Vaellus Muotkan erämaan halki

Vaikka Lapissa olemme vaeltaneet useampaan otteeseen, niin aina sukset jalassa. Nyt oli korkea aika kokea perinteinen syksyinen vanhan liiton ruskaretki. Kohteeksemme valikoitui Muotkatunturin erämaa-alue useastakin syystä: alue oli meille ennestään tuntematon, logistiikka lentokentältä mahdollista järjestää kohtuullisella rahalla & ajankäytöllä sekä Muotkan maine rauhallisena vaelluskohteena. Alueella ei ole merkittyjä reittejä eikä autiotupaverkostoa, joten uskalsimme olettaa saavamme kokea erämaan tunnelman myös syksyn sesonkiviikkoina.

Muotkan tuntureita yli 100, vielä jäi monta huiputtamatta

Ja totta tosiaan, emme nähneet ainuttakaan ihmissielua kuuden päivän vaelluksellamme paitsi reitillemme osuneessa autiotuvassa (koko erämaassa kaksi autiotupaa) yhden espoolaisen herrasmiehen. Poikkesimme tuvassa, vaihdoimme pikaiset kulkijoiden kuulumiset; mistä ollaan tulossa, minne menossa, sääennustukset, hyvän reissun toivotukset ja jatkoimme matkaa tahoillemme.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti

Slantin lentokenttäkuljetus pudotti meidät Inari - Angelintien varteen Tirroon, josta taipaleemme alkoi. Sieltä lähtee vanha postipolku, joka kulkee erämaan halki. Paitsi että reitti ei ole oikeasti mikään postipolku (legendaa netin mukaan) eikä oikeastaan mikään reittikään, ainakaan ei enää järin kummoisesti merkattu tai näkyvillä. Tarkoituksemme ei joka tapauksessa ollut seurata sitä muutamaa kilometriä enempää, reitintynkä kun kulkee pitkän matkaa alavilla kosteilla mailla emmekä olleet järin innostuneita tarpomaan soisessa maastossa enempää kun oli välttämätöntä. Suunnitelmamme vei meitä avotuntureille heti kun se oli mahdollista. Avotuntureissa, ulkosaaristossa ja lakeuksilla on kaikissa jotain samaa, tilaa hengittää ja katseen vaeltaa.

Ruskaa retkellämme oli sen verran, että voimme ruksittaa ruskaretken bucket-listaltamme. Maaruska oli komea, puiden lehdet olivat sen sijaan kärsineet sateisesta kesästä ja eivät yltäneet ihan parhaimpaansa, ylempänä tuntureilla lehdet olivat lennelleet jo maahankin. Sään voi sanoa suosineen, ainakin edelliseen viikkoon verrattuna jolloin satoi kuulemma monta päivää putkeen. Pääsääntöisesti oli pilvistä, mutta näkyvyys hyvä ja vältyimme sateilta, viimeisen päivän parin tunnin ripsimistä & muutamia yökuuroja ei lasketa. Tuuli oli maltillinen, vaikka tuntureilla sekin tuntuu vilakalta.

Taukopaikka seitakiven (?) suojissa

Karu ihmisvapaa erämaa on erikoinen paikka, tunnelma on osin pysähtynyt ja jopa aavemainen ilman pelkoa. Jostain syystä tunsimme välillä vaeltavamme Game of Thronesin kuningaskunnassa. Hiljaista, vaikuttavaa, aavaa, rakkaa, nummimaista ylänköä, jylhiä tunturijonoja, soistuneita kosteikkoja ja kirkkaina & kylminä solisevia tunturipuroja. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja nanosekunnin mittaiseksi. Ihmisen elämä on kuin kärpäsen surinaa maailman korvissa.

Suoritimme ihmiskokeen retkemme ruokahuollon osalta. Halusimme kokeilla, pärjäämmekö ateriankorvikkeilla ja välipaloilla koko keikan. Why, saattaa joku kysyä. Syynä oli mukavuudenhalu, joka meni ruokahalun edelle. Pystyimme jättämään keittimen pois kokonaan ja ateriat oli helppo valmistaa heittämällä jauheet pulloon, tunturipurosta vettä sekaan & ravistellaan. Puolen kilon jauhepussista sai yhden henkilön koko päivän ateriat (3 kpl), tämän lisäksi nautimme n. 40 g suklaata, 50 g pähkinöitä ja 20 g metukkaa päivässä. Unohtamatta kylmään veteen sekoitettua murukahvia ja 4 cl päivittäistä viskiannosta. Hienosti toimi, Bertrand Bio ateriankorvike sisältää järkeviä ainesosia & riittävän määrän kaloreita, rasvaa, proteiinia, vitamiineja ja muita hyvyyksiä. Vahva suositus saksalaiselle luomu-höökipulverille! Ainut miinus oli, että 0,75 l jääkylmän juoman nauttiminen aiheutti syväjäätymisen, mutta toisaalta aamiaisen ja illallisen voi nauttia untuvamakuupussista.

Matti kokkaa lounasta

Vaeltajan elämä on yksinkertaista ja rutiinit muodostuvat jo muutamassa päivässä. Teltassa saa herätä kun on valoisaa. Leiri pakettiin aamutoimien jälkeen ja rinkat selkään. Koko päivän kävelyä rytmitettynä ruokatauoilla ja kun voimat alkavat ehtyä tai päivänvalo taittua, niin telttapaikan etsintään. Kriteereinä vesipiste lähellä, ei tuulen puolella, riittävän tasainen maa eikä poron shittiä alla (sitä on yllättävän paljon tuntureilla). Kellosta emme tienneet useinkaan mitään, kännykät pidettiin kiinni ja akkua säästeltiin hätätapausten varalle. Kerran tai pari päivässä luurit avattiin tunturin laella kentän toivossa, yrittäjän täytyy sen verran pysyä kartalla bisneksistään. 

Ilmava telttapaikka

Avotuntureilla kävely oli pääsääntöisesti leppoisaa, välillä hieman rakkaa ja kivikkoa mutta enemmän nummimaista pehmeää alustaa. Tuntureilta toiselle siiryttiin usein alavan maan kautta ja jotta homma eteni, välillä täytyi ylittää puroja & suoalueita. Koetimme aina hakea mahdollisimman kapeaa tai kuivaa ylityskohtaa ja usein se onnistuikin. Hyppelimme suosilmäkkeiden yli mättähältä mättähälle tai loikimme purojen yli. Metsässä kulkeminen taas oli selvästi hitaampaa ja suunnistaminen haastavampaa.

Hyppimällä mättäältä toiselle vältti hyvällä tuurilla & ponnistusvoimalla märät jalat

Vettä oli paljon ja joet tulvassa, joten muutamaan otteeseen meni kahluuhommiksi. Jos pystyi tutkailemaan rauhassa puronviertä ja hakemaan matalinta ylityspaikan, ylitys sujui siististi ja vettä oli usein vain polveen saakka. Haastavimmassa ylityspaikassa vesi ulottui vyötärölle, mutta onneksi puro oli tuolloin vain muutaman metrin leveä. Vaikeaksi ylityksen teki leveähkö suoalue, rapakossa sai kahlata paljain säärin ennen ja jälkeen ylityksen. Kaivelimme Crocseja suonsilmäkkeistä jalat kylmästä tunnottomina.

Näin se parhaimmillaan menee. Haastavimman ylityksen kuvat ei kestä päivänvaloa. 

Heittämällä yli

Porot olivat seuranamme, lähtivät pakoon kun tulimme riittävän lähelle, mutta pysyttelivät kuitenkin näköetäisyydellä ja tarkkailivat menoamme. Kiinnostuneimmat yksilöt tulivat telttapaikkaamme ihmettelemään, mutta kirmasivat karkuun kun teltan ovi avautui. Onneksi rykimäkausi ei ihan vielä ollut alkanut, niin ei tarvinnut todistaa sarvipäiden uhittelua ja jännittää, alkavatko hirvaat meille röhkimään.

Valkoinen poro

Kohtaamisia

Viimeinen vaelluspäivä päättyi Karigasniemen tielle Kaamasmukkaan. Haaveilimme pääsevämme 10 km päähän Kielajoelle, silmissä kiilsi mahdollisuus saunasta ja ruuasta. Tuli testattua sekin, että lapissa liftaaminen on aika hankalaa. Autoista suurin osa oli matkailuautoja ja normiautotkin painoivat kaasua. Nöyrä pyyntö kaikille Lapissa liikkujille: kun näette väsyneitä vaeltajia keskellä ei mitään liftaamassa, niin ottakaa nyt hyvät ihmiset heidät kyytiin jos autossa tilaa. Onneksemme lähellä oli kuitenkin ihmisasumus, jonka ovea kolkutimme ja soittivat paikallisen poromiehen nakkaamaan meidät sopuhintaan unelmiemme ääreeen. Kiitokset heille!

Kun ei ole kuuteen päivään käynyt suihkussa (jäisissä puroissa kahlaamista ei lasketa), syönyt kiinteää ruokaa tai ollut sisätiloissa, poroburger ja sauna olivat järisyttäviä nautintoja. Hyvillä mielin kömmimme telttaan vielä yöksi, nautimme aamulla (kuumat) kahvit, nousimme Eskelisen bussiin ja lähdimme Ivaloa kohden. Mielissämme siinsi jo potentiaalinen talvivaellus Muotkalla, paikka vaikuttaa suksimiseen erinomaiselta. Paljon matalia & loivia tuntureita ja isoja tasaisia ylänköjä, näimme sielumme silmin hohtavan valkeat lumikentät ja keväthanget, sielumme silmät suljimme vilulta ja nälältä. Tarinatuokiomme Muotkan Ruoktun vanhan isännän kanssa edellisenä iltana löi sopivasti bensaa liekkeihin, vielä jäi tuntureita huiputtamatta ja seitoja löytämättä. Lapin luonto luo outoa taikaa, sanoo Lapin tango ja olemme samaa mieltä.

Alla reittimme suurin piirtein, jos joku suunnittelee omaa reissuaan. Annamme mielellämme tarkempia tietoja & vinkkejä, jos joku niitä kaipailee. Nopeiten saat meidät kiinni Liminaalitilan FB-sivun kautta.

Reittimme & telttaleirimme