Carretera Austral haastaa ja palkitsee kulkijansa

Olemme Santa Lucian minikylässä ja mökkimajoituksessa. Tuli kyllä tarpeeseen, saadaan kamat kuiviksi, huollettua & korjattua varusteita, lepuutettua rääkättyjä kroppiamme ja kokattua tuoretavaroista toki kylän minimarketin ehdoilla. Carretera Australista etukäteen lukemamme kuvaukset ovat osuneet oikeaan, haastavaa pyöräilyä ja maisemiltaan eeppistä. Tie on tosiaan vaihtelevaa, meistä alkaa kehittyä erilaisten sorapintaisten teiden analyytikkoja tätä menoa. Tie luikertelee syrjäseuduilla, helposti voi mennä lähemmäs sata kilometriä, että välillä ei ole yhtään mitään palveluita tai juurikaan asutusta. Kahden päivän ruokatavarat on kannettava mukana, mutta vesihuolto onneksi pelaa, yksi painava kannettava vähemmän. Kaikki matkan varrelle sattuneet pienet kyläpahaset kannattaa hyödyntää, minimarketista vähän täydennystä muonahuoltoon ja aina kannattaa kysäistä, mistä mökistä saisi mahdollisesti vaikka kaffeet juoda tai jopa jotain syötävää. Usein jos jonkinlainen ruokala-kyltti näkyy talon seinässä, kyseessä on jonkun koti ja ovelle vaan pimpottelemaan, että onko paikka auki ja saisko sieltä jotain murua rinnan alle. Maisemat ja pienet kylät muistuttavat välillä ysäri-tv-sarjaa, Villi Pohjolaa.



Laskettelemme laakson pohjalle

Hämähäkkinainen tankkauspisteellä

Sitten viime päivityksen tie tosiaan muuttui kuin veitsellä leikaten leveästä uudesta asfalttitiestä kapeaksi joskin hyväkuntoiseksi soratieksi saapuessamme Queulatin kansallispuistoon. Puisto on valtavan vehmasta metsää, läpitunkematonta ja muistuttaa lähinnä viidakkoa. Alueella sataa melkein koko ajan, vuotuinen sademäärä on 4 metriä (?!). Kasvillisuus kurottautui tietä kohden näyttäen siltä, että kasvit eivät yksinkertaisesti mahdu enää metsään. Oli aika hieno tunnelma ajella kapeaa tietä, jota reunusti molemmin puolin tiheä vihreä päällekäyvä kasvillisuus. Lisäksi puistossa on pari komeaa jäätikköä, lumihuippuisia vuoria, kirkkaita vuoristopuroja ja maagiset maisemat. Olimme onnekkaita, kun meille sattui yksi harvinaisista aurinkoisista ja selkeistä päivistä alueella. Näin ollen pätkälle osunut monen kilometrin tiukka ja näännyttävä nousukaan ei tuntunut niin pahalta, kun aina vain hienompaa maisemaa nousi seuraavan mutkan takaa. Päivän kruunasi villi leiri joen rannassa, hieno ilta ja peseytyminen jäätikön sulamisvesissä.

Queulatin kansallispuistossa kelpasi ajella

Näissä maisemissa olisi mennyt alas mikä tahansa sapuska lounastauolla

Rullausten aatelia

Villiä leiriytymistä, sai peseytyä joessa vaihteeksi kesäkeleissä

Seuraavana päivänä teimme välipysähdyksen jäätikön laidalle ja patikoimme muutaman tunnin pienen vaelluksen kipuamalla komealle näköalapaikalle, mistä näkyi jäätikön reuna pilvien alta ja jäätiköltä suihkuavat vesiputoukset. Metsässä vuorenrinteellä nouseva polku oli jo itsestäänkin elämys, vihreää, vihreää ja vihreää. Päivä oli pitkä ja loppuhuipentui Puyuhuapin kuumiin lähteisiin. Sanoinkuvaamaton fiilis, kun fyysisesti tiukkojen ja pölyisten päivien jälkeen istuu eriasteisissa kuumissa lähteissä (joiden vesi tulee tuliperäisestä maaperästä) ja käy välillä pulahtamassa kylmässä merivedessä. Kaiken lisäksi uimassa ollessani delfiini polski muutaman kymmenen metrin päässä meressä. Hyvän olon tokkurassa jaksoimme pyöräillä vielä muutaman kilometrin läheiseen kylään, jossa illallinen ja hospedajessa pää tyynyyn.

Patikointia metsän siimeksessä

Putousten alkulähteellä patikoinnin lopputuloksena

Kuumilla lähteillä olo on eufoorinen

Eilen mentiinkin sitten tunnelmasta toiseen. Olimme yön La Juntan villin lännen kylässä ja viimeiset kilometrit sinne antoivat jo vähän esimakua tulevasta tien kunnon suhteen. Olimme kuulleet pahoja tarinoita vastaantulevilta pyöräilijöitä, että n. 70 km pätkä La Juntasta Santa Luciaan on pelkkää tuskaa, liftatkaa lava-auton kyytiin jos suinkin mahdollista. Sinänsä on muuten hupaisaa, että olemme täällä keskellä ei mitään ja moottorisoituja tieliikkujia on mukavan vähän, mutta pyöräilijöitä riittää. Carretera Austral on jonkinlainen klassikko pyörämatkailijoiden keskuudessa, suurin osa näyttää ajavan pohjoisesta etelään. Viikon kokemuksella aika hyvä arvio on, että kohtaamme joka päivä n. 10 pyörämatkailijaa meidän lisäksemme. Meidän kanssa samaan suuntaan menijöitä on toistaiseksi ollut ainoastaan hollantilainen pariskunta, joiden kanssa olemmekin törmänneet muutamaan otteeseen.

La Juntan kylänraitilla

Mutta siis takaisin siihen eiliseen päivään, joka oli osaltaan myös hyvin ikimuistoinen. Koko 70 km matka oli tietyötä, raskasta kuorma-autoliikennettä ja äärimmäisen huonoa tietä. Milloin oli pehmeää hiekkaa höystettynä nyrkinkokoisilla irtokivillä, välillä monta senttiä upottavaa soraa tai milloin mitäkin, mutta kaikki surkeaa ajettavaa pyörillä. Matti jossain vaiheessa jo totesikin, että tämän huonompaa ei kai tie voi enää olla, jotta sitä voi tieksi vielä kutsua. Tiina taas tuumasi, että tietyömiesten on pakko ajatella välillä, että noilla pyöräilijöillä ei voi olla kaikki kotona. Tuohon pätkään kului 10 h sisältäen lounastauon, jolloin keitimme tien laidassa energiaa tuleville tunneille. Viimeiset pari tuntia satoi vettä, puhti oli poissa ja energiat lopussa. Telttaa ei saanut mihinkään, koska tien varret oli joko aidattua laidunmaata tai tiheää viidakkoa. Viimein yhdeksän aikaan illalla meitä kohtasi taivaallinen näky, pieni camping –kyltti joen laidassa. Paikan ainoat fasiliteetit olivat vieressä virtaava joki ja keikkuvat puiset pöydät & tuolit, mutta se riitti. Teltta pystyyn, ruoka tulelle ja nukkumaan, jatkuva sade vei peseytymishalut joessa. Vettä tuli läpi yön ja uusi telttamme sai kunnon testin, josta se ei valitettavasti selvinnyt täysin kuivin jaloin. Matti fiksailee McKaiverina juuri ulkona telttaa ja katsotaan, saadaanko roiskuvat tipat pysymään sisäteltan ulkopuolella seuraavan sateen sattuessa. Keitin on jo korjattu, armoton höykytys löysytti ruuveja ja aiheutti pientä päänvaivaa, mutta ilmeisesti Matti sai sen jo kuntoon.



Tietä käyden tien on vanki, 70 km polkaisu surkeaa tietä pitkin tietyömaalla

Tänään ei polkaistu kuin 5 km leiripaikalta tähän kylään ja otimme ainoan sisämajoitusvaihtoehdon. Kamiina on kuumana ja kamat viritelty tuttuun tapaan pitkin mökkiä. Syöty hyvin ja maistettu lasit punaviiniä (vasta toista kertaa Chilessä ollessamme, huolestuttavaa), viinimaan maineesta huolimatta ainakin Chilen takamaat vaikuttavat olevan enemmän olutseutuja. Kohta lähdemme paikan emännän kotiin kokeilemaan, josko saisimme hänen wifillään päivityksen eetteriin. Huomenna edessä on seuraava haaste, reitin toinen kovista ja uuvuttavista kilometrien pituisista nousuista, mutta se on eri tarina se.   

Iloiset irtolaiset on the road