Talvivaellus Muotkatunturin erämaassa

Jokatalvinen hiihtovaellusperinteemme oli saanut kahden talven mittaisen särön Espanjan pyöräilykuvioiden vuoksi. Ilmassa alkoi olla patoutunutta tarvetta päästä suksimaan pohjoisen tuntureille ja erämaahan. Varsinkin, kun etelässä jäi talvi tulematta tänä vuonna.

Kohteeksi valikoitui Muotkatunturin erämaa-alue, jossa olimme muutama vuosi sitten syysvaelluksella. Ehtaa erämaata, kumpuilevia tuntureita silmänkantamattomiin eikä ketään missään. Arvelimme jo tuolloin, että tämä voisi olla melkoisen hieno hiihtovaelluskohde. Lukuisia maltillisen kokoisia tuntureita ja välissä lumisia ylänköjä. Pienenä miinuksena matka, sinne kun saa ajaa perä puuduksissa 1200 km (yhteen suuntaan) isolta kirkolta.

Tänne mieli poltteli

Erinäisistä käytännön syistä johtuen ajankohdaksi reissulle valikoitui maaliskuun puoliväli. Tiedostimme pienen riskin ajankohdan suhteen, hyiset kelit olivat vielä vähintäänkin mahdollisia ja jopa todennäköisiä. Muita varoituksia saimme sukulaisilta sekä virallisemmilta kanavilta. Lapin ennätysluminen talvi piti lumivyöryvaaraa yllä ja aikainen lumentulo olisi hyvä huomioida vesistöjen ylityksissä. Ne kun eivät välttämättä olleet ennättäneet jäätyä ennen lumentuloa.

Kovaa rämpimistä vuorovedolla ennen kuin pääsimme kelkkauralle ja tuntureille

Ajoimme Giellajohkaan yöksi ja jätimme auton parkkiin. Aamulla nakkasivat meidät Kaamasmukkaan, jossa sukset jalkaan ja ahkiot kuntoon. Muutaman kilometrin metsässä rämpinen päättyi iloiseen yllätykseen, kun pääsimme poromiesten kelkkauralle. Aurinko paistoi ja Kaktsavarrin tunturi blokkasi kylmän yli 10 m/s pohjoistuulen. Hiihdimme syvemmälle erämaahan ja aloimme päästä tunnelmaan. Törmäsimme muutamiin kelkkaileviin poromiehiin ja -naisiin (ainoat ihmiset muuten, mitä näimme koko reissulla), jotka asiallisesti ohjasivat meidät väistämään ja vaihtamaan suuntaa, jotta emme hiihdä keskelle porotokkaa. Poro ei kuulemma pelkää mitään muuta niin paljon kun hiihtäjää, ja tokka oli juuri vaivalla koottu ja ruokittu tunturiin. Aurinko alkoi paistaa illan valoa ja olimme porotokkien saartamina, joten oli aika laittaa teltta pystyyn.

Ilta-auringon valossa haimme teltalle sopivan paikan

Muotkalla ei ole merkittyjä reittejä eikä tupaverkostoa, koko erämaa-alueella on kaikki kaksi autiotupaa. Tämä tarkoittaa talvitelttailua. Melkein olimme jo unohtaneet, minkälaista jäätävää säätämistä se onkaan. Kirjaimellisesti. Homma menee jotakuinkin näin: 

• Tampataan suksilla sopivan kokoinen alue tiiviiksi ja annetaan sen jäätyä hetken. Näin saadaan simuloitua hankikanto teltan alle. 
• Pystytetään teltta sukset jalassa. Paksut kintaat kädessä telttakeppien pujottaminen ja muu nysvääminen on kohtuu kömpelöä  Jos myrskytuuli, vaikeuskerroin kasvaa huomattavasti.
• Lopuksi sukset pois ja niistä saadaan viimeiset telttakepit. Irrotetaan kohmeisin käsin (sormet on jäässä melkein koko ajan teltan kanssa ja teltassa säätäessä) kamat ahkiosta ja nakellaan ne telttaan. Jäätyneet rullalla olleet solumuovipatjat on muuten yllättävän vaikea saada suoraksi.
• Lapioidaan lunta teltan helmoille, niin ei tuuli puhalla sisään.
• Telttaan kannattaa hiipiä varoen, jotta ei tampattu hankikanto petä ja joudu nukkumaan metrisessä kuopassa.
• Aamulla sama toisin päin. 

Teltassa nukuimme ihan hyvin, makuupusseissa oli lämmin. Naamasta ei näy kuin pieni kaistale nenää ja suuta, joten teltan katosta rapiseva jäätynyt kondenssivesikään ei oikeastaan haittaa. Pakastimesta mukaan nappaamamme lämpomittarin mukaan teltassa oli aamulla sisällä n. 5 astetta lämpimämpää kuin ulkona (-10/-15).

Muotkan tuntureita

Toinen päivä oli niin ikään valtavan hienoa hiihtoa, maisemat sen kun parani. Pitkä päivä alkoi painaa jo jäsenissä, mutta jos jaksaisimme vielä muutaman tunnin, niin silmissä siinsi mahdollisuus yöpyä tuvassa. Tämä oli houkutteleva vaihtoehto kovan tuulen takia, ja yllättävä keitinongelma huolestutti myös. Meillä oli mukana monipolttoainekeitin ja puhdistettua bensaa, mikä pitäisi olla paras yhdistelmä näissä oloissa. Ja oli sitä ollutkin, keitin on toiminut moitteettomasti vuosikaudet myös kovissa talvikeleissä. Nyt keitin kuitenkin temppuili.

Silmä lepäsi ja suksi kulki

Tuulen pieksämä tunturi ja kirkas taivas

Auringon jo laskiessa tajusimme, että olimme tuvan kiilto silmissä hiihtäneet tunturin väärälle puolelle. Hiihtovaeltajan vastine huippukuumeelle. Ensimmäinen kerta, kun olemme hiihtäneet varsinaisesti harhaan näillä reissuilla. Kartan lukeminen ei ole ihan yksinkertaista, kun samanlaisia lumisia tuntureita on joka puolella yksi toisensa jälkeen. Väsyneenä kun halua uskoa olevansa kartalla, niin saa helposti sovitettua itsensä kartalle. Ei ollut enää voimia eikä päivänvaloa hiihtää tuvalle, vaan teltta pystyyn taas. Nyt olimme melko ylhäällä ja onneksi sattumalta katsoneet sääennusteen netistä samalla, kun varmistimme väärän sijaintimme GPS:stä. Ennuste lupasi myrskytuulta.

Sitä jäätävää säätämistä ergonomisessa asennossa

Tämän tietäen kiinnitimme erityistä huomiota teltan pystyttämiseen ja hyvä niin. Yöllä heräsimme siihen, kun tuuli oli kääntynyt ja hakkasi teltan kylkeä (joka hakkasi Tiinan kylkeä). Korvatulpat peitti pahimman metelin ja teltta kesti ehjänä. Aamiaiseksi tarjoiltiin hiutaleita ja pähkinöitä kylmässä vedessä ja kupillinen lunta. Leirin purkaminen ja teltan paketointi kovassa tuulessa oli haastava projekti, mutta onnistui kunnialla. 

Aamulla tarkastimme tuulen aikaansaannokset, ei vaurioita

Akilleen kantapääksi muodostui se keitin. Koko prosessi "pakkaslumesta kiehuvaksi vedeksi" vie normaalistikin aikaa melkoisesti. Kun kattilan täyttää höttöisella pakkaslumella, saa sentin vettä kattilan pohjalle. Nyt keitin paloi vain pienellä liekillä, ja veden sulattamiseen meni tunteja aamuin illoin. Ei puhettakaan, että siitä olisi saanut kiehuvaa. Retkiruokapussit ja kaurahiutaleet saatiin syötyä kyllä kylmäänkin veteen liotettuna, mutta vettä pitäisi saada sulatettua useampi litra kerralla. Niinpä päätimme lähteä takaisin päin ja lyhentää reissuamme päivällä. Keitinmysteeri ei niissä olosuhteissa ja välineillä ratkennut (jälkeenpäin keitin avattiin ja sieltä löytyi kuin löytyikin tukos).

Kova tuuli vei jäljet mennessään hyvin nopeasti

Kolmas hiihtopäivä alkoi voimallisen sivutuulen työntämänä. Näkymä oli jopa aavemaisen hieno välillä, kun periaatteessa paistoi aurinko, mutta pöllyävä lumi peitti kaiken näkyvän. Välillä laskeuduimme notkoihin ja siellä tuulesta ei ollut tietoakaan, sen sijaan vastassa oli paksu hanki. Lunta oli tosiaan paljon. Avotuntureilla tuuli oli piessyt kovan hankikannon, mutta jos joutui laskeutumaan puurajan alapuolelle, tiesi se hangessa rämpimistä.

Riekonpyytäjän kammi

Kaksi ensimmäistä hiihtopäivää olivat olleet pitkiä päiviä, nyt otimme hieman iisimmin. Tulimme Riekonpyytäjän kammille iltapäivästä ja päätimme jäädä siihen mahdollisuuksien mukaan yöksi. Kyseessä ei ole mikään yleinen autiotupa vaan ilmeisesti poromiesten yksityinen taukotupa. Tämän tietäen emme käyttäneet polttopuita ja lämmittäneet mökkiä, mutta pelkkä penkillä istuminen oli luksusta. Kylmän illallisen jälkeen nukuimme siellä hyvät unet. Kiitos kammin ylläpitäjille, että pidätte oven auki. Huomattavan siisti paikka, arvostimme suuresti!

Matti antaa pahaa silmää keittimelle, joka pihisee viimeisillään

Neljäs päivä valkeni jälleen aurinkoisena. Tiukka nousu ylös tuntureille ja nättiä hiihtoa takaisin Kaamasmukkaan, josta Giellajohkan väki nouti meidät autolla. 

Sään haltijat olivat meille melko suopeita. Aurinko räkitti joka päivä, eikä pakkanen laskenut liian alas. Mutta kova tuuli piti meidät liikkeessä, varsinkin ylhäällä tuntureilla puhalsi paikoitellen kunnon boforit. Vaikka lunta oli paljon, niin loivalinjaiset tunturit eivät olleet lumivyöryriski ja jokien ylityksetkin sujuivat mallikaasti tuulen tuiskuttamia lumisiltoja tai poromiesten moottorikelkkajälkiä hyväksikäyttäen.

Lounastauko tuulensuojassa lumikuopassa

Mielenkiintoinen ja hieno reissu, kuten nämä yleensä tapaavat olla. Maisemat ja hiihto kuittaavat kaikki vaivat ja säätämiset. Totesimmekin, että itse asiassa hiihtäminen ahkion kanssa on se yksinkertaisin osuus. Talvitelttailu voi olla aika ankaraa, autiotuvissa yöpyminen tekee asioista yksinkertaisempaa. Mutta kuten niin usein ennenkin on todettu, ne mahtavimmat ja mielenkiintoisimmat paikat ovat usein vähän hankalan matkan päässä. Sinne päästäkseen täytyy nähdä erityistä vaivaa ja se vaiva yleensä palkitaan. Kannatti lähteä, ehdottomasti. 

Taivas aukenee

Tämä reissu osui muutenkin jokseenkin erikoiseen aikaan. Kun ajoimme pohjoiseen, kuuntelimme hallituksen ensimmäistä tiedotustilaisuutta koronaviruksen aiheuttamista poikkeustoimista. Kun tulimme tuntureilta sivistykseen, noutajamme tiesi kertoa, että Norja oli aamulla sulkenut rajansa. Autossa kuuntelimme hallituksen toisen tiedotustilaisuuden, jossa ilmoitettiin valmiuslain käyttöönotosta ja rajoituksien tiukentamisesta. Erämaa on onneksi ennallaan ja tunturit paikoillaan. 

  

   

Pääsiäinen Lemmenjoella

Viimeinkin tulee kirjailtua muutama sananen pääsiäisen lyhyestä irtiotosta Lemmenjoen kansallispuistossa. Uusi matkatoimistolle on pitänyt meidät kiireisenä ja kaiken maailman nettihommat on mennyt www.happyebikers.com piikkiin tänä keväänä, muun päivittelyn jäädessä vähemmälle.

Lemmenjoella emme olleet aikaisemmin käyneet ja nyt tarjoutui oiva tilaisuus, kiitos Tinken & Markun tarjoaman tukikohdan mennen tullen ilmavoimien majassa. Onhan kansalllispuisto legendaaristen tarinoiden, kullankaivajien ja eränkävijoiden tyyssija. Autolla kun sinne Helsingistä lähtee, niin reissu vaatii pakaroilta turnauskestävyyttä. Mutta kannatti ajella yli 1000 km mennen tullen.

Ahkuntuvalta suksimme Härkäkosken vuokrakämpälle Lemmenjokea ja jokivartta pitkin, kelkkauria oli hyvä hiihdellä. Tupa toimi tukikohtanamme pari yötä ja olimme kevein kantamuksin matkassa. Tuvassa on tunnelmallinen takka, joskin ei voinut välttyä ajatukselta että kamiina lämmittäisi tehokkaammin. Ja ehdotonta luksusta oli myös sauna, mutta siinäkin sai puita paiskoa pesään tiuhaan tahtiin jotta saimme sen lämpimäksi. Liiteri oli kyllä täynnä erinomaisia koivuhalkoja, mutta hiukan hirvitti niiden kulutus.

Seuraava päivä oli pyhitetty kokonaan tuntureille. Jokiuoma on varsin jyrkkää ja kovin montaa kohtaa ei ole, mistä pääsee hiihtämällä ylös. Potentiaalinen harjanne kuitenkin löytyi melkein tupaa vastapäätä ja lähdimme nousemaan sen selkää pitkin avotuntureita kohden. Onneksi oli jo hyvä hankikanto metsässäkin. Määränpäänä oli viipustunturit, komeat avotunturit ja tunturiylängön "lumilakeus". Siellä kelpasi hiihdellä tuulen ollessa vielä myötäinen. Muita suksittelijoita ei näkynyt, aurinko paistoa ja näkymät oli vaikuttavat.

Olimme etukäteen arvelleet, miten tuntureilta pääsee laskeutumaan taas takaisin jokiuomaan, kun emme halunneet palata omia jälkiämme. Kartan korkeuskäyrät näytti sen verran tiheiltä, että montaa vaihtoehtoa emme keksineet, mutta huomasimme kartalta tunturien huipun Morgam-Viipuksen länsipuolella olevan poroaidan. Jos sinne on onnistuttu poroaita tekemään, niin kyllä kai siitä alaskin pääsee. Lasku oli kieltämättä melkoisen haastavaa, varsinkin kun avotunturit alkoivat muuttua metsäksi. Puita väistellen jyrkkään alamäkeen, muutama pätkä tampaten ja niin vaan olimme taas joella. Päivä oli ollut pitkä ja viimeiset 10 km suksiteltiin jokea pitkin Härkäkoskea kohden melkoisen uupuuneita. Mutta kertakaikkiaan hieno päivä!

Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Ahkuntupaa kohden, emme haluneet hiihtää jokea pitkin vaan nousimme Joenkielisen päälle ja laskelttelimme sieltä porojen ja hirvien makuukuoppia väiestellen määränpäähämme. Joenkielisen laelta näkyi hienosti myös Viipustunturit. Näihin maisemiin täytynee vielä palata.

Linkin takaa pieni videopätkä reissun tunnelmista, klikkaa tästä

Kuhmon takamaiden talvivaellus

Tapoihin on kuulunut kerran vuodessa lähteä suksimaan erämaahan ahkio perässä tai rinkka selässä. Kun kevätaurinko suvaitsee näyttäytyä, alkaa polte yltyä ja hanget kimmeltää mielessä. Viime vuosi jäi sattuneesta syystä väliin ja tämän vuoden reissukin rikkoi kaavaa johtuen erinäisistä ulkoisista olosuhteista. Reissu oli selkeästi normaalia lyhyempi (3 pvää) ja suuntautui Kuhmon ikimetsiin avotunturien sijaan.

Ajellessamme vesisateessa kohti Kuhmoa keli ja ennusteet näyttivät melkoisen masentavilta. Siinä vaiheessa tuli mieleen, että jos on oikein kova suojakeli, niin jääköhän eräsuksiinkin lumi kiinni pohjiin. Sukset oli voideltu lukuun ottamatta kalansuomu-pitopohjaa, jotta se jotain pitäisikin. Netti tiesi kertoa, että parafiinia pohjiin, niin ei tartu ja niinpä Kuhmon hotellin respa kaivoi ystävällisesti muutaman vanhan kynttilän pätkän meille mukaan ja hyvä niin, muuten olisi voinut olla aika ankea viimeisen päivän hiihto 5 cm lumikerros pohjassa (ja sillä ei tosiaan ollut väliä, pitääkö pitopohja umpihangessa vai ei...).

Kuhmo citystä kaasuttelimme vielä 40 km Venäjän rajalle, lopullisena määränpäänä Elimyssalon luonnonsuojelualue. Auto parkkiin vanhan rajavartiolaitoksen pihaan ja tapasimme sattumalta tiluksen isännänkin, luontokuvaajan ja elämysmatkailuyrittäjän (villipetojen tarkkailua kopperoista sun muuta eksoottista, www.viiksimo.fi). Saimme kuulla viimeisimmät eläinuutiset (1 karhu jo hortoillut talviunilta heränneenä, alueella 3 sutta ja ahma jolkutellut jopa pihassa) ja mielenkiintoista juttua liiketoiminnasta. Kuhmon seudulla kun on eniten suurpetoja Suomessa, olin valmistautunut asianmukaisesti; tutkinut petojen jälkiä netistä, lukenut toimintaohjeet pedon kohtaamiseen (Alaskan turismisivut luottaa käsiaseeseen, mutta sitä ei ollut nyt saatavilla) ja suunnitellut eväsruokien hilaamista puuhun. Viiksimon isäntä totesi sen olevan kanadalaisten hapatuksia, hän ei ole eläissään metsässä törmännyt vahingossa suurpetoihin. Se tosiaan lienee lähempänä realismia.

Metsän siimeksessä

Hanki kantoi suojasäästä huolimatta mukavasti aukeilla paikoilla ja metsässäkään ei upottanut yli 10 cm. Koskematon hanki (jos ei ahman ja majavan jälkiä lasketa) ja yllättävä aurinkoinen keli nostatti hiihtofiilistä. Tarkoituksenamme oli yöpyä Elimysjärven rannalla puulaavussa ja hieman etukäteen mietitytti, onkohan siellä porukkaa kun on pääsiäisen alusviikkokin. Päivän aikana ruuhkan mahdollisuus alkoi näyttää naurettavalta ja laavulla olevan vieraskirjan mukaan olimme toiset yöpyjät siellä koko talvena. Ilta oli kaunis, yö riittävän lämmin ja aamu valkeni lumisateisena.

Ruokatunti

Majava was here

Laavu näkyvissä! Aurinko paistaa ja sataa lunta

Norjalaisten Real -retkiruuat ovat ainoita, mistä ei jää ällöä rasvakerrosta kitalakeen

Illan rauha hiipii

Seuraavana päivänä päätimme tehdä päiväretken ja palata yöpymään hyväksi havaittuun laavuun. Näin pääsimme nauttimaan mahdollisimman kevyistä kantamuksista (Tiinalla varsinkin; kamera & puukko), mukaan pelkät eväät & survival -tarvikkeet (mm. taukotakit eksymisen varalle). Hieno päiväkeikka sekin, parasta antia oli live-luontodokkari saukon polskuttelusta purossa ja kalan saalistamisesta. Saukko ei meistä häiriintynyt, rouskutti kalaa viikset väpättäen muutaman metrin päässä.

Saukko nakertaa kalaa

Pientä jännistystä oli ilmassa toisena iltana, kun olimme sulloutuneet makuupusseihimme yöpuulle niin että nenänpää vain näkyi. Kuului rapinaa ihan laavun seinän takaa, ei hiirimäistä, vaan vähän voimakkaampaa. Matti väitti nähneensä hirsien raosta jonkun mustan möntin tuijottavan suoraan laavuun sisään. Tiina ei uskaltanut katsoa/jaksanut nousta istuma-asentoon, joten todistajan lausuntoa ei näköhavainnosta ole. Aamulla kuitenkin heräsimme yhtenä kappaleena eikä suurpetojen jälkiä ainakaan näkynyt laavun liepeillä.

Aamulla seurasi lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tiina poltti kätensä kaatamalla kattilasta kuumaa vettä termospullon sijaan kädellensä. Erinäisten hoitotoimenpiteiden jälkeen (onneksi oli rasvaside mukana) lähdimme rinkat selässä hiihtelemään sivistyksen pariin. Siihen nähden, miltä käsi näytti illalla, 5 h hiihto ihmisten ilmoille sujui yllättävän kivuttomasti ja siitä pystyi jopa nauttimaan. Ei muuta kuin Sotkamon kasarihenkiseen hotelliin elpymään, koukaus Kajaanin keskussairaalan päivystyksen kautta. Peruspalovamma rakkoineen, todennäköisyysopin mukaan jossain vaiheessa on pakko jotain tapahtuakin.

Tämä oli 8. talvivaelluksemme ja joka kerta oppii jotain. Olemme Einsteineja verrattuna meidän ensimmäiseen reissuun, kun piti alkumatkasta vuokrata toinen ahkio kaiken rojun vetämiseen pitkin tuntureita. Nyt alkaa olla valmisteluihin melko hyvä tuntuma ja varustemäärä optimaalisesti minimoitu. Tälle reissulle lähdimme erityisen kevyin varustein, koska tiesimme tarvittaessa pääsevämme päivässä ihmisten ilmoille ja reissu oli sen verran lyhyt (kotiin jäi mm. keitin + polttoaine, hätälähetin + gps ja kunnon teltta). Kainuun keikan opetus lienee, että riittävää ea-settiä on ihan järkevää kantaa mukana muutaman sadan gramman painosta huolimatta ja että niitä suurpetoja on tosi vaikea nähdä. Yksikään karhu ei herännyt vaikka hiihdin minkälaisten kumpareiden ja oletettujen karhun pesien yli. Yllättävää.

Loppusuoralla