Kuhmon takamaiden talvivaellus

Tapoihin on kuulunut kerran vuodessa lähteä suksimaan erämaahan ahkio perässä tai rinkka selässä. Kun kevätaurinko suvaitsee näyttäytyä, alkaa polte yltyä ja hanget kimmeltää mielessä. Viime vuosi jäi sattuneesta syystä väliin ja tämän vuoden reissukin rikkoi kaavaa johtuen erinäisistä ulkoisista olosuhteista. Reissu oli selkeästi normaalia lyhyempi (3 pvää) ja suuntautui Kuhmon ikimetsiin avotunturien sijaan.

Ajellessamme vesisateessa kohti Kuhmoa keli ja ennusteet näyttivät melkoisen masentavilta. Siinä vaiheessa tuli mieleen, että jos on oikein kova suojakeli, niin jääköhän eräsuksiinkin lumi kiinni pohjiin. Sukset oli voideltu lukuun ottamatta kalansuomu-pitopohjaa, jotta se jotain pitäisikin. Netti tiesi kertoa, että parafiinia pohjiin, niin ei tartu ja niinpä Kuhmon hotellin respa kaivoi ystävällisesti muutaman vanhan kynttilän pätkän meille mukaan ja hyvä niin, muuten olisi voinut olla aika ankea viimeisen päivän hiihto 5 cm lumikerros pohjassa (ja sillä ei tosiaan ollut väliä, pitääkö pitopohja umpihangessa vai ei...).

Kuhmo citystä kaasuttelimme vielä 40 km Venäjän rajalle, lopullisena määränpäänä Elimyssalon luonnonsuojelualue. Auto parkkiin vanhan rajavartiolaitoksen pihaan ja tapasimme sattumalta tiluksen isännänkin, luontokuvaajan ja elämysmatkailuyrittäjän (villipetojen tarkkailua kopperoista sun muuta eksoottista, www.viiksimo.fi). Saimme kuulla viimeisimmät eläinuutiset (1 karhu jo hortoillut talviunilta heränneenä, alueella 3 sutta ja ahma jolkutellut jopa pihassa) ja mielenkiintoista juttua liiketoiminnasta. Kuhmon seudulla kun on eniten suurpetoja Suomessa, olin valmistautunut asianmukaisesti; tutkinut petojen jälkiä netistä, lukenut toimintaohjeet pedon kohtaamiseen (Alaskan turismisivut luottaa käsiaseeseen, mutta sitä ei ollut nyt saatavilla) ja suunnitellut eväsruokien hilaamista puuhun. Viiksimon isäntä totesi sen olevan kanadalaisten hapatuksia, hän ei ole eläissään metsässä törmännyt vahingossa suurpetoihin. Se tosiaan lienee lähempänä realismia.

Metsän siimeksessä

Hanki kantoi suojasäästä huolimatta mukavasti aukeilla paikoilla ja metsässäkään ei upottanut yli 10 cm. Koskematon hanki (jos ei ahman ja majavan jälkiä lasketa) ja yllättävä aurinkoinen keli nostatti hiihtofiilistä. Tarkoituksenamme oli yöpyä Elimysjärven rannalla puulaavussa ja hieman etukäteen mietitytti, onkohan siellä porukkaa kun on pääsiäisen alusviikkokin. Päivän aikana ruuhkan mahdollisuus alkoi näyttää naurettavalta ja laavulla olevan vieraskirjan mukaan olimme toiset yöpyjät siellä koko talvena. Ilta oli kaunis, yö riittävän lämmin ja aamu valkeni lumisateisena.

Ruokatunti

Majava was here

Laavu näkyvissä! Aurinko paistaa ja sataa lunta

Norjalaisten Real -retkiruuat ovat ainoita, mistä ei jää ällöä rasvakerrosta kitalakeen

Illan rauha hiipii

Seuraavana päivänä päätimme tehdä päiväretken ja palata yöpymään hyväksi havaittuun laavuun. Näin pääsimme nauttimaan mahdollisimman kevyistä kantamuksista (Tiinalla varsinkin; kamera & puukko), mukaan pelkät eväät & survival -tarvikkeet (mm. taukotakit eksymisen varalle). Hieno päiväkeikka sekin, parasta antia oli live-luontodokkari saukon polskuttelusta purossa ja kalan saalistamisesta. Saukko ei meistä häiriintynyt, rouskutti kalaa viikset väpättäen muutaman metrin päässä.

Saukko nakertaa kalaa

Pientä jännistystä oli ilmassa toisena iltana, kun olimme sulloutuneet makuupusseihimme yöpuulle niin että nenänpää vain näkyi. Kuului rapinaa ihan laavun seinän takaa, ei hiirimäistä, vaan vähän voimakkaampaa. Matti väitti nähneensä hirsien raosta jonkun mustan möntin tuijottavan suoraan laavuun sisään. Tiina ei uskaltanut katsoa/jaksanut nousta istuma-asentoon, joten todistajan lausuntoa ei näköhavainnosta ole. Aamulla kuitenkin heräsimme yhtenä kappaleena eikä suurpetojen jälkiä ainakaan näkynyt laavun liepeillä.

Aamulla seurasi lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tiina poltti kätensä kaatamalla kattilasta kuumaa vettä termospullon sijaan kädellensä. Erinäisten hoitotoimenpiteiden jälkeen (onneksi oli rasvaside mukana) lähdimme rinkat selässä hiihtelemään sivistyksen pariin. Siihen nähden, miltä käsi näytti illalla, 5 h hiihto ihmisten ilmoille sujui yllättävän kivuttomasti ja siitä pystyi jopa nauttimaan. Ei muuta kuin Sotkamon kasarihenkiseen hotelliin elpymään, koukaus Kajaanin keskussairaalan päivystyksen kautta. Peruspalovamma rakkoineen, todennäköisyysopin mukaan jossain vaiheessa on pakko jotain tapahtuakin.

Tämä oli 8. talvivaelluksemme ja joka kerta oppii jotain. Olemme Einsteineja verrattuna meidän ensimmäiseen reissuun, kun piti alkumatkasta vuokrata toinen ahkio kaiken rojun vetämiseen pitkin tuntureita. Nyt alkaa olla valmisteluihin melko hyvä tuntuma ja varustemäärä optimaalisesti minimoitu. Tälle reissulle lähdimme erityisen kevyin varustein, koska tiesimme tarvittaessa pääsevämme päivässä ihmisten ilmoille ja reissu oli sen verran lyhyt (kotiin jäi mm. keitin + polttoaine, hätälähetin + gps ja kunnon teltta). Kainuun keikan opetus lienee, että riittävää ea-settiä on ihan järkevää kantaa mukana muutaman sadan gramman painosta huolimatta ja että niitä suurpetoja on tosi vaikea nähdä. Yksikään karhu ei herännyt vaikka hiihdin minkälaisten kumpareiden ja oletettujen karhun pesien yli. Yllättävää.

Loppusuoralla