Rantoja pitkin Hiroshimaan

Näin ovat kulkijat päätyneet meren rantoja pitkin Hiroshimaan. Kiotosta hyppäsimme junaan pussitettujen pyöriemme kanssa ja köröttelimme Himejiin saakka. Ohitimme siten sujuvasti melkoiset asutus- ja teollisuuskeskukset. Osakassa viimeistään alkoi näkymä junan ikkunasta kuristaa kurkkua, niin oli tiheään rakennettua ja tukalan näköistä kaupunkimaisemaa. Matti totesikin nyt ymmärtävänsä paremmin jotain japanilaista elokuvaa, jossa konttorirotasta kehkeytyi ihmisvasara asfalttiviidakon ahdingossa. Meren alkaessa vilahdella ikkunasta helpotti heti.

Himejissä vietimme päivän eri hospitaaleissa. Siihen ei sinänsä liittynyt mitään dramatiikkaa, tarvitsimme Matille vaan pari kontrolliverikoetta ja aavistuksen tuhdimpia tulehduskipulääkkeitä, mitä normikaupasta täältä löytyy. Se(kään) ei vain ollut ihan simppeliä, kun englanninkielisiä palveluita ei ihan heti löydy. Hotellimme ohjasi meidät Himejin keskussairaalaan, jossa joku puhuu englantia, mitään normiklinikkaa ei ilmeisesti löytynyt. Sinne päästyämme ohjasivat meidät eteenpäin katoliseen sairaalaan, jossa hakivat luostarin johtajattaren, mummeli nunnan, meidän tulkiksemme. Näin vain järjestyi sekin ja saimme mitä halusimme.

Himejistä hypäsimme paattiin ja seilasimme Shodoshiman saarelle. Ajoimme saaren halki muutaman kymmenen kilometriä, kylvimme ostarin onsenissa ja yövyimme suljetulla leirinta-alueella, jossa aamulla ennen seitsemää heräsimme flop-flop-flop ääneen, kun joku herrasmies ennen töihin menoaan oli tullut harjoittelemaan golflyöntejä telttamme viereen. Ei muuta kuin teltta kasaan ja polkaisu satamaan, josta seuraavalla paatilla yli isommalle Shikokun saarelle. Shikokun saarella on Japanin tunnetuin pyhiinvaellusreitti, valkoasuiset pyhiinvaeltajat kiertävät saaren temppeleitä läpi. Saarella on myös paljon asutusta, teollisuutta ja liikennettä, ainakin pohjoisrannikolla vuorten ja meren välissä, jossa myös reittimme kulki. Pyrimme hakemaan pienempiä teitä ja tällöin reittimme kulkikin usein vihreiden kukkuloiden, riisipeltojen ja perinnetalojen seassa. Toisinaan jouduimme väkisinkin isoimmille teille rekkojen ahdistelemiksi tai teollisuusalueille.

Meren äärellä jälleen, tällä kertaa Shodoshiman saarella



Shikokun merenranta näytti paikoitellen myös tältä

Shikokun saarella suoritimme myös joka mantereen pakollisen offroad -osuuden. Vältääkseemme isoja teitä etsimme niitä pienempiä ja välillä huomasimme olevamme tiellä, jota ei periaatteessa gps-kartan mukaan ollut olemassa. Eräällä tällaisella tiellä ollessamme yritimme kysäistä ainoalta autoilijalta, joka ei luonnollisestikaan puhunut englantia, josko tätä tietä pitkin pääsisi haluamaamme kaupunkiin. Tie näytti epäilyttävän heikkokuntoiselta,  mutta nainen viittelöi meitä seuraamaan. Ajoimme auton perässä sitruunalehtoon, jonne nainen oli ilmeisesti menossa töihin. Tie päättyi sinne ja jatkui jonkin sortin kärrypolkuna suoraan (jyrkkään) ylämäkeen. Sitruunalehdon miespuoliset työntekijät pohtivat ongelmaamme ja kohta toinen hyppäsi lava-autoon ja viittoi taas seuraamaan, sinne ylämäkeen tietenkin. Kärrypolku päättyi porttiin, jonka kaveri avasi meille ja näin pääsimme oikealle tielle. Todisteaineistoksi oudoista sitruunalehdon pyöräilevistä suomituristeista kaveri halusi napata kuvan kännykällään, päädyimme todennäköisesti hyväksi tarinaksi sakekupposten äärelle. Seurasimme saarella muutenkin (pyynnöstä) useita autoilijoita, eräänäkin iltana onsenia etsiessämme pääsimme sinne löpulta kahden eri autoilijan ohjastamana.

Shikokun reitin varrelta

Shikokussa oli hyvä verkosto leirintäalueita, pienenä miinuksena voisi pitää sitä, että ne olivat melkein kaikki kiinni. Toisaalta yövyimme niissä silti, koska pohdimme sen olevan vähintääkin puoliluvallista, kerran niissä joskus saa leiriytyä ja niissä oli toimivat vessat ja vesipiste. Nämä joskus ehkä aukiolevat leirintäalueet näyttivät meistä normaaleilta puistoilta ja mikä parasta, ne olivat ilmaisia. Olihan se tietysti vähän erikoista heräillä puistossa teltassa, kun osa on aamulenkillä tai koiraa ulkoiluttamassa. Kunnon homeless-meininkiä, yhden yön vietimmekin tosiaan kodittoman papparaisen leirinaapureina. Toisessa paikkaa taas heräsimme nukahdettuamme siihen, että puiston kaiuttimet napsahtivat päälle ja megafoni huusi voluumit kaakossa japaniksi jotain, jonka päättelimme olevan puiston sulkemisilmoitus ja poistumiskehotus. Ei voinut tietää ja jatkoimme uniamme.

Monien japanilaisten talojen pihalla on komeat puutarhat

Shikokusta pyöräilimme takaisin "mantereen" puolelle  mahtavan saarireitin kautta. Imabarista Onomichiin kulkee pyörätie kuuden saaren kautta ja saaret on linkitetty toisiinsa uskomattomilla silloilla. Sillat ovat pitkiä ja korkeita, silloille pääsy vaati melkein parin kilometrin kiemurtelun ramppeja pitkin ylöspäin. Reitti kulki muutenkin hienoissa rantamaisemissa, sen on ihan syystäkin sanottu olevan yksi Japanin hienoimmista pyöräreiteistä. Oli hauska pyöräillä se viikonloppuna, kun reitillä oli paljon paikallisiakin pyöräilijöitä. Sunnuntaina oli vielä jonkin sortin pyöräilytapahtuma reitillä, japanilaiset fillaristit kiitivät täysissä pukeissa ja osa maskit naamalla helteessä, meidän pulahduksemme mereen aiheutti lähinnä epäuskoisia katseita ja kannustusta.

Siltareitillä lokaalien pyöräilijöiden kera

Välillä pyöräiltiin siltojen rakenteissa

Onomichistä matka jatkui Hiroshimaan, jossa päätimme ottaa iisisti parin päivän verran. Pienehkön välimatkan arviointivirheen (virhemarginaali 30-40 km) vuoksi päädyimme suorittamaan tuon polkaisun päivässä, rullattavaa riittikin 99 kilometrin verran ja viimeinen puolikas oli aika kovaa up&downia. Pääsimme kuitenkin perille saman vuorokauden puolella vaikka matkalla hajosikin yksi jarruvaijeri ja vettä tuli melkein koko päivän (muuten kelit ovat olleet melkein liiankin suosiolliset pyöräilijöiden näkökulmasta, mittari näyttänyt hellelukemia).

Onomichi majapaikan pihalta tarkasteltuna

Hiroshima assosioituu kaikkien mielissä todennäköisesti yhteen ja samaan asiaan, atomipommiin. Kaupungissa onkin rauhanpuisto, jossa on lukuisa määrä erilaisia muistomerkkejä ja vaikuttava museo, jonka herättää ajatuksia vielä pitkään museosta poistuttuakin. Museota ei voi jättää väliin,  mikäli Hiroshimassa vierailee. Mutta on kaupunki toki muutakin, elävä miljoonakaupunki.

Kaikista Hiroshiman uhreista ei jäänyt jäljelle tämänkään vertaa

Hiroshiman perinneruokaa

Japanissa on nyt vierähtänyt kuukausi ja kokemuksiemme pohjalta uskaltaa jo niputtaa tiettyjä havaintoja yhteen, joskaan ei vielä tehdä viiltävää syväanalyysiä. Vaikka varsinaisesta veljeskansasta ei voitane puhua, niin joissain asioissa japanilaisten ja suomalaisten sielunmaisemat kohtaavat:

1. Matkustaminen julkisissa kulkuvälineissä; kaikki räpläävät kännyköitään ja kukaan ei puhu mitään
2. Mutkaton suhtautuminen alastomuuteen, suomalaisessa saunassa ja japanilaisessa onsenissa on ihan normaalia, että vieraat ihmiset ovat alastomina samassa tilassa keskenään, miehet ja naiset toki omissaan. Aika monen muun kansan mielestä siinä on  jotain hämärää.
3. Kengät jalassa ei sisällä rampata. Japanilaiset ovat vieneet tämän vielä astetta pidemmälle, kengät otetaan pois myös joidenkin ravintoloiden ja majoituslaitoisten eteisessä.

Jos ei muuta, niin juurihan ranskalainen valokuvaaja, kuka oli kuvannut suomalaisia, totesi Hesarissa, että Suomi on Euroopan Japani; molempien maiden kansalaiset ovat muiden mielestä vähän omalaatuisia. Might be.

Toisaalta taas on asioita, jotka aiheuttavat hämmennystä ja herättävät kysymyksiä:

1. Hengityssuojainten käyttö on todella yleistä. Kaupungin ruuhkissa sen nyt ehkä ymmärtääkin, mutta maaseudulla omalla pihalla tai aamulla kuudelta yksin lenkillä? Olemme kuulleet erinäisiä selityksiä sille, miksi hengityssuojaimia käytetään, mutta silti. Jos pelkää saavansa taudin/Jos itse pelkää tartuttavansa muut/Väistetään Kiinasta tulevaa pahaa (tauti vai saaste, jäi epäselväksi)/Ei ole ehtinyt meikata (naiset). Mene ja tiedä.
2. Kaiuttimet kaupunkien keskustoissa ja yleisillä paikoilla. On jokseenkin orwellilainen tunnelma, kun kaiuttimet napsahtavat yht'äkkiä päälle ja sieltä alkaa raikua japaninkielinen kuulutus. Mitä ne sanoo ja miksi pitää kuuluttaa joka päivä koko kylälle jotain? Vielä pahempaa on, kun kaiuttimista alkaa kuulua pimpotus, kuin joku soittaisi huonosti yhdellä sormella hammondia.
3. Pyöräilykulttuuri kaupungeissa on varsin epäjapanilaista. Pyöräilijät saavat ajaa jalkakäytävillä, mutta mitään logiikkaa ei ole siinä, kuka väistää ketäkin ja miltä puolelta. Jos jalankulkijat ja pyöräilijät on periaatteessa ohjattu omille kaistoilleen, sillä ei ole mitään merkitystä, porukka hortoilee kuka missäkin. Ja sitä porukkaahan riittää. Osa pyöräilijöistä on autokaistalla, joko oikealla tai väärällä puolella tietä, tasan kaksi vaihtoehtoa.
4. Ihmiset ovat pieniä, mutta lähes kaikki muu elollinen epänormaalin suurta; kaupassa myytävät omenat, pelloilla kasvavat sipulit, ilmassa lentävät perhoset ja muut hyönteiset sekä riisipelloissa kurnuttavat sammakot. Liikaa ydinvoimaloita?

Pyöräilijän päivärutiini Japanissa, elämä on yksinkertaista. Toisaalta elämä on myös melkoisen värikästä ja tapahtumarikasta, joka päivä sattuu jotain yllättävää.

1. Kamat kasaan ja pakkaus, joka päivä.
2. Aaminainen, yleensä 7elevenin (tuttavallisesti "seiskan") pihalla. Tai parin muun samantapaisen ketjun mymälän, kaikissa on joka tapauksessa samat tavarat samoilla paikoilla. Sis. riisipalloja, jugurttia, banaania, kahvia ja tuoremehua. Höystetään yllätysostoksilla "mitähän tämä on, maistetaan". Viimeksi yllätysosuus oli (raaka) taikinapallo, jonka sisällä makeaa soijapapumössöä. Jos oikein lykästää, niin saadaan sokeroitua mysliä (harvoin).
3. Tien päälle ja parit pissa/kahvi/pähkinä/suklaa -taukoa seiskassa.
4. Lounas missä tahansa paikalle sattuneessa syöttölässä ja jännitysmomentti, mitä saamme syödäksemme. Aika usein jonkin sortin nuudelisoppaa tai setto (paljon pieniä kippoja, joissa mitä milloinkin).
5. Rullailua ja pari seiska -taukoa, kts kohta 3.
6. Pyrkimys ennen pimeän laskeutumista hakea majapaikka, maaseudulla silmäillä valmiiksi suljettu camping, jonne palata pimeän laskeuduttua ja kaupungeissa guesthouse.
7. Onsenin (hot spa) metsästys ja kylpy
8. Syömingit, kts. kohta 4.
9. Tavaroiden purku (ja leirin perustaminen)

Ym. lisäksi puhumme joka päivä tikutaku-englantia, tavaamme fraasikirjasta kliseitä, sanomme arigato (kiitos japaniksi) vähintään 50 kertaa, nauramme tai vähintäänkin hymyilemme yhdessä japanilaisten kanssa tilanteissa, joissa kukaan ei  oikeastaan ymmärrä juuri mitään ja todennäköisesti käyttäydymme tietämättömyyttämme epäkorrektisti. Tämä taitaa olla viimeinen blogipäivityksemme Japanista. Korealaiset, vaviskaa!

Se olisi seuraavaksi löydettävä jonkun sortin lautta kohti Koreaa

Kioton kevät

Japanin alppiosuus on saatu kunnialla päätökseen ja olemme laskeutuneet Kioton kevääseen. Alppireittimme kulki sitten viime päivityksen Naganon kaupungin kautta Matsumotoon ja sieltä komeassa solassa kulkevaa vanhaa postireittiä alas Nagatsugawaan, jossa hyppäsimme junaan vältääksemme Nagoyan teollisuuskaupungin läpi ajamisen ja säästääksemme hieman aikaa. Juna sinänsä oli oiva ratkaisu, tosin pientä säätämistä ja hässäkkää se aiheutti. Olimme aikaisemmin lukeneet, että pyörät täytyy pussittaa tai paketoida juniin, mutta riittäisi jos ne olisivat jotenkin renkaiden ja ketjujen kohdalta suojatut. Toisin kävi, pyöristä ei saanut näkyä vilaustakaan vaan satulat ja ohjaustangotkin piti peittää. Eihän meillä sellaisia suojuksia ollut ja virkailijat asemalla olivat kauhuissaan, että eivät voi päästää meitä junaan pakettiviritelmillämme. Yksi virkailijoista osoitti kuitenkin pelisilmää eikä lamaantunut, vaan taikoi jostain isoja muovisäkkejä, teippiä ja narua ja avot, yht'äkkiä meillä olikin kelvolliset paketit. Pääsimme kuin pääsimmekin Kiotoon, vaikka jouduimme vaihtamaan Nagoyan asemalla paikallisjunasta luotijunaan. Kädet ovat edelleenkin hellinä, kun roudasimme 2 pyörää, 4 pyörälaukkua, 2 reppua, 2 kypärää ja 2 etulaukkua ylösalas asemalaitureilta toisille ja nopealla ranneliikkeellä kamat sisään junaan pikaisen pysähdyksen aikana väkijoukon seassa. Maanantaina rumba toistuu, kun otamme (onneksi suoran) junayhteyden Kiotosta Himejiin. Sieltä pyöräreittimme jatkuu Shikokun saarelle.



Vuorten temppeli ei kalpene ihmisten rakentamien rinnalla

Reitin varrelta

"Buddhas footprints for strong legs" Zenkojin temppelistä hankitut taikakalut roikkuvat pyörissä. Kaikki keinot ovat sallittuja

Matsumoton linna



Reitin suunnittelua hostellin pitäjän avustuksella

Alpeilla on karhuja, ei nähty

Sen sijaan nähtiin tämä, mikä lie

Vähän jännitti ohittaa nuo riekkuvat apinat, onneksi pelkäsivät meitä

Kylänraitti vanhalla postireitillä

Kiotossa olemme olleet nyt pari päivää ja vaikka junalla tänne tultiinkin, niin kaupungissa pyörät ovat ollaan varsin kätevät kulkupelit. Kaupungissa on paljon paikallisia pyöräilijöitä niin ajoteillä kuin jalkakäytävilläkin, meno tosin näyttää välillä aika holtittomalta. Kypärät ovat ilmeisesti naurettavia (ainakaan kukaan ei niitä käytä), mutta sen sijaan koko naaman peittävä aurinkolippa on normaali, vähän niin kuin olisi pelkkä visiiri hikinauhassa. Ihmettelimme myös, mikä mahtaa olla monien pyörien ohjaustangossa oleva teline, kunnes ymmärsimme sen olevan sateenvarjoteline. Japanissa on muuten mahtava valikoima erilaisia taittopyöriä ja muutenkin tyylikkäitä menopelejä perusmummopyörien lisäksi.

Kioton kaduilta, sieltä vaan tulimme pyörinemme läpi

Kiotossa on mieletön määrä erilaisia temppeleitä ja muinaismuistoja, kuuluisimmilla niistä on myös mieletön määrä turisteja. Toisaalta taas joillakin hienoilla vähemmän nimekkäillä temppelialueilla ei ole juuri ketään. Massat vetävät ilmeisesti puoleensa massoja. Tottahan toki mekin olemme osallistuneet tähän temppelimaniaan, joskin melko maltillisesti. Täällä on myös kivoja vanhoja kaupunkialuita pikkuisine kujineen, hostellimmekin sijaitsee sellaisessa. Kioton onsen (kylpylä kuumine lähteineen ja mineraalialtaineen) on luonnollisesti korkattu pariinkin otteeseen. Onsenit taitavat olla viimeinen linnake, minne länkkäri ei ole kalpeaa naamaansa työntänyt, sillä yhtään valkonaamaa ei ole toistaiseksi näkynyt missään onsenissa lisäksemme. Maakunnissa se nyt ei ole mikään ihme, kun valkonaamoja ei näy muutenkaan missään, mutta Kiotossa sen sijaan turisteja on pilvin pimein.

Vaeltava viisaus jossain Kioton temppelissä

Zeniläinen puutarha

Fushimi-Inari-Taisha sintolainen pyhättö

Geishakulttuuri elää yhä Kiotossa

Onsenit pelastivat meidät pariin otteeseen myös vuoristotaipaleella. Ohessa pari esimerkkiä: Uuvuttavan päivän jälkeen alkoi jo iltahämy laskeutua, kun saavuimme taajamaan, jossa piti olla onsen kartan mukaan. Emme löytäneet kuitenkaan sitä mistään ja lopulta ystävällinen japanilainen saattoi meidät kävellen ovelle. Onseniin päästyämme vanhempi herra otti meidät vastaan ja hänkään ei puhunut sanaakaan englantia. Mutta niin vaan pääsimme kylpemään, saimme ruokaa (paikka ei ollut varsinaisesti ravintola) ja luvan pystyttää teltan onsenin pihalle. Tämä kaikki fraasikirjan ja elekielen avulla melkoisen uupuneina, ei huono. Edellisenä iltana olimme saaneet niinikään vetoapua onsenista. Pitkän päivän päätteeksi olimme löytäneet melkein suljetun leirintäalueen vuoren rinteeltä ja laskettelimme sieltä illan pimetessä onseniin. Onsenissa ei ollut muita asiakkaita ja omistajapariskunta alkoi rupatella kanssamme, he puhuivat hieman englantia. Peruspäivittelyjen jälkeen emäntä tarjosi juomat ja isäntä ilmaisen hotellihuoneen (onsenissa oli myös muutamia huoneita), mutta meillä oli valitettavasti jo teltta pystyssä ja kamat leirintäalueella. Isäntä oli kuitenkin sitä mieltä, että leirintäalueellehan on pari kilometriä ylämäkeen, ette te nyt sinne voi pyöräillä. Niinpä hän haki invataksin (heillä oli myös jotain vanhusbisnestä), pyörät ja kulkijat sisään ja isäntä ajoi meidät tyhjälle leirintäalueelle. Vannotti vielä, että jos tulee yöllä kylmä, niin tulkaa pimpottelemaan onsenille.

Saimme hämmentävää ystävällisyyttä osaksemme myös tien päällä. Vastaan tuli auto, joka viittelöi meitä pysähtymään. Nuori mies ojensi auton ikkunasta pienen pussin, jossa oli kauniisti pakattuja herkkuja ja jääpussi pitämässä ne kylminä. Hän lausui tasan kaksi sanaa "present, sweets" ja karautti pois. Jäimme hölmistyneitä pussi kädessä seisomaan tien viereen. Kuka se oli? Mistä se tiesi hommata meille herkkuja? No ei muuta kuin pyörät parkkiin ja herkut naamaan. Herkut tulivatkin tarpeeseen, sillä olimme juuri ajaneet jännittävää tunneliajoa. Vuoristossa oli jonkin verran tunneleita ja niissä ajaminen pyörillä voi olla aika jännää. Tunnelit sinänsä ovat ihan positiivinen yllätys, koska normaalisti se tarkoittaa vähemmän kipuamista. Jännitysmomentti on lähinnä silloin, kun tunnelin reunalla on ainoastaan kapea hätäkävelykaistale, jota pitkin on ajettava. Se on vähän kuin nuorallatanssia pyörällä hemmetin kovassa metelissä. Pisin tunneli on toistaiseksi ollut melkein 3 km.

Hupaisaa muuten, että kaikki jotka ovat tiedustelleet, mistä olemme, tuntuvat tietävän Suomen. Chilessä esimerkiksi näki välillä, että nyt meni ohi korkealta ja kovaa, kun kerroimme olevamme Suomesta. Pariinkin otteeseen kysyttiin, onko se jossain Uuden-Seelannin lähellä. Täällä sen sijaan kaikki kliseet ovat jo tulleet lihaksi, kun kuulevat, mistä olemme. Oooh Finlando. Joo on tosi kylmä. Ja paljon revontulia. Ja joulupukki. Ja ne muumitkin vielä.  Usein tämä(kin) aiheuttaa jonkinasteista päivittelyä ja päivittelyn ääni on jotakin sellaista, mitä ei pysty vakavalla naamalla kuuntelemaan. Se on kuin suoraan jostain sketsiohjelmasta, varsinkin jos kyseessä on ryhmäpäivittely. Huvittava esimerkki oli Naganon hostelliin saapuessamme pitkän vuoristopäivän jälkeen, kun hostellin työntekijä käänsi aulassa hengaavalle porukalle, että joo Suomesta ovat ja tulleet tänään pyörillä 74 km vuorten yli. Mitään emme ymmärtäneet heidän kommenteistaan, mutta kuoropäivittely alkoi välittömästi: Oooo-OoooO, vuoroin nousevalla ja laskevalla nuotilla sekä aavistuksen värisevällä äänellä. Päivittelyn äänen osaamme jo tunnistaa keskustelun lomasta.

Alppitaival oli oikeasti melkoisen kova ponnistus, kovin suoritus tähän mennessä. Kioton hengähdystauko tuli tarpeeseen ihan levonkin kannalta. Pientä kolotusta siellä täällä (Matti tosin sanoo olevansa ihan romuna, kuumetaudin jälkeinen nivelkipu on vielä riesana), mutta otamme iisisti tästä lähdettyämme. Reitti kumpuilee jatkossakin, mutta eiköhän nämä mammutin kokoiset vuoret ole nyt ylitetty.

Japanin Alpeilla

No nyt on mäet raavaita mäkiä eikä mitään nyppylöitä, meno on melkoista up & downia ja parhaimmillaan ollaan tikattu ylämäkeen koko päivän. Toisaalta sitä saa mitä tilaa, jos kerran Japanin Alpeille lähtee. Jännityksellä tunnustelemme, kestääkö paikat loppuun asti. Maisemat on komeita ja reitti rullaa kivoja paikkoja pitkin. Reittimme ei ole suorin tie pisteestä A pisteeseen B vaan se on tehty nimenomaan maisemareitiksi vähän pienempiä teitä pitkin. Korkein ylitys on tähän mennessä ollut piirun verran yli 2000 metrissä ja niissä korkeuksissahan oli vielä lunta melkoisesti. Ero lämpötiloissa oli hurja, kun Tokiosta lähdettyämme lämmintä oli lähes 30 astetta. Mutta noista korkeuksista oli hieno lasketella alaspäin ja nähdä siinä matkalla kevään tulo vaiheittain. Ylhäällä oli lähinnä kevättalvi, kun taas alaspäin lasketellessa ensin tuli hiirenkorvat puihin ja alempana puut olivat täydessä kukassa. Täällä on kevät meneillään ja vähän alempana hienon heleän vihreää ja komean värisiä kukkivia puita joka puolella.

Vielä vähän tarvitsisi polkea ennen kuin pääsee yli

Kevättalvi korkeuksissa

Alempana on täysi kevät

Vuoristokylien tunnelmia

Matti miniatyyrinä maisemassa

Tällä hetkellä ollaan Kusatsussa sisämajoituksessa n. 1150 m korkeudessa. Istumme tyynyllä lattialla jalat peiton ja pöydän alla, jossa lämmitin puhaltaa ihanan kuumaa ilmaa. Ulkona paistaa aurinko, lumihuippuiset vuoret siintävät vieressä ja ulkona lämmintä ”feels like +4” verran. Viimeiset nousukilometrit tänne olivat mielenkiintoiset; ilma viileni rajusti, satoi jäätävää vettä, tuuli puuskissa ankarasti ja kun hiki päässä poljimme ylämäkeen, ei pystynyt täyttä kuorikerrostakaan vetämään ylle. Nyt suunnittelemme mihin kuumaan lähteeseen menisimme liottamaan itseämme illalla. Olemme nimittäin Japanin Onsen (kuuma mineraalipitoinen luonnonvesiallas) –pääkaupungissa. Ja ollaanhan me otettu ilo irti onseneista jo tähän mennessä. On melkoinen kliimaksi ankaran pyöräilypäivän päätteeksi lillua kuumissa altaissa, antaa lihasten lämmetä ja palautua. Onseneita on melkein joka kylässä ainakin näillä vuoristoseuduilla ja se tuo myös villiin leiriytymiseen mahtavaa ylimääräistä mukavuutta, kun pystyy peseytymään hikisen päivän päätteeksi ennen yöpuulle vetäytymistä.

Minshukussa illallinen tarjoiltiin huoneeseen. Nyt samalla paikalla on tatami, tekivät siitä ulkomaan eläville vähän pehmeämmän.

Onsenissa elpymässä rikkihöyryissä kovan päivän jälkeen. Kohta on tukka vihreänä.

Yösijan etsiminen onkin sinänsä oma laji, siihen kuluu välillä sekä aikaa että energiaa. Ensinnäkin yöpaikkoja on eri nimisiä, nyt olemme esimerkiksi minshukussa, joka on yleisnimi japanilaisille ”edullisimmille” (sisämajoitus on pirun kallista joka tapauksessa) majapaikoille. Olipa majoitus sitten ryokan, minshuku, hotelli, camping tai joku muu, niin haasteellista on ymmärtää, että kyseessä ylipäätään on jonkin sortin majoitus, kyltit kun normaalisti on kirjoitettu vain japanilaisin merkein. Fraasikirjan etukanteen olemme raapustaneet tärkeimmät merkit, mutta ne on sen verran kimurantteja ja niitä on aika monta, että vauhdissa niiden tunnistaminen on toiveajattelua. Olemme toki kyselleet samaisen fraasikirjan avulla lokaaleilta apua majapaikan hakemiseen, mutta kielimuuri on melko totaalinen. Hupaisa esimerkki on ensimmäinen yösijamme Tokiosta lähdettyämme. Kysäisimme bensa-asemalta, josko paikkakunnalla olisi jotain majataloa tai campingia tms. Alkoi armoton japaninkielinen selvittely ja soittelu sinne tänne (joka sittemmin on osoittautunut normaaliksi toimintatavaksi). Lopulta he neuvoivat meidät lemmenhotelliin, joka on paikallisille tarkoitettu tuntihotellikonsepti, mutta tarvittaessa tarjoaa huoneen koko yöksikin. Hotelli sijaitsi 3 km tulosuuntaamme eli ei muuta kuin takaisin päin. Love-hotelliin päästyämme alkoi toinen selvittely, mitä koko yön vietto siellä maksaisi ja hinta oli niin suolainen, että ei tullut kauppoja. Tässä vaiheessa oli jo pimeys laskeutunut ja päätimme palata takaisin bensiksen liepeille, jossa olimme nähneet golfkentän. Pimeässä ei pysty etsimään kovin järkevää wild camping –paikkaa, joten vetäydyimme telttamme kanssa golfkentän tasaiselle nurmelle. Ajatus oli, että poistumme paikalta ennen auringon nousua ja viritimme kellon soimaan klo 5. Muuten meni ihan kivasti, mutta herättyämme oli jo täysin valoisaa, lenkkeilijöitä & koiranulkoiluttajia yllättävän paljon liikkeellä. Teltta kasaan yhdennellätöista hetkellä, sillä kentänhoitaja lähestyi meitä uhkaavasti.

Leirintäaluehan se siinä on, se sanotaan selvästi alarivillä

Olemme telttailleet tähän mennessä paitsi golfkentällä, niin myös metsässä, suljetun hiihtokeskus (talvella)/leirintäalueen (kesällä) pihalla ja kerran jopa normaalilla leirintäalueella. Hiihtokeskuksen yö oli piiitkä ja hyinen, keskus sijaitsi n. 1500 m korkeudessa ja illalla kahdeksan aikaan olivat jo onsenin jälkeen kuivumassa olleet pyyhkeet jäätyneet pyörien sarviin. Kesämakuupussit ja suurin piirtein kaikki vaatteet päällä eivät riittäneet, mutta kun teimme kahdesta makuupussista yhden yhteisen, niin pystyi nukkumaan. Hyisen yön jälkeen vietimme seuraavan yön kunnon hotellissa, sellaisessa ei olla juurikaan majailtu. Päädyimme puolivahingossa paikallisten ohjeistamana golf resortiin muiden golffareiden kanssa. Jos on telttaillut golfkentällä, niin eikö silloin melkein niin kuin kuulu jo piireihin? Oli hieno onsen, japanilainen aamiainen ja hyvät unet tatamilla, vaikka se vähän kova olikin. Sonnustauduimme myös hotellivaatteisiin muiden asukkaiden tavoin ja hiippailimme niissä illalliselle, kuten tapoihin kuuluu. Ensi yön nukumme myös tatamilla, koska on liian kylmä telttailla näissä korkeuksissa meidän varusteilla. Juuri äsken joku melkein englanninkielentaitoinen koputteli oveen (kaveri oli polvillaan oven takana kunnioittaen vieraita) ja ilmoitti, että peti tehdään illallisen jälkeen. Me jo vähän ehdimme ihmetelläkin, että missä se peti oikein täällä on.

Suljetun hiihtokeskuksen pihalla hyisen yön jälkeen teltan kondenssiveden kuivattelua, vähän väsy

Emme ole hoitolassa tai sairastuvalla vaan illalliselle lähdössä golf resortissa

Herrasmies johdatti meidät oikealle camping-paikalle, teki 10 km ylimääräisen vuoristolenkin sen vuoksi 

Nikkon kaupungissa vietimme kaksi yötä dormi-yhteismajoituksessa ja siellä tapasimme myös toistaiseksi ainoan matkapyöräilijän lisäksemme. Sveitsiläisen Stephanin reitti oli vielä kaiken lisäksi osin sama kuin meidän, hänen reittinsä päätepiste on myös Soul. Stephania seuraa varjon lailla koko 5 viikon Japanin taipaleen tokiolainen tv-ryhmä, joka oli bongannut hänet sattumalta lentokentällä ja pyytänyt saada tehdä hänestä ohjelman. Homma nauratti sekä Stephania (ainakin vielä) että meitä. Nikkossa pidimme sadetta vapaapäivän arvoisesti, olihan siellä nyt edes yhdessä temppelissä pakko käydä, kerran kyseessä on maailmanperintökohde. Iltapuhteena vaihdoimme takapyörän pahimmasta mahdollisesta paikasta katkenneen pinnan ja kyllä otti koville ilman tarvittavia työkaluja. Matti uurasti täydet 3 h sen kimpussa onnistuen lopulta eikä Matilta pinna katkennut tahi palanut, eh-heh.

"See no evil, hear no evil, speak no evil" Nikkon temppelissä 

Mutta kaiken kaikkiaan hyvin rullaa, ollaan kielimuurista huolimatta saatu syödäksemme ja hyvillä fiiliksillä mennään. Japania puhumme jo noin 8 sanan verran, ymmärrämme käyttää erillisiä vessatossuja vaan vessassa ja osaamme syödä sattumat puikoilla soppakulhosta sekä ryystää liemen äänekkäästi. Tästä on hyvä jatkaa.

Aamiainen tien päällä, valtavat riisipallot haastavat syöjän.

 

Japanilaiset ovat kohteliaita tietyömaakylttejä myöden

 

 

 

Tokion sykkeessä

Maa ja manner ovat jälleen vaihtuneet, noin vaan. On se ihmeellistä, miten sitä lentokone taas pudotti meidät aivan erilaiseen tunnelmaan ja ympäristöön. Tokion kentällä hyppäsimme bussiin lievästi ylikokoisten pakettiemme kanssa, mutta niistä huolimatta kohteliaat japanilaiset kumarsivat meidät tervetulleiksi. Perille päästyämme pyörät ajokuntoon ja pieni polkaisu hotellille. Saavuimme Tokioon ”Kultaisen viikon” ensimmäisenä pyhäpäivänä, joten kaduilla oli onneksemme normaalia enemmän tilaa. Kultainen viikko kun on Japanin suosituin lomaviikko, siihen osuu useampikin paikallinen pyhäpäivä. Ei muuta kuin kamat hotelliin, pyörät parkkiin ja tutustumaan Tokioon. Pakko myöntää, että vuorokauden matkustamisen jälkeen rampattuamme koko päivän kaupungissa olimme illan tullen kohtalaisen uupuneita, 12 h yöunet tekivät hyvää ja kuittasivat aikaeron saman tien. Ei muuten uskoisi, että Uudesta-Seelannista on pidempi matka Japaniin kuin Chileen. Chile vaikuttaa olevan täysin toisella puolella maailmaa kartalta katsottuna ja Japani sentään samalla suunnalla kuin Uusi-Seelanti, mutta pallo on ilmeisesti tosiaan pyöreä, koska sillä riittää paitsi leveyttä, niin myös pituutta.



Tokio tornista katseltuna

Ensivaikutelma Tokiosta on, että tämä on oikeasti aika kreisi paikka. Valtavan kokoinen, hulluna porukkaa (36 miljoonaa asukasta Suur-Tokion alueella) ja futuristinen kaupunkikuva pilvenpiirtäjineen. Kaikkialla on tosi siistiä, metroverkosto on erinomainen ja kaupunginosat ovat kuin kaupunkeja kaupungin sisällä. Tokiolaiset ovat äärimmäisen kohteliaita ja osin hämmentäviä. Parin päivän kokemuksellamme voimme ainoastaan todeta muutamia hämmennyksen aiheuttajia, joista emme ole ihan päässeet toistaiseksi perille. Ohessa muutama esimerkki. Osuimme sattumalta puistoon, jossa oli jonkinlaista ohjelmaa. Lavalla esiintyivät lapsityttöbändi sekä teinityttöporukka, jonka taiteellinen lahjakkuus kulminoitui kikatteluun, lasten vaatteisiin, sössötykseen lapsen äänellä ja yleiseen söpöilyyn, ei laulua tahi tanssia. Esiintyjät eivät olleet performanssin hämmentävin elementti, vaan yleisö. Aikuiset parikymppiset miehet fanittivat heitä ihan tosissaan, osasivat tanssikoreografiat ulkoa ja seurasivat herpaantumatta esityksiä. Tätä samaa perhettä lienee myös anime-kulttuuri, josta emme sinänsä mitään ymmärrä, mutta Tokion animen ytimessä käyneenä erikoista oli niin ikään pukumiesten ja aikuisten ukkojen animevillitys. Hämmennystämme syventää todennäköisesti se, että emme ymmärrä kielestäkään yhtään mitään. Jos esimerkiksi animekortteleissa on kauppoja, joissa myydään pelkästään nuorten tyttöjen naamakuvia, niin mitä siitä pitäisi ajatella. Miksi joku ostaa niitä? Ja miten ne liittyvät mihinkään? Ultratekniset vessat ovat niin ikään hämmentäviä. Perus reikälattiassa versiotakin esiintyy, mutta se ei sinänsä ole lainkaan hämmentävää. Mitä sanotte sen sijaan vessanpöntöstä, jossa on lämmitetty istumarengas (myös meidän hotellihuoneessamme höystettynä varoituksella, että ei kannata ruiskia reunoilla potentiaalisen sähköiskuvaaran takia) ja paneeli, jossa 19 japaninkielistä toimintanappulaa. Eikä yksikään niistä ole vessan vetämistä varten, se tapahtuu tietenkin automaattisesti pöntöltä noustessa. Japanilaiset ovat myös kuulemma kovia shoppaamaan ja ainakaan ostosmahdollisuuksista se ei jää kiinni. En tiedä, voiko joku ostaa tämän kaiken myytävän tavaran, ostosparatiiseja on tajuton määrä. Pyörillä liikkuvat budjettimatkalaiset eivät voi valitettavasti yhtyä tähän kansallisurheiluun muuta kuin hämmästelemällä. 

Wannabe-lapsiteinit söpöilee lavalla ja yleisö seuraa hartaana



Pukumies harrastaa. Harmi kun infernaalinen meteli ei välity kuvasta



Siinä on varaa valita

 Hengailtuamme Tokiossa kolme päivää, on aika nousta huomenna pyörien satulaan. Kaupungista poistuminen lienee mielenkiintoista, kaupunkialue ei lopu ihan heti. Suuntana on Japanin Alpit, ensin Tokiosta luoteeseen ja sen jälkeen alamme valua lounaan suuntaan alaspäin. Löysimme netistä oivan sivuston Japanin pyöräilystä (japancycling.org), jossa oli valmiiksi mietitty reitti määränpäätämme kohden. Kokeillaan edetä sitä pitkin, haasteena saattaa olla aika raskas Alppiosuus matkapyöräilijän kuormalle sekä kartat että kielitaito. Kielitaitoa voi tulla ikävä erityisesti siinä vaiheessa kun ollaan pienemmillä paikkakunnilla, alkaa väsy painaa jäseniä ja nälkäkin olisi. Kartat ovat paikallisella kielellä, joten emme välttämättä löydä täsmälleen sille reitille, mille ajattelimme. Sivustolta printtasimme myös japaninkielisen sepustuksen, jossa kyselemme mitä kohteliaimmin sanakääntein camping-paikkaa, jonne saisimme teltan pystyttää. Tämä lappunen tulee todennäköisesti olemaan kovassa käytössä.


Kieli on todellinen haaste. Paitsi kirjaimet, myös numerot saattavat olla japanilaisilla merkeillä. Saimme ohjeeksi etsiä nuorennäköistä pukumiestä, jos aiomme yrittää löytää jonkun englanninkielentaitoisen pienemmiltä paikkakunnilta. Samoin matkaevään hankkiminen voi olla mielenkiintoista, kaupoista on haastavaa ostaa syötävää, kun ei ymmärrä mitä pakkaukset sisältävät. Tuttuja peruselintarvikkeita näyttää olevan melko vähän tarjolla edes Tokion kulmakaupoissa. Kalatorilta ostimme säkilliset kuivattuja kalalastuja ja levää, siihen kun heittää riisin sekaan, niin eiköhän me niillä muutama päivä poljeta.



Kalatorilla eväsostoksilla, mitä näissä ny sitten oikein on. Toinen pusseista lähti mukaan.

Pienet vieraat tyylikkäinä sintolaisissa häissä

Tänään vietimme citypäivää paikallisoppaiden kera. Lankomies yhytti meidät Ilkan toimittajan kanssa ja annoimme aamupäivällä haastattelun kuin julkimot ikään. Loppupäivän nautimme Annen ja hänen japanilaisen ystävänsä järjestämästä Tokion kierroksesta, kiitokset vaan molemmille. 

Kiva päästä pyörien päälle taas ja hienoa olla Japanissa, mielenkiinnolla odotamme miltä Japani näyttää Tokion ulkopuolella. Tosin pyöräilykuntoa saatamme hetken taas joutua hakemaan, koska kilometrejä ei ole juurikaan kertynyt koko huhtikuussa. Tongalta palattuamme jäimme Aucklandiin Matin hyttystaudin takia ja maltoimmekin olla aloillamme kunnolla, ihme sinänsä. Yleensä meillä kun on tapana lähteä rynnimään heti kuin mahdollista tai mieluummin jo vähän aikaisemmin. Taudin väistyttyä ei ollut oikein motivaatiota lähteä pariksi päiväksi kaupungista fillareilla mihinkään ja palata sitten taas heti takaisin säätämään kamat kasaan. Sen sijaan kolusimme Aucklandin ympäristöä muutaman päivän pyörillä ja sekin oli varsin mukavaa. Asuimme varsinaisessa Big Brother –talossa, josta onneksi tosin pääsi uloskin. Talo sinänsä oli kivalla puutaloalueella ja huoneemme rauhallinen, mutta talon yhteisissä tiloissa ja keittiössä oli jokailtainen partytime. Talossa oli melko vähän normituristeja tähän aikaan vuodesta, suurin osa porukasta oli Aucklandissa töissä olevia eurooppalaisia nuoria, jotka asuivat siellä pidemmän aikaa. Sen verran vanhoiksi olemme tulleet, että päivittelimme menoa sivusta.

Osallistuimme paikallisoppaidemme kanssa yhteen suosittuun teinivillitykseen, fotoshopatut kuvat plakkarissa

Meillä on seitsemän viikkoa aikaa pyörillä Japanista Etelä-Koreaan Souliin, josta lähdemme lentäen kotimatkalle 16.6. Venytimme reissuamme vielä viikolla, niin jää vähän enemmän pelivaraa. Täten julistamme Aasian osuuden alkaneeksi. Wifin kanssa saattaa olla haasteita, blogia päivitämme mahdollisuuksien mukaan.  

 

Tokio ehtoopuolella