantaina päätimme kokeilla melontaa lainakajakillamme, kerran olimme sen sinne asti raahanneet. Pumppasimme kajakkimme ilmavaksi, pientä pohdintaa vaati missä järjestyksessä eri osat on syytä täyttää, jotta kajakista ei tulisi muodotonta ja se kulkisi jokseenkin suoraan. Vaikka keli ei järin kesäinen ollutkaan, niin jäätä ei ollut kuin ohuesti joissakin lahden perukoissa. Reitti oli kiva, kapeita kohtia, isompia järviä ja osuipa reitille yksi koskikin. Sitä emme tosin laskeneet, vesi oli sen verran korkealla, että otsalohkot olisivat kolahtaneet sillankaiteeseen.


Vauhdin ylläpitäjä

Kosken kuohuntaa

Tulis jo kesä


Jotta saimme melottua sopivan kierroksen ilman että joudumme palaamaan samaa reittiä, meidän tuli kantaa kajakkia parin sataa metriä maaosuuden yli. Sen keikan opetus oli, että kajakki on melko painava ja sitä on yllättävän vaikea kantaa metsässä puiden välissä.... Onnistunut melonta joka tapauksessa eikä tullut vilukaan, sen verran sai huhkia melan varressa. Palkitsimme itsemme Werlan Hovissa pullakaffeilla ja heikon tekniikan runtelemia lihaksiamme rentouttavalla ***jallunapanderilla.

Sunnuntaina suuntasimme Repoveden kansallispuistoon, joka on maisemiltaan yllättävän jylhä ja niin ikään hienojen vesien äärellä. Kivoja polkuja ja hyvin hoidetut fasiliteetit. Ei ihme, että paikka on valittu vuoden retkikohteeksi. Aina ei tarvitse lähteä kauas korpeen, Kouvolan takamaatkin voi riittää. Kävelimme ympyrän (emme ympyrää) ja viime metreillä meinasi tulla pieni takaisku; vesiosuuden ylitys. Paikassa ei ollut siltaa vaan jonkinlainen lautta, jota piti liikutella käsipelillä. Pienen pohdinnan ja vastarannalta huutelun jälkeen ymmärsimme, miten se toimii ja pääsimme yli. Onneksi, 4 h patikoinnin jälkeen ei olisi jaksanut lähteä enää kilometrien kiertotielle, suklaatkin oli jo melkein syöty.


Repoveden poluilla

Kovaa kiskomista vuorotahtiin

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kuhmon takamaiden talvivaellus

Tapoihin on kuulunut kerran vuodessa lähteä suksimaan erämaahan ahkio perässä tai rinkka selässä. Kun kevätaurinko suvaitsee näyttäytyä, alkaa polte yltyä ja hanget kimmeltää mielessä. Viime vuosi jäi sattuneesta syystä väliin ja tämän vuoden reissukin rikkoi kaavaa johtuen erinäisistä ulkoisista olosuhteista. Reissu oli selkeästi normaalia lyhyempi (3 pvää) ja suuntautui Kuhmon ikimetsiin avotunturien sijaan.

Ajellessamme vesisateessa kohti Kuhmoa keli ja ennusteet näyttivät melkoisen masentavilta. Siinä vaiheessa tuli mieleen, että jos on oikein kova suojakeli, niin jääköhän eräsuksiinkin lumi kiinni pohjiin. Sukset oli voideltu lukuun ottamatta kalansuomu-pitopohjaa, jotta se jotain pitäisikin. Netti tiesi kertoa, että parafiinia pohjiin, niin ei tartu ja niinpä Kuhmon hotellin respa kaivoi ystävällisesti muutaman vanhan kynttilän pätkän meille mukaan ja hyvä niin, muuten olisi voinut olla aika ankea viimeisen päivän hiihto 5 cm lumikerros pohjassa (ja sillä ei tosiaan ollut väliä, pitääkö pitopohja umpihangessa vai ei...).

Kuhmo citystä kaasuttelimme vielä 40 km Venäjän rajalle, lopullisena määränpäänä Elimyssalon luonnonsuojelualue. Auto parkkiin vanhan rajavartiolaitoksen pihaan ja tapasimme sattumalta tiluksen isännänkin, luontokuvaajan ja elämysmatkailuyrittäjän (villipetojen tarkkailua kopperoista sun muuta eksoottista, www.viiksimo.fi). Saimme kuulla viimeisimmät eläinuutiset (1 karhu jo hortoillut talviunilta heränneenä, alueella 3 sutta ja ahma jolkutellut jopa pihassa) ja mielenkiintoista juttua liiketoiminnasta. Kuhmon seudulla kun on eniten suurpetoja Suomessa, olin valmistautunut asianmukaisesti; tutkinut petojen jälkiä netistä, lukenut toimintaohjeet pedon kohtaamiseen (Alaskan turismisivut luottaa käsiaseeseen, mutta sitä ei ollut nyt saatavilla) ja suunnitellut eväsruokien hilaamista puuhun. Viiksimon isäntä totesi sen olevan kanadalaisten hapatuksia, hän ei ole eläissään metsässä törmännyt vahingossa suurpetoihin. Se tosiaan lienee lähempänä realismia.

Metsän siimeksessä

Hanki kantoi suojasäästä huolimatta mukavasti aukeilla paikoilla ja metsässäkään ei upottanut yli 10 cm. Koskematon hanki (jos ei ahman ja majavan jälkiä lasketa) ja yllättävä aurinkoinen keli nostatti hiihtofiilistä. Tarkoituksenamme oli yöpyä Elimysjärven rannalla puulaavussa ja hieman etukäteen mietitytti, onkohan siellä porukkaa kun on pääsiäisen alusviikkokin. Päivän aikana ruuhkan mahdollisuus alkoi näyttää naurettavalta ja laavulla olevan vieraskirjan mukaan olimme toiset yöpyjät siellä koko talvena. Ilta oli kaunis, yö riittävän lämmin ja aamu valkeni lumisateisena.

Ruokatunti

Majava was here

Laavu näkyvissä! Aurinko paistaa ja sataa lunta


Norjalaisten Real -retkiruuat ovat ainoita, mistä ei jää ällöä rasvakerrosta kitalakeen

Illan rauha hiipii

Seuraavana päivänä päätimme tehdä päiväretken ja palata yöpymään hyväksi havaittuun laavuun. Näin pääsimme nauttimaan mahdollisimman kevyistä kantamuksista (Tiinalla varsinkin; kamera & puukko), mukaan pelkät eväät & survival -tarvikkeet (mm. taukotakit eksymisen varalle). Hieno päiväkeikka sekin, parasta antia oli live-luontodokkari saukon polskuttelusta purossa ja kalan saalistamisesta. Saukko ei meistä häiriintynyt, rouskutti kalaa viikset väpättäen muutaman metrin päässä.

Saukko nakertaa kalaa

Pientä jännistystä oli ilmassa toisena iltana, kun olimme sulloutuneet makuupusseihimme yöpuulle niin että nenänpää vain näkyi. Kuului rapinaa ihan laavun seinän takaa, ei hiirimäistä, vaan vähän voimakkaampaa. Matti väitti nähneensä hirsien raosta jonkun mustan möntin tuijottavan suoraan laavuun sisään. Tiina ei uskaltanut katsoa/jaksanut nousta istuma-asentoon, joten todistajan lausuntoa ei näköhavainnosta ole. Aamulla kuitenkin heräsimme yhtenä kappaleena eikä suurpetojen jälkiä ainakaan näkynyt laavun liepeillä.

Aamulla seurasi lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tiina poltti kätensä kaatamalla kattilasta kuumaa vettä termospullon sijaan kädellensä. Erinäisten hoitotoimenpiteiden jälkeen (onneksi oli rasvaside mukana) lähdimme rinkat selässä hiihtelemään sivistyksen pariin. Siihen nähden, miltä käsi näytti illalla, 5 h hiihto ihmisten ilmoille sujui yllättävän kivuttomasti ja siitä pystyi jopa nauttimaan. Ei muuta kuin Sotkamon kasarihenkiseen hotelliin elpymään, koukaus Kajaanin keskussairaalan päivystyksen kautta. Peruspalovamma rakkoineen, todennäköisyysopin mukaan jossain vaiheessa on pakko jotain tapahtuakin.

Tämä oli 8. talvivaelluksemme ja joka kerta oppii jotain. Olemme Einsteineja verrattuna meidän ensimmäiseen reissuun, kun piti alkumatkasta vuokrata toinen ahkio kaiken rojun vetämiseen pitkin tuntureita. Nyt alkaa olla valmisteluihin melko hyvä tuntuma ja varustemäärä optimaalisesti minimoitu. Tälle reissulle lähdimme erityisen kevyin varustein, koska tiesimme tarvittaessa pääsevämme päivässä ihmisten ilmoille ja reissu oli sen verran lyhyt (kotiin jäi mm. keitin + polttoaine, hätälähetin + gps ja kunnon teltta). Kainuun keikan opetus lienee, että riittävää ea-settiä on ihan järkevää kantaa mukana muutaman sadan gramman painosta huolimatta ja että niitä suurpetoja on tosi vaikea nähdä. Yksikään karhu ei herännyt vaikka hiihdin minkälaisten kumpareiden ja oletettujen karhun pesien yli. Yllättävää.


Loppusuoralla
 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Liminaalitilan toinen tuleminen

Blogin edellisestä päivityksestä on melko tarkalleen 10 kuukautta ja nyt alkaa aika olla kypsä Liminaalitilan elvyttämiselle. Blogihan syntyi sapattivuotemme innoittamana ja sen alkuperäisenä tarkoituksena oli pitää ystävät ja sukulaiset kartalla ja hengessä mukana reissuillamme maailman turuilla. Blogista saimme myös itsellemme oivan matkapäiväkirjan, jonka kautta matkaa on voitu tehdä osin uudelleen ja sulatella kokemuksia. Senkin uhalla, että vanhojen muistelusta saa tikun silmään. Mutta pelkästään menneessä ei ole ihmisen hyvä elää, jonkin sortin äksöniä voi itselleen järjestää vaikka hieman maltillisemmissa puitteissa.

Koska Liminaalitilan päivitys oli mielekästä ja muistimme hatara, toimikoot blogi jatkossa virikkeellisen vapaa-ajan ja aktiivilomailun reissuvihkonamme. Jos se tarjoaa inspiraatiota ja vinkkejä jollekulle, ilo on puolellamme. Mikäli huomaat suunnittelevasi samanhenkisiä tai samoille seuduille suuntautuvia keikkoja, niin kysy tahi kommentoi, jaamme kokemuksiamme auliisti. Blogia tullaan päivittämään silloin kun on aihetta, kun ollaan noustu hetkeksi arjen yläpuolelle Liminaalitilaan.

Seuraavaksi raporttia pääsiäisen suksittelusta Kuhmon takamailla. Jos eräjormailu kiinnostaa, pysy kanavalla.