lauantai 14. kesäkuuta 2014

Sen pituinen se.

Reissumme viimeinen viikko on vierähtänyt Soulissa hengaillen. Onhan tämäkin kirkonkylä nyt mahdottoman kokoinen ja melkoisen hektinen. Saavuimme Aasian 4. suurimpaan metropoliin hienoa pyöräilybaanaa pitkin, joka seurailee kymmeniä kilometrejä Han-joen vartta. Lähestymispäiväksi osui viikko sitten sunnuntai ja reitillä oli satoja jollei tuhansia paikallisia pyöräilijöitä lisäksemme ja tunnelma oli korkealla. Toki saimme nautiskella autenttisesta kaupunkipyöräilystäkin reilun 10 km siivun verran ennen kuin kolkuttelimme majapaikkaamme ovea. Pohjois-Korean rajaseutujen kierroksen jätimme seuraavaan kertaan.


Tankkaustauolla Soulia kohden


Han-joen varrelta

I have seen the light? - Soulin buddhalaisessa temppelissä

Se alkaisi olla loppuklausuulin paikka. Uskomaton reissumme on päättymässä ja emme taida oikein vielä ymmärtää sitä. Puhumattakaan siitä, että olisimme jo pureskelleet kaiken kokemamme, näkemämme ja saavuttamamme. Kyllä tästä reissusta varmasti jonkinlainen jälki meihin jää. Päällimmäisenä taitaa nyt olla ajatus, että onneksi teimme tämän ja lähdimme reissuun. Emme jääneet odottelemaan eläkepäiviä, lottovoittoa tai parempia aikoja vaan sanoista tekoihin. Kliseisesti voisi todeta, että huomisesta kun ei koskaan tiedä. Tajuamme olevamme myös varsin etuoikeutettuja, aika monessa maassa vuoden irtiotto ja pyöräreissu pitkin maailmaa on täysin absurdi ajatus. Kiitollisuuden tunne siitä, että kaikki meni niin hyvin vaikka Matin Tongan tuliainen aiheuttikin jälkitautina ikävää kipuilua. Onnekkaita olemme myös toistemme suhteen, 24/7 yhdessä ja pitkälti kaksin kuulostaa kuulijasta riippuen joko ahdistavalta tai mahtavalta, me liputamme jälkimmäisen puolesta. Reissuun mahtuu valtava määrä voimakkaita kokemuksia & elämyksiä, komeita maisemia & reittejä ja itsensä ylittämistä & rajojen kokeilua. Toki näin pitkällä reissulla mukaan mahtuu välillä myös ankaria olosuhteita, fyysistä uupumusta ja ei niin juhlallisia pyöräilytaipaleita rekkojen kanssa dulleilla maantiesiivuilla, positiivisia kokemuksia on kuitenkin julmetusti enemmän. Tylsää meillä ei ainakaan ole ollut ja kertaakaan ei ole tullut tunnetta, että ei ole mitään tekemistä. Moni asia tuntuu kotisohvalta käsin vaikeammalta kuin se todellisuudessa paikan päällä onkaan, kunhan vaan ryhtyy tekemään.

Jokainen koluamamme maa on ollut vierailun arvoinen. On vaikeaa ellei mahdotonta rankata niitä minkäänlaiseen järjestykseen, joka maassa on omat hienot paikkansa ja vastaavasti nuivempia pyöräilyosuuksia. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti normaalisti ystävällisiä kaikkialla. Missä päin kutakin maata olemme kulkeneet, vaikuttaa luonnollisesti myös mielikuvaamme maasta. Mitään maata emme ehtineet koluta "loppuun", paljon jäi vielä näkemättä. Joka maassa yllätyimme, kuinka paljon suurempi maa itse asiassa onkaan pyörän satulasta käsin kuin Google Mapsista katsottuna. Chilessä olosuhteet olivat ankarimmat, paitsi että välillä oli kovia  nousuja niin oli myös  huonoja sorateitä,  pöllyävää tienpintaa ja ahdistelevia valtavan kokoisia paarmoja laumoittain. Uusi-Seelanti teki pyöräilijän elämän helpoksi, riitti kunhan keskittyi polkemiseen, kaikki muu hoitui kuin itsestään. Japanin Alppien polkaisu taisi olla fyysisesti kovin koitos, mutta muuten vuoristossa olosuhteet olivat erinomaiset; hyvät tiet ja hiljainen liikenne. Tosin muualla Japanissa sitten liikennettä olikin riittämiin tien päällä. Etelä-Koreassa pyöräilimme melko vähän aikaa, kilometrejä kertyi 555. Ilmassa oli jonkinlaista rentoa jäähdyttelyä, nättiä pyöräilyä hiljaisilla maaseutu- tai pyöräreiteillä. Sekä Japanissa että Etelä-Koreassa totaalisena ummikkona olo antoi reissuun oman mausteensa, pyöräilyn lisäksi perustarpeiden tyydyttäminen nukkumisesta syömiseen vaati hieman ponnisteluja. Dramaattisimmat maisemat reittimme varrelta taitavat osua Chileen ja Uuteen-Seelantiin sekä Japanin Alpeille.

Soul

Jos joku nyt miettii pidemmän pyöräreissun tekemistä, niin muutaman vinkin voisimme antaa evästykseksi. Kaikkein tärkeintä on vaan päättää lähteä. Suomalaisia matkapyöräilijöitä on todella vähän maailmalla, tapasimme vähintään kymmeniä matkapyörälijöitä ja oikeastaan juuri kukaan ei ollut koskaan tavannut ketään suomalaista pyöräilijää. Ei muuta kuin perinteitä luomaan.
  1. Tartu härän sijaan pyörää sarvista ja lähde. Ei tarvitse olla ennestään mikään himopyöräilijä, matkalla on aikaa kasvaa ja kehittyä.  Kukin asettakoot omat tavoitteensa ja mitoittakoot matkat itselleen sopiviksi. Me lähdimme reissuun melko erilaisilla pyöräilytaustoilla, Matti on pyöräillyt vuosikaudet kesät talvet töihin, Tiina lähinnä just for fun kesäisin. Tasoero näkyi alkuun ërityisesti ylämäissä ja sen ansiosta Matti sai vähän enemmän kiloja pyöränsä päälle kannettavaksi. Tiina otti kuitenkin matkan edetessä Mattia kiinni, lähtötaso kun oli matalampi, kehityskin oli nopeaa.
  2. Minimoi mukana kannettavat kilot kuitenkaan liikaa mukavuudesta tinkimättä. Ylämäissä jokaisen kilon tuntee. Meillä oli molemmilla ohjaustangossa pieni etulaukku, takana Ortliebin pyörälaukut, joiden välissä reput tarakoilla. Koko setin (kaikki laukut) paino ilman ruokia ja vettä oli Matilla n. 20 kg ja Tiinalla n. 17 kg. Kilon ehkä olisi saanut nipistettyä vielä jättämällä pari paitaa kotiin.
  3. Panosta hyvään karttasovellukseen. Parhaimmat reitit, komeimmat maisemat ja nautinnollisinta pyöräilyä on hiljaisilla ja pienillä teillä. Silloin kun ne löytää, avautuu kokonaan toinen maailma ja kyseessä on tällöin ihan toinen laji.
  4. Älä tee liian tarkkoja suunnitelmia, jätä tilaa uuden löytämiselle ja ennakoimattomille yllätyksille.

Matin menopeli kuormattuna

Taittopyörät toimivat mainiosti, kestivät rankoissa olosuhteissa ja suorituskyvyssä ei moitteen sijaan. Pyörissä oli kahden tuuman levyiset renkaat ja huonoimmilla teillä nekin tuntuivat melkein liian kapeilta. Eli jos meinaa takamaita koluta, niin hyvin rullaavat leveämmät renkaat voisi olla hyvä ajatus. Pelkillä takalaukuilla pärjää hyvin, mutta jos aikoo olla pidempään keskellä ei mitään ja joutuu raahaamaan vettä ja ruokaa useiden päivien tarpeeseen, niin etutavarateline laukkuineen on silloin varmasti järkevä valinta tasaamaan kuormaa.

Aloitimme matkan teon 11.12. viime vuoden puolella lennähtämällä Chileen ja laskeudumme reissulta kotiin Soulin kautta 16.6.2014. Ennen tätä puolen vuoden taivalta poljimme Euroopan halki ja tuo 3 kk pyöräreissu oli erinomainen harjoitusleiri pidemmälle reissulle, vaikka emme sitä vielä tuolloin tienneetkään. Päätös lähteä maailmanympärysmatkalle pyörien kera kypsyi vasta Euroopan tourneemme hyvien kokemusten jälkeen. Sapattivuotemme pyöräillen tiivistyy lukuun yhdeksän. Yhdeksässä kuukaudessa yhdeksän maata ja reilut 9000 kilometriä. Toki olemme muutakin ehtineet tehdä kuin pelkästään pyöräillä, pisimmillään pyöräilystä oli melkein kuukauden tauko Aucklandissa ja Tongalla ollessamme. Sardiniassa vietimme rantalomaa ja Chilessä kaupunkilomaa pari viikkoa, Japanin suurissa kaupungeissa riitti ihmeteltävää päiväkausiksi ja viimeisenä viikkonamme Soulissa olemme polkeneet 10 km. Ohessa vielä tilastotieteen ystäville lukuja ja kylmää faktaa pyöräilykilometreistämme, joita kertyi yhteensä 9201 kilometriä.

    1. Saksa                1183 km / 20 pvä
    2. Ranska               1166 km / 23 pvä
    3. Italia                1190 km / 42 pvä
    4. Chile                2133 km / 70 pvä
    5. Argentiina           336 km / 8 pvä
    6. Uusi-Seelanti        1428 km / 46 pvä
    7. Tonga                0 km / 13 pvä
    8. Japani               1216 km / 31 pvä
    9. Etelä-Korea          555 km / 18 pvä


Kulkijat määränpäässä

Tämä taitaa olla viimeinen blogipostauksemme ainakaan vähään aikaan. Blogin tulevaisuus on auki, loppuuko se kokonaan vai jatkuuko jonkinlaisena virikkeellisten vapaa-ajanviettotapojen temmellyskenttänä, mutta ainakaan täysin samanlaisena se ei tule jatkumaan. Hengähdetään ja annetaan ajan kulua. Sapattivuotemme on ollut ainutlaatuinen ja Limintaalitilasta jää meille kiva sapattipäiväkirja. Blogia on ollut hauska päivittää, aihe kun on ollut perin motivoiva. Jos motivaatio olisi lopahtanut, homma olisi saattanut tuntua työläältä. Aikaa se kuitenkin aina hieman vei, vaikkakin melkoisen nopeasti tekstit ovat syntyneet lennossa sen kummemmin niitä hiomatta. Välillä olisi ollut kiva vähän viilata enemmänkin tekstejä, mutta sallittakoon matkalla muun toiminnan ohessa kirjoitetuille teksteille pieni rosoisuus ja epätasaisuus. Pientä päänvaivaa aiheuttivat paikoitellen myös pätkivät nettiyhteydet. Kiitokset kuitenkin kaikille kanssamatkustajillemme kannustuksesta ja myötäelämisestä, niin satunnaisille blogin seuraajille kuin matkamme alusta saakka virtuaalisella tarakalla istuneillekin.  Ylihuomenna lähdemme tyytyväisenä onnistuneeseen matkaamme ja samalla kuitenkin haikein mielin lentokentälle.
 

Life is like a ten speed bicycle. Most of us have gears we never use.
Charles M. Schulz


You never know

torstai 5. kesäkuuta 2014

Korean kierros

Tervehdys reissumme viimeiseltä etapilta eteläisestä Koreasta. Japanissa taitoimme taivalta pyörillämme 1216 kilometrin verran. Hiroshimasta lähdimme luotijunalla Shimonosekiin ja sieltä yölaivalla Etelä-Korean toiseksi suurimpaan kaupunkiin Busaniin. Heti rantauduttuamme meininki vaikutti selvästi erilaiselta kuin Japanin puolella, jotenkin aasialaisemmalta. Vaikka korkeita pilvenpiirtäjiä ja luksusostosparatiiseja oli Busanissakin, niin oli myös sekasortoisempaa korttelia ja rähjäisempää katunäkymää. Pyöräilijöitä ei juurikaan näkynyt ja syykin selvisi hetken pyöräiltyämme, liikenne (pitkästä aikaa taas oikeanpuoleinen) oli kaupungissa melko kaoottista ja täysin autoilijoiden ehdoilla. Korea on ilmeisesti sen verran hiljattain vaurastunut, että auto on täällä kai vielä jonkinlainen statussymboli ja pyöräilijä perinteisesti kodittomasta hampparista seuraava, paitsi jos viilettää kiiltävissä lycra-asuissa uudenkarhealla kalliilla sporttipyörällä ainoastaan ulkoilureiteillä.

Paatilla Busaniin

Haetaan tuntumaa Busanin sivukaduilta ennen 8-kaistaisille teille siirtymistä


Erityisen huvittavaa oli havaita, että täällä vihdoinkin olemme suorastaan muodikkaita urheilu- ja ulkoiluvaatteissamme myös suurkaupungin ytimessä, vaikkakin aavistuksen alaikäisiä tässä muotiskenessä. Monet varttuneemmat herrat ja rouvat olivat pukeutuneet kuin olisivat lähdössä vaativammallekin erävaellukselle. Oli eriväristä ja kirjavaa teknistä paitaa, muotoon leikattuja ja kahisevia teknisiä housuja, vaelluskenkää tai vähintään lenkkaria, tuulitakkia ja –liiviä, hanskoja, huivia ja valtavia aurinkosuojahattuja. Huomionarvoista oli, että nämä kaikki olivat päällä yhtä aikaa, paljasta ihoa näkyi naamasta pari neliösenttimetriä ja lämmintä yli +30. Kerrankin voitiin patsastella keskustassa pyöräilyvaatteissa täysin katu-uskottavana.


Busanin majapaikkamme liepeiltä, sporttinen kaupunkilainen oikealla

Busanissa olimme pari yötä eikä hötkyilty liikoja vaan otimme rennosti. Jos ei Etelä-Korean suurin (ja yksi koko Aasian suurimmista) kylpyläkeskus rentouta, niin sitten ei mikään. Siirtymä sinne oli tosin aavistuksen hektinen, paikka kun sijaitsee Guinnessin ennätyskirjan mukaan maailman suurimmassa tavaratalo-entertainment -keskittymässä. Kylpylän allasosasto erilämpöisine ja erilaisine mineraalialtaineen oli varsin samanlainen kuin osa Japanin onseneista, mutta varsinainen täky oli saunaosasto, jossa oli jos jonkinlaista kuumaa huonetta. Perinteisen suomalaisen saunan (jossa ei tietenkään saanut heittää löylyä ja televisio pauhasi seinällä) lisäksi oli mm. pyramidihuone, jossa virtasi maailman energia. Suolahuone oli varsin mukava. Loikoilimme myös tukalan lämpimässä okrankeltaisessa hämyisässä huoneessa, koska keltaisen valon säteet parantavat ja ylläpitävät mielenterveyttä. Jäähuoneessa sai istua välillä viilentymässäja toiveikkaana odotimmekin hyytävää huonetta, mutta saimme tyytyä +22 asteen ilmastoituun kaakelihuoneeseen. Meditaatiohuoneen lämmössä sai loikoilla luonnon ääniä kuunnellen muovisten bambupuiden katveessa. Varsinaiseen syvään horrokseen emme päässeet, koska jokainen korealainen kanssameditoijamme räpläsi älypuhelintaan ja surffasi netissä. Hiilisaunassa oli lämmintä kuin suomalaisessa saunassa, siellä makoilin lattialla kahdeksan korealaisen kanssa, joista yksi nukkui ja 7 keskittyi puhelimeensa. Saunan ovenpielessä oli todennäköisesti aiheellinen kyltti, että ei saunaan puhelimien kanssa, koska puhelin voi räjähtää kuumuudessa. En jäänyt kovin pitkäksi aikaa odottelemaan Samsungien räjähdyksiä.

Busanissa aloitimme myös tutustumisen autenttiseen korealaiseen keittiöön. Toki olemme korealaisissa ravintoloissa ennenkin käyneet, mutta emme varsinaisesti pääkallopaikalla. Painelimme motellin vastapäiseen ravintolaan, joka näytti olevan täynnä savua, käryä ja paikallisia. Paikassa oli useita pöytiä ja jokaisen pöydän takana mamma grillailemassa. Meille osoitettiin paikka pöydästä ja alettiin tuoda settiä pöytään. Ymmärsimme, että täällä ei vissiin tilata mitään vaan kaikki syö yhtä ja samaa ruokaa. Vihreät voimakkaan makuiset eri kasvien tai puiden lehdet oli sinänsä ihan hyviä, mutta ne grillin antimet sai kalpenemaan. Mamma nosteli sellaisia roippeita grilliin, että emme niitä tunnistaneet, jotain sisäelimiä tai suolenpätkiä todennäköisesti. Vaikka mamma leikkelikin saksilla pois pahimpia osia, niin niin oli sitkeää tavaraa, että ei mennyt alas kuin muutama pala nesteen kanssa kulattamalla. Matti söi urheasti. Välillä mamma kääri riisiä kimchin kaalinlehtiin, teki jonkinlaisia riisipalloja siis ja tunki niitä suoraan asiakkaiden suuhun.

Grillin antimia lisukkeineen

Olemme syöneet myös mm. kylmiä nuudeleita jääpalojen seasta saksilla leikaten, maukasta ja melkoisen tulista kalasoppaa, nuudeleita mustapapumössössä ja lihakeitossa. Korealaiset ovat melkoisia lihansyöjiä ja koska en ole järin suuri lihan ystävä, olen yrittänyt fraasikirjan avulla saada kasvisruokaa, toistaiseksi tuloksetta. Sen isompaa ongelmaa tästä ei kannata tehdä, pienet alkupala-annokset ovat yleensä onneksi aina hyviä. Täällä tosiaankaan juuri kukaan ei puhu englantia, hyvin harvoin on mitään kuvia ruoka-annoksista tai meillä minkäänlaista ymmärrystä, mitä on tarjolla. Kommunikointi on melkoisen haastavaa, yleensä tilaamme ruokaa osoittamalla kanssaruokailijoiden lautasta. Vaikeuskerroin suurenee, jos ei ole muita asiakkaita. Ruokailutilanteet ovat välillä huvittavia, korealainen selittää ja selittää ja me ei ymmärretä yhtään mitään. Samaa tilanne on yleensä usein myös motelleilla.

Täällä hikoilee paitsi pyöräillessä, niin myös syödessä. Chiliä ei ole säästelty

Kylmiä nuudeleita jääpedillä, piti saksia liiskaantuneet nuudelikasat pienemmiksi ensin

Tankkaustauolla tumtematon herrasmies lahjoitti vitamiinijuomat ja gingseng-karamellejä

Korean halppismajapaikkojen kunkku on motelli, yksi motelli löytyy yleensä vähän pienemmästäkin kaupungista ja se on tasan ainoa vaihtoehto yöpaikaksi. Usein motellit näyttävät suljetuilta ja melko synkiltä paikoilta, kolkkoja isoja taloja peitettyine ikkunoineen. Syy taitaa olla se, että motellit ovat lähinnä lemmenhetkiin tarkoitettuja, monet nuoret kun asuvat vanhempiensa luona avioliittoon asti. Kovin kiihkeää menoa emme ole motelleissa toistaiseksi havainneet, olemme todennäköisesti olleet ainoita asiakkaita monessa paikkaa. Motelleissa olemme myös jo tottuneet korean style –petivaatteisiin. Busanin majapaikan pitäjä puhui muutaman sanan englantia ja kun kävimme hänelle ilmoittamassa, että meiltä taitaa puuttua lakanat, niin hän ilmoitti, että ei suinkaan, vaan teillä on korean style lakanat. Totta tosiaan, kokemus on osoittanut, että näinhän se oli. Sängyissä on paksumpi tikkipeitto tai petauspatja, joka toimittaa lakanan virkaa. Tekokuituisissa polyesteripeitoissa ei käytetä mitään lakanaa. Mustista karvoista päätellen korean style –petivaatteita ei pestä ihan jokaisen vieraan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävää, koska onhan petauspatja ja päällyspeitto julmetun paljon paksumpia normaaleihin petivaatteisiin verrattuna. Olemme ottaneetkin taas silkkilakana-pussimme käyttöön myös sisämajoituksessa, viimeksi niitä tarvittiin suojautumistarkoituksissa Chilen hostelleissa. Korealaiset ja chileläiset taitavat olla molemmat samanlaisia homsantuusia siivouksen kanssa, jos nyt vähän sieltä täältä huiskitaan välillä.

Nyrkkipyykin kuivattelun viimeistelyä aamulla lemmenmotellissa, romanttista?

Löysimme netistä sopivalta vaikuttavan pyöräreitin Busanista Souliin ja olemme seurailleet sitä. Reitti on toistaiseksi ainakin ollut erittäin onnistunut, hiljaisia teitä maaseudulla vihreissä kumpuilevissa maisemissa. Matka etenee hienoissa laaksoissa, tasaisin väliajoin noustaan kukkuloiden yli ja lasketaan taas seuraavaan laaksoon. Pilvinen lämmin sää on mitä parhain pyöräilykeli. Kohtaamamme korealaiset eivät vaikuta ollenkaan niin hillityiltä kuin japanilaiset, vaan osa on jopa rempseitä. Toisaalta taas osa maaseudun asukkaista näyttää jotenkin jäätyvän ja melkein panikoituvan, jos lähestymme heitä fraasikirja kainalossa. 

Busanista ulospyöräilyä korealaisten sunnuntaipyöräilijöiden kanssa

Rauhallinen liikenne vehmaissa maisemissa saa pyöräilijän suun messingille

Riisipeltojen liepeillä tuttu näky

Korealaiset ahkeroivat peltohommissa

Nyt olemme Mungyeongissa, ehkä. Emme läheskään aina illan tullen tiedä, että mikäs kylä tai kaupunki tämä mahtaa ollakaan, jossa majailemme. Kartalta ei löydy ja kylteistä ei ymmärrä, mutta onko sillä nyt juurikaan väliä. Määränpäämme on joka tapauksessa Soul, josta lennähdämme kotia kohti. Souliin meillä olisi muutaman päivän matka reittiämme pitkin, mutta nähtäväksi jää, hengaammeko Soulissa vajaan viikon vai koukkaammeko sinne pohjoisen kautta. Hieman meitä houkuttaisi käydä Pohjois-Korean rajan tuntumassa, sinnehän ei ole kuin 50 km Soulista. Maailman kuumottavimmalle rajalle ei pääse pyöräilemään, mutta etelänpuoleinen puskurivyöhyke on kuuleman mukaan hieno luonnoltaan ja olisihan se nyt aika mielenkiintoista. Katsellaan ja kuulostellaan, pannaan reissu pakettiin fiilispohjalta.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Rantoja pitkin Hiroshimaan

Näin ovat kulkijat päätyneet meren rantoja pitkin Hiroshimaan. Kiotosta hyppäsimme junaan pussitettujen pyöriemme kanssa ja köröttelimme Himejiin saakka. Ohitimme siten sujuvasti melkoiset asutus- ja teollisuuskeskukset. Osakassa viimeistään alkoi näkymä junan ikkunasta kuristaa kurkkua, niin oli tiheään rakennettua ja tukalan näköistä kaupunkimaisemaa. Matti totesikin nyt ymmärtävänsä paremmin jotain japanilaista elokuvaa, jossa konttorirotasta kehkeytyi ihmisvasara asfalttiviidakon ahdingossa. Meren alkaessa vilahdella ikkunasta helpotti heti.

Himejissä vietimme päivän eri hospitaaleissa. Siihen ei sinänsä liittynyt mitään dramatiikkaa, tarvitsimme Matille vaan pari kontrolliverikoetta ja aavistuksen tuhdimpia tulehduskipulääkkeitä, mitä normikaupasta täältä löytyy. Se(kään) ei vain ollut ihan simppeliä, kun englanninkielisiä palveluita ei ihan heti löydy. Hotellimme ohjasi meidät Himejin keskussairaalaan, jossa joku puhuu englantia, mitään normiklinikkaa ei ilmeisesti löytynyt. Sinne päästyämme ohjasivat meidät eteenpäin katoliseen sairaalaan, jossa hakivat luostarin johtajattaren, mummeli nunnan, meidän tulkiksemme. Näin vain järjestyi sekin ja saimme mitä halusimme.

Himejistä hypäsimme paattiin ja seilasimme Shodoshiman saarelle. Ajoimme saaren halki muutaman kymmenen kilometriä, kylvimme ostarin onsenissa ja yövyimme suljetulla leirinta-alueella, jossa aamulla ennen seitsemää heräsimme flop-flop-flop ääneen, kun joku herrasmies ennen töihin menoaan oli tullut harjoittelemaan golflyöntejä telttamme viereen. Ei muuta kuin teltta kasaan ja polkaisu satamaan, josta seuraavalla paatilla yli isommalle Shikokun saarelle. Shikokun saarella on Japanin tunnetuin pyhiinvaellusreitti, valkoasuiset pyhiinvaeltajat kiertävät saaren temppeleitä läpi. Saarella on myös paljon asutusta, teollisuutta ja liikennettä, ainakin pohjoisrannikolla vuorten ja meren välissä, jossa myös reittimme kulki. Pyrimme hakemaan pienempiä teitä ja tällöin reittimme kulkikin usein vihreiden kukkuloiden, riisipeltojen ja perinnetalojen seassa. Toisinaan jouduimme väkisinkin isoimmille teille rekkojen ahdistelemiksi tai teollisuusalueille.

Meren äärellä jälleen, tällä kertaa Shodoshiman saarella


Shikokun merenranta näytti paikoitellen myös tältä

Shikokun saarella suoritimme myös joka mantereen pakollisen offroad -osuuden. Vältääkseemme isoja teitä etsimme niitä pienempiä ja välillä huomasimme olevamme tiellä, jota ei periaatteessa gps-kartan mukaan ollut olemassa. Eräällä tällaisella tiellä ollessamme yritimme kysäistä ainoalta autoilijalta, joka ei luonnollisestikaan puhunut englantia, josko tätä tietä pitkin pääsisi haluamaamme kaupunkiin. Tie näytti epäilyttävän heikkokuntoiselta,  mutta nainen viittelöi meitä seuraamaan. Ajoimme auton perässä sitruunalehtoon, jonne nainen oli ilmeisesti menossa töihin. Tie päättyi sinne ja jatkui jonkin sortin kärrypolkuna suoraan (jyrkkään) ylämäkeen. Sitruunalehdon miespuoliset työntekijät pohtivat ongelmaamme ja kohta toinen hyppäsi lava-autoon ja viittoi taas seuraamaan, sinne ylämäkeen tietenkin. Kärrypolku päättyi porttiin, jonka kaveri avasi meille ja näin pääsimme oikealle tielle. Todisteaineistoksi oudoista sitruunalehdon pyöräilevistä suomituristeista kaveri halusi napata kuvan kännykällään, päädyimme todennäköisesti hyväksi tarinaksi sakekupposten äärelle. Seurasimme saarella muutenkin (pyynnöstä) useita autoilijoita, eräänäkin iltana onsenia etsiessämme pääsimme sinne löpulta kahden eri autoilijan ohjastamana.

Shikokun reitin varrelta

Shikokussa oli hyvä verkosto leirintäalueita, pienenä miinuksena voisi pitää sitä, että ne olivat melkein kaikki kiinni. Toisaalta yövyimme niissä silti, koska pohdimme sen olevan vähintääkin puoliluvallista, kerran niissä joskus saa leiriytyä ja niissä oli toimivat vessat ja vesipiste. Nämä joskus ehkä aukiolevat leirintäalueet näyttivät meistä normaaleilta puistoilta ja mikä parasta, ne olivat ilmaisia. Olihan se tietysti vähän erikoista heräillä puistossa teltassa, kun osa on aamulenkillä tai koiraa ulkoiluttamassa. Kunnon homeless-meininkiä, yhden yön vietimmekin tosiaan kodittoman papparaisen leirinaapureina. Toisessa paikkaa taas heräsimme nukahdettuamme siihen, että puiston kaiuttimet napsahtivat päälle ja megafoni huusi voluumit kaakossa japaniksi jotain, jonka päättelimme olevan puiston sulkemisilmoitus ja poistumiskehotus. Ei voinut tietää ja jatkoimme uniamme.

Monien japanilaisten talojen pihalla on komeat puutarhat

Shikokusta pyöräilimme takaisin "mantereen" puolelle  mahtavan saarireitin kautta. Imabarista Onomichiin kulkee pyörätie kuuden saaren kautta ja saaret on linkitetty toisiinsa uskomattomilla silloilla. Sillat ovat pitkiä ja korkeita, silloille pääsy vaati melkein parin kilometrin kiemurtelun ramppeja pitkin ylöspäin. Reitti kulki muutenkin hienoissa rantamaisemissa, sen on ihan syystäkin sanottu olevan yksi Japanin hienoimmista pyöräreiteistä. Oli hauska pyöräillä se viikonloppuna, kun reitillä oli paljon paikallisiakin pyöräilijöitä. Sunnuntaina oli vielä jonkin sortin pyöräilytapahtuma reitillä, japanilaiset fillaristit kiitivät täysissä pukeissa ja osa maskit naamalla helteessä, meidän pulahduksemme mereen aiheutti lähinnä epäuskoisia katseita ja kannustusta.

Siltareitillä lokaalien pyöräilijöiden kera

Välillä pyöräiltiin siltojen rakenteissa

Onomichistä matka jatkui Hiroshimaan, jossa päätimme ottaa iisisti parin päivän verran. Pienehkön välimatkan arviointivirheen (virhemarginaali 30-40 km) vuoksi päädyimme suorittamaan tuon polkaisun päivässä, rullattavaa riittikin 99 kilometrin verran ja viimeinen puolikas oli aika kovaa up&downia. Pääsimme kuitenkin perille saman vuorokauden puolella vaikka matkalla hajosikin yksi jarruvaijeri ja vettä tuli melkein koko päivän (muuten kelit ovat olleet melkein liiankin suosiolliset pyöräilijöiden näkökulmasta, mittari näyttänyt hellelukemia).

Onomichi majapaikan pihalta tarkasteltuna

Hiroshima assosioituu kaikkien mielissä todennäköisesti yhteen ja samaan asiaan, atomipommiin. Kaupungissa onkin rauhanpuisto, jossa on lukuisa määrä erilaisia muistomerkkejä ja vaikuttava museo, jonka herättää ajatuksia vielä pitkään museosta poistuttuakin. Museota ei voi jättää väliin,  mikäli Hiroshimassa vierailee. Mutta on kaupunki toki muutakin, elävä miljoonakaupunki.

Kaikista Hiroshiman uhreista ei jäänyt jäljelle tämänkään vertaa

Hiroshiman perinneruokaa

Japanissa on nyt vierähtänyt kuukausi ja kokemuksiemme pohjalta uskaltaa jo niputtaa tiettyjä havaintoja yhteen, joskaan ei vielä tehdä viiltävää syväanalyysiä. Vaikka varsinaisesta veljeskansasta ei voitane puhua, niin joissain asioissa japanilaisten ja suomalaisten sielunmaisemat kohtaavat:
  1. Matkustaminen julkisissa kulkuvälineissä; kaikki räpläävät kännyköitään ja kukaan ei puhu mitään
  2. Mutkaton suhtautuminen alastomuuteen, suomalaisessa saunassa ja japanilaisessa onsenissa on ihan normaalia, että vieraat ihmiset ovat alastomina samassa tilassa keskenään, miehet ja naiset toki omissaan. Aika monen muun kansan mielestä siinä on  jotain hämärää.
  3. Kengät jalassa ei sisällä rampata. Japanilaiset ovat vieneet tämän vielä astetta pidemmälle, kengät otetaan pois myös joidenkin ravintoloiden ja majoituslaitoisten eteisessä.
Jos ei muuta, niin juurihan ranskalainen valokuvaaja, kuka oli kuvannut suomalaisia, totesi Hesarissa, että Suomi on Euroopan Japani; molempien maiden kansalaiset ovat muiden mielestä vähän omalaatuisia. Might be.

Toisaalta taas on asioita, jotka aiheuttavat hämmennystä ja herättävät kysymyksiä:
  1. Hengityssuojainten käyttö on todella yleistä. Kaupungin ruuhkissa sen nyt ehkä ymmärtääkin, mutta maaseudulla omalla pihalla tai aamulla kuudelta yksin lenkillä? Olemme kuulleet erinäisiä selityksiä sille, miksi hengityssuojaimia käytetään, mutta silti. Jos pelkää saavansa taudin/Jos itse pelkää tartuttavansa muut/Väistetään Kiinasta tulevaa pahaa (tauti vai saaste, jäi epäselväksi)/Ei ole ehtinyt meikata (naiset). Mene ja tiedä.
  2. Kaiuttimet kaupunkien keskustoissa ja yleisillä paikoilla. On jokseenkin orwellilainen tunnelma, kun kaiuttimet napsahtavat yht'äkkiä päälle ja sieltä alkaa raikua japaninkielinen kuulutus. Mitä ne sanoo ja miksi pitää kuuluttaa joka päivä koko kylälle jotain? Vielä pahempaa on, kun kaiuttimista alkaa kuulua pimpotus, kuin joku soittaisi huonosti yhdellä sormella hammondia.
  3. Pyöräilykulttuuri kaupungeissa on varsin epäjapanilaista. Pyöräilijät saavat ajaa jalkakäytävillä, mutta mitään logiikkaa ei ole siinä, kuka väistää ketäkin ja miltä puolelta. Jos jalankulkijat ja pyöräilijät on periaatteessa ohjattu omille kaistoilleen, sillä ei ole mitään merkitystä, porukka hortoilee kuka missäkin. Ja sitä porukkaahan riittää. Osa pyöräilijöistä on autokaistalla, joko oikealla tai väärällä puolella tietä, tasan kaksi vaihtoehtoa.
  4. Ihmiset ovat pieniä, mutta lähes kaikki muu elollinen epänormaalin suurta; kaupassa myytävät omenat, pelloilla kasvavat sipulit, ilmassa lentävät perhoset ja muut hyönteiset sekä riisipelloissa kurnuttavat sammakot. Liikaa ydinvoimaloita?
Pyöräilijän päivärutiini Japanissa, elämä on yksinkertaista. Toisaalta elämä on myös melkoisen värikästä ja tapahtumarikasta, joka päivä sattuu jotain yllättävää.
  1. Kamat kasaan ja pakkaus, joka päivä.
  2. Aaminainen, yleensä 7elevenin (tuttavallisesti "seiskan") pihalla. Tai parin muun samantapaisen ketjun mymälän, kaikissa on joka tapauksessa samat tavarat samoilla paikoilla. Sis. riisipalloja, jugurttia, banaania, kahvia ja tuoremehua. Höystetään yllätysostoksilla "mitähän tämä on, maistetaan". Viimeksi yllätysosuus oli (raaka) taikinapallo, jonka sisällä makeaa soijapapumössöä. Jos oikein lykästää, niin saadaan sokeroitua mysliä (harvoin).
  3. Tien päälle ja parit pissa/kahvi/pähkinä/suklaa -taukoa seiskassa.
  4. Lounas missä tahansa paikalle sattuneessa syöttölässä ja jännitysmomentti, mitä saamme syödäksemme. Aika usein jonkin sortin nuudelisoppaa tai setto (paljon pieniä kippoja, joissa mitä milloinkin).
  5. Rullailua ja pari seiska -taukoa, kts kohta 3.
  6. Pyrkimys ennen pimeän laskeutumista hakea majapaikka, maaseudulla silmäillä valmiiksi suljettu camping, jonne palata pimeän laskeuduttua ja kaupungeissa guesthouse.
  7. Onsenin (hot spa) metsästys ja kylpy
  8. Syömingit, kts. kohta 4.
  9. Tavaroiden purku (ja leirin perustaminen)
Ym. lisäksi puhumme joka päivä tikutaku-englantia, tavaamme fraasikirjasta kliseitä, sanomme arigato (kiitos japaniksi) vähintään 50 kertaa, nauramme tai vähintäänkin hymyilemme yhdessä japanilaisten kanssa tilanteissa, joissa kukaan ei  oikeastaan ymmärrä juuri mitään ja todennäköisesti käyttäydymme tietämättömyyttämme epäkorrektisti. Tämä taitaa olla viimeinen blogipäivityksemme Japanista. Korealaiset, vaviskaa!

Se olisi seuraavaksi löydettävä jonkun sortin lautta kohti Koreaa




lauantai 17. toukokuuta 2014

Kioton kevät

Japanin alppiosuus on saatu kunnialla päätökseen ja olemme laskeutuneet Kioton kevääseen. Alppireittimme kulki sitten viime päivityksen Naganon kaupungin kautta Matsumotoon ja sieltä komeassa solassa kulkevaa vanhaa postireittiä alas Nagatsugawaan, jossa hyppäsimme junaan vältääksemme Nagoyan teollisuuskaupungin läpi ajamisen ja säästääksemme hieman aikaa. Juna sinänsä oli oiva ratkaisu, tosin pientä säätämistä ja hässäkkää se aiheutti. Olimme aikaisemmin lukeneet, että pyörät täytyy pussittaa tai paketoida juniin, mutta riittäisi jos ne olisivat jotenkin renkaiden ja ketjujen kohdalta suojatut. Toisin kävi, pyöristä ei saanut näkyä vilaustakaan vaan satulat ja ohjaustangotkin piti peittää. Eihän meillä sellaisia suojuksia ollut ja virkailijat asemalla olivat kauhuissaan, että eivät voi päästää meitä junaan pakettiviritelmillämme. Yksi virkailijoista osoitti kuitenkin pelisilmää eikä lamaantunut, vaan taikoi jostain isoja muovisäkkejä, teippiä ja narua ja avot, yht'äkkiä meillä olikin kelvolliset paketit. Pääsimme kuin pääsimmekin Kiotoon, vaikka jouduimme vaihtamaan Nagoyan asemalla paikallisjunasta luotijunaan. Kädet ovat edelleenkin hellinä, kun roudasimme 2 pyörää, 4 pyörälaukkua, 2 reppua, 2 kypärää ja 2 etulaukkua ylösalas asemalaitureilta toisille ja nopealla ranneliikkeellä kamat sisään junaan pikaisen pysähdyksen aikana väkijoukon seassa. Maanantaina rumba toistuu, kun otamme (onneksi suoran) junayhteyden Kiotosta Himejiin. Sieltä pyöräreittimme jatkuu Shikokun saarelle.


Vuorten temppeli ei kalpene ihmisten rakentamien rinnalla

Reitin varrelta


"Buddhas footprints for strong legs" Zenkojin temppelistä hankitut taikakalut roikkuvat pyörissä. Kaikki keinot ovat sallittuja

Matsumoton linna


Reitin suunnittelua hostellin pitäjän avustuksella


Alpeilla on karhuja, ei nähty

Sen sijaan nähtiin tämä, mikä lie

Vähän jännitti ohittaa nuo riekkuvat apinat, onneksi pelkäsivät meitä

Kylänraitti vanhalla postireitillä

Kiotossa olemme olleet nyt pari päivää ja vaikka junalla tänne tultiinkin, niin kaupungissa pyörät ovat ollaan varsin kätevät kulkupelit. Kaupungissa on paljon paikallisia pyöräilijöitä niin ajoteillä kuin jalkakäytävilläkin, meno tosin näyttää välillä aika holtittomalta. Kypärät ovat ilmeisesti naurettavia (ainakaan kukaan ei niitä käytä), mutta sen sijaan koko naaman peittävä aurinkolippa on normaali, vähän niin kuin olisi pelkkä visiiri hikinauhassa. Ihmettelimme myös, mikä mahtaa olla monien pyörien ohjaustangossa oleva teline, kunnes ymmärsimme sen olevan sateenvarjoteline. Japanissa on muuten mahtava valikoima erilaisia taittopyöriä ja muutenkin tyylikkäitä menopelejä perusmummopyörien lisäksi.

Kioton kaduilta, sieltä vaan tulimme pyörinemme läpi

Kiotossa on mieletön määrä erilaisia temppeleitä ja muinaismuistoja, kuuluisimmilla niistä on myös mieletön määrä turisteja. Toisaalta taas joillakin hienoilla vähemmän nimekkäillä temppelialueilla ei ole juuri ketään. Massat vetävät ilmeisesti puoleensa massoja. Tottahan toki mekin olemme osallistuneet tähän temppelimaniaan, joskin melko maltillisesti. Täällä on myös kivoja vanhoja kaupunkialuita pikkuisine kujineen, hostellimmekin sijaitsee sellaisessa. Kioton onsen (kylpylä kuumine lähteineen ja mineraalialtaineen) on luonnollisesti korkattu pariinkin otteeseen. Onsenit taitavat olla viimeinen linnake, minne länkkäri ei ole kalpeaa naamaansa työntänyt, sillä yhtään valkonaamaa ei ole toistaiseksi näkynyt missään onsenissa lisäksemme. Maakunnissa se nyt ei ole mikään ihme, kun valkonaamoja ei näy muutenkaan missään, mutta Kiotossa sen sijaan turisteja on pilvin pimein.


Vaeltava viisaus jossain Kioton temppelissä

Zeniläinen puutarha

Fushimi-Inari-Taisha sintolainen pyhättö

Geishakulttuuri elää yhä Kiotossa

Onsenit pelastivat meidät pariin otteeseen myös vuoristotaipaleella. Ohessa pari esimerkkiä: Uuvuttavan päivän jälkeen alkoi jo iltahämy laskeutua, kun saavuimme taajamaan, jossa piti olla onsen kartan mukaan. Emme löytäneet kuitenkaan sitä mistään ja lopulta ystävällinen japanilainen saattoi meidät kävellen ovelle. Onseniin päästyämme vanhempi herra otti meidät vastaan ja hänkään ei puhunut sanaakaan englantia. Mutta niin vaan pääsimme kylpemään, saimme ruokaa (paikka ei ollut varsinaisesti ravintola) ja luvan pystyttää teltan onsenin pihalle. Tämä kaikki fraasikirjan ja elekielen avulla melkoisen uupuneina, ei huono. Edellisenä iltana olimme saaneet niinikään vetoapua onsenista. Pitkän päivän päätteeksi olimme löytäneet melkein suljetun leirintäalueen vuoren rinteeltä ja laskettelimme sieltä illan pimetessä onseniin. Onsenissa ei ollut muita asiakkaita ja omistajapariskunta alkoi rupatella kanssamme, he puhuivat hieman englantia. Peruspäivittelyjen jälkeen emäntä tarjosi juomat ja isäntä ilmaisen hotellihuoneen (onsenissa oli myös muutamia huoneita), mutta meillä oli valitettavasti jo teltta pystyssä ja kamat leirintäalueella. Isäntä oli kuitenkin sitä mieltä, että leirintäalueellehan on pari kilometriä ylämäkeen, ette te nyt sinne voi pyöräillä. Niinpä hän haki invataksin (heillä oli myös jotain vanhusbisnestä), pyörät ja kulkijat sisään ja isäntä ajoi meidät tyhjälle leirintäalueelle. Vannotti vielä, että jos tulee yöllä kylmä, niin tulkaa pimpottelemaan onsenille.

Saimme hämmentävää ystävällisyyttä osaksemme myös tien päällä. Vastaan tuli auto, joka viittelöi meitä pysähtymään. Nuori mies ojensi auton ikkunasta pienen pussin, jossa oli kauniisti pakattuja herkkuja ja jääpussi pitämässä ne kylminä. Hän lausui tasan kaksi sanaa "present, sweets" ja karautti pois. Jäimme hölmistyneitä pussi kädessä seisomaan tien viereen. Kuka se oli? Mistä se tiesi hommata meille herkkuja? No ei muuta kuin pyörät parkkiin ja herkut naamaan. Herkut tulivatkin tarpeeseen, sillä olimme juuri ajaneet jännittävää tunneliajoa. Vuoristossa oli jonkin verran tunneleita ja niissä ajaminen pyörillä voi olla aika jännää. Tunnelit sinänsä ovat ihan positiivinen yllätys, koska normaalisti se tarkoittaa vähemmän kipuamista. Jännitysmomentti on lähinnä silloin, kun tunnelin reunalla on ainoastaan kapea hätäkävelykaistale, jota pitkin on ajettava. Se on vähän kuin nuorallatanssia pyörällä hemmetin kovassa metelissä. Pisin tunneli on toistaiseksi ollut melkein 3 km.

Hupaisaa muuten, että kaikki jotka ovat tiedustelleet, mistä olemme, tuntuvat tietävän Suomen. Chilessä esimerkiksi näki välillä, että nyt meni ohi korkealta ja kovaa, kun kerroimme olevamme Suomesta. Pariinkin otteeseen kysyttiin, onko se jossain Uuden-Seelannin lähellä. Täällä sen sijaan kaikki kliseet ovat jo tulleet lihaksi, kun kuulevat, mistä olemme. Oooh Finlando. Joo on tosi kylmä. Ja paljon revontulia. Ja joulupukki. Ja ne muumitkin vielä.  Usein tämä(kin) aiheuttaa jonkinasteista päivittelyä ja päivittelyn ääni on jotakin sellaista, mitä ei pysty vakavalla naamalla kuuntelemaan. Se on kuin suoraan jostain sketsiohjelmasta, varsinkin jos kyseessä on ryhmäpäivittely. Huvittava esimerkki oli Naganon hostelliin saapuessamme pitkän vuoristopäivän jälkeen, kun hostellin työntekijä käänsi aulassa hengaavalle porukalle, että joo Suomesta ovat ja tulleet tänään pyörillä 74 km vuorten yli. Mitään emme ymmärtäneet heidän kommenteistaan, mutta kuoropäivittely alkoi välittömästi: Oooo-OoooO, vuoroin nousevalla ja laskevalla nuotilla sekä aavistuksen värisevällä äänellä. Päivittelyn äänen osaamme jo tunnistaa keskustelun lomasta.

Alppitaival oli oikeasti melkoisen kova ponnistus, kovin suoritus tähän mennessä. Kioton hengähdystauko tuli tarpeeseen ihan levonkin kannalta. Pientä kolotusta siellä täällä (Matti tosin sanoo olevansa ihan romuna, kuumetaudin jälkeinen nivelkipu on vielä riesana), mutta otamme iisisti tästä lähdettyämme. Reitti kumpuilee jatkossakin, mutta eiköhän nämä mammutin kokoiset vuoret ole nyt ylitetty.




perjantai 9. toukokuuta 2014

Japanin Alpeilla

No nyt on mäet raavaita mäkiä eikä mitään nyppylöitä, meno on melkoista up & downia ja parhaimmillaan ollaan tikattu ylämäkeen koko päivän. Toisaalta sitä saa mitä tilaa, jos kerran Japanin Alpeille lähtee. Jännityksellä tunnustelemme, kestääkö paikat loppuun asti. Maisemat on komeita ja reitti rullaa kivoja paikkoja pitkin. Reittimme ei ole suorin tie pisteestä A pisteeseen B vaan se on tehty nimenomaan maisemareitiksi vähän pienempiä teitä pitkin. Korkein ylitys on tähän mennessä ollut piirun verran yli 2000 metrissä ja niissä korkeuksissahan oli vielä lunta melkoisesti. Ero lämpötiloissa oli hurja, kun Tokiosta lähdettyämme lämmintä oli lähes 30 astetta. Mutta noista korkeuksista oli hieno lasketella alaspäin ja nähdä siinä matkalla kevään tulo vaiheittain. Ylhäällä oli lähinnä kevättalvi, kun taas alaspäin lasketellessa ensin tuli hiirenkorvat puihin ja alempana puut olivat täydessä kukassa. Täällä on kevät meneillään ja vähän alempana hienon heleän vihreää ja komean värisiä kukkivia puita joka puolella.


Vielä vähän tarvitsisi polkea ennen kuin pääsee yli

Kevättalvi korkeuksissa

Alempana on täysi kevät

Vuoristokylien tunnelmia

Matti miniatyyrinä maisemassa

Tällä hetkellä ollaan Kusatsussa sisämajoituksessa n. 1150 m korkeudessa. Istumme tyynyllä lattialla jalat peiton ja pöydän alla, jossa lämmitin puhaltaa ihanan kuumaa ilmaa. Ulkona paistaa aurinko, lumihuippuiset vuoret siintävät vieressä ja ulkona lämmintä ”feels like +4” verran. Viimeiset nousukilometrit tänne olivat mielenkiintoiset; ilma viileni rajusti, satoi jäätävää vettä, tuuli puuskissa ankarasti ja kun hiki päässä poljimme ylämäkeen, ei pystynyt täyttä kuorikerrostakaan vetämään ylle. Nyt suunnittelemme mihin kuumaan lähteeseen menisimme liottamaan itseämme illalla. Olemme nimittäin Japanin Onsen (kuuma mineraalipitoinen luonnonvesiallas) –pääkaupungissa. Ja ollaanhan me otettu ilo irti onseneista jo tähän mennessä. On melkoinen kliimaksi ankaran pyöräilypäivän päätteeksi lillua kuumissa altaissa, antaa lihasten lämmetä ja palautua. Onseneita on melkein joka kylässä ainakin näillä vuoristoseuduilla ja se tuo myös villiin leiriytymiseen mahtavaa ylimääräistä mukavuutta, kun pystyy peseytymään hikisen päivän päätteeksi ennen yöpuulle vetäytymistä.

Minshukussa illallinen tarjoiltiin huoneeseen. Nyt samalla paikalla on tatami, tekivät siitä ulkomaan eläville vähän pehmeämmän.

Onsenissa elpymässä rikkihöyryissä kovan päivän jälkeen. Kohta on tukka vihreänä.


Yösijan etsiminen onkin sinänsä oma laji, siihen kuluu välillä sekä aikaa että energiaa. Ensinnäkin yöpaikkoja on eri nimisiä, nyt olemme esimerkiksi minshukussa, joka on yleisnimi japanilaisille ”edullisimmille” (sisämajoitus on pirun kallista joka tapauksessa) majapaikoille. Olipa majoitus sitten ryokan, minshuku, hotelli, camping tai joku muu, niin haasteellista on ymmärtää, että kyseessä ylipäätään on jonkin sortin majoitus, kyltit kun normaalisti on kirjoitettu vain japanilaisin merkein. Fraasikirjan etukanteen olemme raapustaneet tärkeimmät merkit, mutta ne on sen verran kimurantteja ja niitä on aika monta, että vauhdissa niiden tunnistaminen on toiveajattelua. Olemme toki kyselleet samaisen fraasikirjan avulla lokaaleilta apua majapaikan hakemiseen, mutta kielimuuri on melko totaalinen. Hupaisa esimerkki on ensimmäinen yösijamme Tokiosta lähdettyämme. Kysäisimme bensa-asemalta, josko paikkakunnalla olisi jotain majataloa tai campingia tms. Alkoi armoton japaninkielinen selvittely ja soittelu sinne tänne (joka sittemmin on osoittautunut normaaliksi toimintatavaksi). Lopulta he neuvoivat meidät lemmenhotelliin, joka on paikallisille tarkoitettu tuntihotellikonsepti, mutta tarvittaessa tarjoaa huoneen koko yöksikin. Hotelli sijaitsi 3 km tulosuuntaamme eli ei muuta kuin takaisin päin. Love-hotelliin päästyämme alkoi toinen selvittely, mitä koko yön vietto siellä maksaisi ja hinta oli niin suolainen, että ei tullut kauppoja. Tässä vaiheessa oli jo pimeys laskeutunut ja päätimme palata takaisin bensiksen liepeille, jossa olimme nähneet golfkentän. Pimeässä ei pysty etsimään kovin järkevää wild camping –paikkaa, joten vetäydyimme telttamme kanssa golfkentän tasaiselle nurmelle. Ajatus oli, että poistumme paikalta ennen auringon nousua ja viritimme kellon soimaan klo 5. Muuten meni ihan kivasti, mutta herättyämme oli jo täysin valoisaa, lenkkeilijöitä & koiranulkoiluttajia yllättävän paljon liikkeellä. Teltta kasaan yhdennellätöista hetkellä, sillä kentänhoitaja lähestyi meitä uhkaavasti.

Leirintäaluehan se siinä on, se sanotaan selvästi alarivillä


Olemme telttailleet tähän mennessä paitsi golfkentällä, niin myös metsässä, suljetun hiihtokeskus (talvella)/leirintäalueen (kesällä) pihalla ja kerran jopa normaalilla leirintäalueella. Hiihtokeskuksen yö oli piiitkä ja hyinen, keskus sijaitsi n. 1500 m korkeudessa ja illalla kahdeksan aikaan olivat jo onsenin jälkeen kuivumassa olleet pyyhkeet jäätyneet pyörien sarviin. Kesämakuupussit ja suurin piirtein kaikki vaatteet päällä eivät riittäneet, mutta kun teimme kahdesta makuupussista yhden yhteisen, niin pystyi nukkumaan. Hyisen yön jälkeen vietimme seuraavan yön kunnon hotellissa, sellaisessa ei olla juurikaan majailtu. Päädyimme puolivahingossa paikallisten ohjeistamana golf resortiin muiden golffareiden kanssa. Jos on telttaillut golfkentällä, niin eikö silloin melkein niin kuin kuulu jo piireihin? Oli hieno onsen, japanilainen aamiainen ja hyvät unet tatamilla, vaikka se vähän kova olikin. Sonnustauduimme myös hotellivaatteisiin muiden asukkaiden tavoin ja hiippailimme niissä illalliselle, kuten tapoihin kuuluu. Ensi yön nukumme myös tatamilla, koska on liian kylmä telttailla näissä korkeuksissa meidän varusteilla. Juuri äsken joku melkein englanninkielentaitoinen koputteli oveen (kaveri oli polvillaan oven takana kunnioittaen vieraita) ja ilmoitti, että peti tehdään illallisen jälkeen. Me jo vähän ehdimme ihmetelläkin, että missä se peti oikein täällä on.

Suljetun hiihtokeskuksen pihalla hyisen yön jälkeen teltan kondenssiveden kuivattelua, vähän väsy


Emme ole hoitolassa tai sairastuvalla vaan illalliselle lähdössä golf resortissa

Herrasmies johdatti meidät oikealle camping-paikalle, teki 10 km ylimääräisen vuoristolenkin sen vuoksi 

Nikkon kaupungissa vietimme kaksi yötä dormi-yhteismajoituksessa ja siellä tapasimme myös toistaiseksi ainoan matkapyöräilijän lisäksemme. Sveitsiläisen Stephanin reitti oli vielä kaiken lisäksi osin sama kuin meidän, hänen reittinsä päätepiste on myös Soul. Stephania seuraa varjon lailla koko 5 viikon Japanin taipaleen tokiolainen tv-ryhmä, joka oli bongannut hänet sattumalta lentokentällä ja pyytänyt saada tehdä hänestä ohjelman. Homma nauratti sekä Stephania (ainakin vielä) että meitä. Nikkossa pidimme sadetta vapaapäivän arvoisesti, olihan siellä nyt edes yhdessä temppelissä pakko käydä, kerran kyseessä on maailmanperintökohde. Iltapuhteena vaihdoimme takapyörän pahimmasta mahdollisesta paikasta katkenneen pinnan ja kyllä otti koville ilman tarvittavia työkaluja. Matti uurasti täydet 3 h sen kimpussa onnistuen lopulta eikä Matilta pinna katkennut tahi palanut, eh-heh.

"See no evil, hear no evil, speak no evil" Nikkon temppelissä 

Mutta kaiken kaikkiaan hyvin rullaa, ollaan kielimuurista huolimatta saatu syödäksemme ja hyvillä fiiliksillä mennään. Japania puhumme jo noin 8 sanan verran, ymmärrämme käyttää erillisiä vessatossuja vaan vessassa ja osaamme syödä sattumat puikoilla soppakulhosta sekä ryystää liemen äänekkäästi. Tästä on hyvä jatkaa.


Aamiainen tien päällä, valtavat riisipallot haastavat syöjän.

 
Japanilaiset ovat kohteliaita tietyömaakylttejä myöden