Ameriikan raittimme päätepisteessä

Santiago kuittaa, Etelä-Amerikan polkaisumme päättyy tänne. Sunnuntaina saavuimme bussilla Valparaisosta Santiagoon ja viimeinen polkaisu tällä mantereella oli 10 km siivu bussiasemalta hostellille. Pari päivää katseltu kaupunkia normituristina, syöty kiinalaista, korealaista ja turkkilaista sapuskaa vaihteeksi. Eilinen päivä vierähti pitkälti tämän reissumme toistaiseksi ainoassa museossa, joka olikin vaikuttava. Museo de la Memoria y los Derechos Humanos (Muistojen ja ihmisoikeuksien museo) kuvaa elävästi ja pysäyttävästi elämää Chilessä Pinochetin diktatuurin alla, josta on yllättävän vähän aikaa vasta. Kannattaa käydä, jos näillä nurkilla joskus liikkuu.



Valparaison alamäkiajot lähtöpäivänämme, ei osallistuttu 

Santiago city



Bellavistan kaupunginosassa kotinurkillamme

Turistihommien lisäksi olemme samalla jo valmistelleet siirtymää uuteen maanosaan ja Uuteen-Seelantiin. Pesty pyykkiä ja telttakeppejä, kyselty pyöräliikkeistä tyhjiä pyöräpahvilaatikoita, selvitelty mistä löytyy tarpeeksi iso taksi rahtaamaan meidät ja pikku kantamuksemme lentokentälle jne. Uuteen-Seelantiin on ilmeisen tiukat maahantulosäännöt, multaa ei saa tuoda teltan mukana, vaelluskengänpohjat pitää olla siistit ja pyörien kumit putsattu sun muuta ohjeistusta. Yritämme parhaamme mukaan rapsia enimmän kuorrutuksen pois joka puolelta, ettei nuuskivat hajukoirat tai läpivalaistuksen röntgensäteet hidasta matkaamme. Eilen saimme pahvilaatikotkin hommattua, yllättävän painavia ne ovat myös tyhjinä, varsinkin kun niitä kantaa +30 asteen helteessä reippaan kilometrin osin ruuhkaisia katuja. Onneksi löytyivät niinkin läheltä. Taksikin pitäisi olla järjestyksessä ja pyykit roikkuu pestynä parvekkeella kuivumassa. Tänään oli vuorossa pyörien pakkaamista, joka onkin melkein koko päivän homma, jotta pyörät saadaan mahdollisimman pieneen, mutta kestävään pakettiin. Välillä kävimme lounaalla Santiagon kalatorilla, vetäisimme vielä kerran cevichet ja merenelävät. Tuo raaka sitruunanmehussa "kypsytetty" kala oli tietoinen riski ennen lentopäivää, mutta luotimme kalatorin laatuun. Lonely Planetin "Cycling New Zealand" opus ladattu koneelle, lentomatkalla hyvin aikaa suunnitella, mihin suuntaan sitä nyt sitten lähtisi. Eli tässä vaiheessa reitti- ja matkasuunnitelma on kohtuullisen avoin vielä, ainut kiinteä piste kalenterissamme on 28.4., jolloin siirrymme seuraavaan maanosaan.

Laatikot hommattu, kartturi tarkastaa suorimman reitin hostellille

Aamupäivän pakkauspuuhat puolessa välissä

Chilen ja Argentiinan reissumme on ollut erinomaisen hieno kokemus kaikenkaikkiaan. Etelä-Amerikka niputetaan usein yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kuulostaa vähän epämääräiseltä paikalta ja jonne liitetään jonkinlaista vaaran tuntua. Ei pidä paikkaansa ainakaan tässä mantereen kolkassa, missä me olemme rullanneet. Emme ole kohdanneet kertaakaan minkäänlaista uhkaavaa tilannetta tai tunnelmaa. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja meininki leppoisaa. Chile on melko kehittynyt maa, mutta toki elintasoerot ovat silmiinpistäviä.

Pyöräilymaastot ovat vaihtelevia ja välillä melko vaativia, mutta samalla kovin palkitsevia maisemiltaan. Komeimmat paikat löytyvät hankalampien matkojen päästä, niin se vaan taitaa mennä. Chilen teistä vain 25% on päällystettyjä ja päällystämättömät tiet ovat tyypillisesti huonommassa kunnossa, kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Chile on maailman pisin maa, yli 4000 km pitkä ja hengästyttävän monipuolinen. Tänne mahtuu jäätiköitä, autiomaata, vuoristoa, merenrantaa ja erilaisia ilmastohyöhykkeitä. Eteläosassa pitkät välimatkat ja etäisyydet olivat tyypillisiä. Chileläiset itse usein vertaavat maatansa saareen ja mieltävät eläneensä tietyllä tapaa eristyksissä. Pohjoisessa vastassa on maailman kuivin autiomaa, etelässä Etelämanner, lännessä Tyynimeri ja idässä Andien vuoristo.

Meidän Etelä-Amerikan polkaisumme kesti 2,5 kuukautta ja viihdyimme koko ajan Chilessä viikon Argentiinan koukkaisua lukuunottamatta. Reissumme eteläisin piste oli Puerto Chacabuco ja pohjoisin Valparaiso. Pyöriemme mittariin kertyi n. 2500 kilometriä. Lukemattomia kokemuksia rikkaimpana ja ehkä hitusen taas jotain oppineina siirrymme seuraavalle taipaleelle. Kiitämme Chileä ja Argentiinaa, kumarramme vaikuttavalle luonnolle ja mielenkiinnolla odotamme, onko se Uusi-Seelanti nyt oikeesti niin uskomaton, kuten kaikki tuntuvat paikkaa hehkuttavan. Jännitysmomenttinsa on myös siinä, saadaanko tavarat perille ja vielä ehjinä.

Santiagon perinteikkäimmässä juottolassa kalatorin kupeessa lähtömaljoilla

Viva Valparaiso!

Kaupunkilomalla Valparaisossa ja pyörät on työnnetty syvälle komeroon, josta ne nostetaan sunnuntaina vain polkaistaksemme niillä bussiasemalle ja Santiagon päässä bussiasemalta hostellille. Etelä-Ameriikan tuornee alkaa lähestyä loppuaan, nautimme vielä ennen seuraavalle mantereelle siirtymistä kaupunkifiiliksestä ensin Valparaisossa ja perään Santiagossa.

Valparaisossa on hyvät fibat ja energinen tunnelma. Me like! Kaupunki oli Kalifornian kultaryntäyksen aikaan koko Latinalaisen Amerikan tärkein satamakaupunki. Seikkailijoita, onnenonkijoita, merimiehiä, ilolintuja, siirtolaisia, köyhien ainut mahdollisuus ja rikkaiden temmelyskenttä, kunnes Panaman kanavan avaaminen syöksi kaupungin rappioon. Unescon maailmanperintökohteen status on avittanut sittemmin kaupunkia uuteen nousuun. Kaupungissa on kapea tasainen kaistale rannan tuntumassa, mutta syke on yli 40 kukkulalla, joille kaupunki levittäytyy. Värikkäitä rakennuksia, älyttömän jyrkkiä katuja, luovaa arkkitehtuuria ja jotain muuta kuin ruutukaavaa (jos katsoo google mapista, niin kaupungin kartta muistuttaa lähinnä tippaleipää tai suolisolmua). Oli aika tyylikästä lasketella kaupunkiin ylhäältä takapihojen ja laitakaupungin kautta. Tosin osa alamäistä oli niin pahasti kallellaan alaspäin, että mietin kaksi kertaa, pystyykö niitä pyörillä laskemaan ( = jarruttelemaan kädet krampissa). Valparaisossa järjestetään vuosittain alamäkiajokisat kaupunkiolosuhteissa ja kisat ovat sunnuntaina, pitänee käydä ihmettelemässä voiko sieltä päästä alas yhtenä kappaleena. Touhu näyttää järjettömältä, kun pyöräilijät laskevat kovaa hullunjyrkkiä teitä alas reitin mennessä milloin portaikossa tai hyppyreitä pitkin. Ohessa tunnelmia viime vuoden tapahtumasta http://www.youtube.com/watch?v=3ohob-4TmC4

Takapihojen ja kukkuloiden kautta Valparaison sykkeeseen

Alamäkeä onneksi

Väriä elämään

 

Siinä ne ovat keikkuneet monet maanjäristykset ja yhä pystyssä

Kaupunki levittäytyy ympäröiville kukkuloille

Katukuvan eloisuuteen vaikuttavat paitsi värikkäät talot, niin myös lukuisat graffitit. Kaupunki on täynnä eritasoisia seinämaalauksia ja osa mainekkaiden tekijöidenkin taidonnäytteitä. Kaupunkilaiset kuulemma kyllästyivät töhryihin ja hoksasivat, että kirjoittamaton sääntö on, että toisten töhryjen tai maalausten päälle eivät muut maalaa. Näin he itse pyysivät taitavampia tekijöitä maalaamaan rakennuksiin jotain tyylikästä, niin töhrijät eivät pääse apajille. Tämä kehitys ruokki itse itseään ja nyt kaupungissa on lukuisa joukko erilaisia seinämaalauksia. Hieman toisenlainen lähestymistapa kuin Helsingin nollalinja. Mikä sitten on hyvä tai huono jahka oikea tai väärä, jää kunkin oman harkinnan varaan. Suomen uutisia lukiessani tänään silmiin pisti Helsingin rakennusviraston tiukentuneet terassisäännöt ravintoloille, joiden mukaan esimerkiksi värikkäät päivänvarjot ja markiisit ovat kiellettyjä. Ehkä näiden sääntömiesten ja -naisten ei kannata tulla tänne lomailemaan, voi tulla huono olo. Muille sen sijaan voi paikkaa suositella.

Cerro Polanca, kukkula kuuluisa maalauksistaan

Seinämaalaus talon kyljessä

Katukuva

Kulkijat kujilla, ei varsinaisesti kovin värikkäinä (jos ei rusketusraitoja huomioida)

Mutta ennenkuin Valparaisoon päädyimme, niin ehti tapahtua kaikenlaista sitten edellisen päivityksen. Pyöräilimme rannikkoa kohden ja meri näkyi jälleen San Antonion kaupungin kohdalla. Kaupungissa on koko Etelä-Amerikan länsirannikon suurin satama ja sinnehän ne tuhannet meidän ohittaneet rekat jyräsivät. Kaupunki on vanhan liiton satamakaupunki, rähjäinen ja rujo. Turisteja ei näkynyt enkä keksi mitään syytä, miksi olisi pitänyt näkyäkään. Rullasimme rannikkoa ylöspäin ja ohittelimme jatkuvana virtana erilaisia rantalomakohteita, mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä isompi tilipussi lomailijoilta löytyi katukuvasta ja palveluista päätellen. Porukkaa oli erityisesti duunareitten rannoilla niin paljon, että sekaan ei kyennyt menemään. Kultalusikka suussa syntyneiden tai muuten rikastuneiden lomakohteissa sen sijaan oli väljempää, paitsi että näyttivät nauttivan lomailusta valtavissa hotellikolosseissa ja lenkkeilystä.

Etelä-Amerikan länsirannikon suurimman satamakaupungin rantaelämää

San Antonion murjustamme oli komea näköala ja (varsin likainen) terassi

Sekaan ei kyennyt menemään

Jatkoimme rannikkoa ylöspäin aina Tunqueniin saakka ja matkalla sinne alkoi näkyä maantiepyöräilijöitä treenaamassa kovin mäkisellä tiellä. Vanhempi herrasmies liittyi seuraamme ja kun selvisi, että olemme Suomesta, kajautti hän kovaa ja selkeästi Perkele! Hän oli vuosia sitten asunut Suomessa 7 kk työn takia ja muisti muutamia tärkeimpiä sanoja yhä. Hän ilostui harvinaisesta kohtaamisesta niin, että kutsui meidät "kesäasunnolleen" kahville. Pian me istuimmekin hohtavan valkoisilla sohvilla (likaiset sortsit jalassa) äärimmäisen tyylikkäässä ja harkiten sisustetussa talossa herran ja hänen vaimonsa kanssa kahvittelemassa (eikä tarjottu instant-kaffia vaan kolumbialaisista pavuista jauhettua). Oli  mielenkiintoista keskustella myös chileläisen ylemmän luokan edustajan kanssa yhteiskunnallisista asioista, fiksu mies. Kiitimme kauniisti, saimme puhelinnumerot ja muut yhteistiedot hätätilanteita (what ever you need) varten ja polkaisimme tien päälle. Tavoitteena oli päästä Valparaison liepeille illaksi ja siinä onnistuimmekin, tosin armottoman pyöräilypäivän päätteeksi. Olimme Googlen satelliittikuvista katsoneet, että ei reitti Valparaisoon Tunquenin kautta välttämättä järkevin ole tai ainakaan helpoin, mutta todenneet samalla, että ei se varmaan tylsinkään ole. Koska tiedossa oli viikko kaupunkilomaa ilman pyöriä, niin antaa mennä nyt vaan, kaupungissa on aikaa lepuuttaa jäseniään ja korjailla vaurioita. Olihan se melkoista ala- ja ylämäkien vaihtelua eikä ihan loivimmasta päästä.

Kahvittelemassa valkoisilla sohvilla

Illalla ihmettelimme Curaumassa, että mistä löytyisi yösija. Sehän löytyi sattumalta ja kysymällä oikeaan aikaan oikeilta ihmisiltä. Päädyimme yöksi suvun ylläpitämään majoituspalveluun, jossa ilmeisesti oli jonkinlaista pidempiaikaista vuokraustoimintaa. Keittiön pöydän ääressä oli vanhaa ja nuorta isäntää, puolisoita ja lastenlapsia, kissaa ja koiraa ja ties ketä. Ulkomaalaisia tuskin koskaan oli siinä majatalossa nähty, ainakaan pyörillä liikkeellä olevia. Kovin oli kaukana heidän maailmansa valkoisten sohvien ja kahvipapujen maailmasta.

Valparaiso on Chilen kultapojan, runoilija Pablo Nerudan, suuri rakkaus. Sen kunniaksi jaamme ohessa alkusäkeen Pablon oodista Valparaisolle.

                           "What nonsense
                            You are
                            What a crazy
                            Insane Port.
                            Your mounded head
                            Disheveled
                            Your never finish combing your hair
                            Life has always surprised you
                            Death woke you..."

Hostellimme nurkilta



Viiniä, hikeä ja järistyksiä

Rannikolta sutkutettu sisämaahan ja sen huomaa ainakin lämpötiloissa, helposti +10 asteen ero ja varjossakin mittari huitelee + 30 asteen paremmalla (tai pyöräilijän mielestä pahemmalla) puolella. Hikeä on valutettu ja vettä lipitetty, onneksi näissä lämpötiloissa maasto on ollut tasaisempaa polkea. Nyt pientä pilvisyyttä, joka sinänsä tervetullutta.



Ennen rannikolta poistumista vielä mereneläviä vatsan täydeltä

Lampaat hakevat helpotusta iltapäivän kuumuuteen

Pyöräilijöille tarjottiin helpotusta paikallisten toimesta, kylmää juotavaa ojanpientareelle ja perään kiikutettiin eväspussi

Hyvin rullaa, kun viinilaakso siintää silmissä

Illallinen valmistuu hospedajen takapihalla

Tästä keittiön kautta lautaselle

Keskiviikkoaamuna saimme kokea ensimmäisen kerran reissullamme maanjäristyksen, joka onneksi kohteli meitä lempeästi, mutta muistutti kuitenkin, että Chile on yksi maailman järistysherkimpiä maita. Teimme lähtöä pienestä hospedajesta Lololin kylässä aamulla ja pakkailimme sisällä kamoja, kun alkoi jytistä. Talo tärisi ja vähän niinkuin ukkonen olisi jyrissyt, ei kuitenkaan mitään sen vakavampaa tai minkäänlaisia vaurioita. Koko hässäkkä kesti ehkä 10 sekuntia ja lähdimme saman tien ulos vaiston varassa. Talon väkikin suhtautui ihan tosissaan oireisiin, ainakin vanhempi väki lienee nähnyt riittävän monen järistyksen pahatkin seuraukset. Kaikki pihalle, sinne kannetiin mummo pyörätuoleineen ja ulos mönkivät myös unenpöpperöiset teinit huoneistaan. Järistys oli voimakkuudeltaan kohtalainen Chilen "luonnonmullistussivun" mukaan, jota seuraamme aina muistaessamme (www.onemi.cl) kuuliaisena ulkoministeriön ohjeistuksen mukaisesti.

Viinimaassa kun ollaan, niin pitihän meidän nyt ainakin yhden viinialueen halki polkaista. Pyöräilimme Colchaguan laaksossa, joka on yksi Chilen tunnetuimmista viinintuottaja-alueista. Viiniturismissa on häivähdys elitististä leimaa eikä ehkä ihan syyttä. Alueen jonkin sortin keskus on Santa Cruzin pikkukaupunki, jossa monet viinituristit yöpyvät ja vierailevat kaupungista käsin eri viinitiloilla ja tämä näkyy majoituspalveluiden hinnoissa. Kaupunki sinänsä ei ole mitenkään erikoinen. Päätimme laittaa kaikki munat yhteen koriin ja vierailla kaikista eksklusiivisemmalla viinitilalla sen sijaan, että kävisimme useimmalla "normaalilla" isolla tilalla. Hyvä viini nyt on hyvää joka paikassa, niin suuria viiniasiantuntijoita meistä ei ole kehkeytynyt, että pyöräilisimme Chilen antavimman tai ryhdikkäimmän viinin perässä. Sen sijaan äärimmäisyyksiin menevä ja asialleen omistautuva tekeminen kiinnostaa, myös viinin valmistuksessa.

Ei menty vikaan vaan vierailu osoittautui erinomaiseksi! Kävimme Lapostollen tilalla, jossa tehdään pelkästään heidän premium-viinejään, lippulaivana Clos Apalta. Tilan omistaa ranskalainen madame, viini-imperiumin perijätär kuudennessa polvessa. Viinin viljelyssä tai missään muussakaan tekemisessä ei tehdä tippaakaan kompromisseja, kaikki tehdään viimeisen päälle. Jotta pääsette tunnelmaan, niin ohessa muutama anekdootti. Viiniä viljellään biodynaamisesti, joka on tietysti luomua, mutta vielä useamman askeleen syvemmällä ja jossa esimerkiksi kuunkierrolla on tärkeä osa kasvien hyvinvoinnissa ja viiniä ei missään vaiheessa pumpata ”väkivaltaisesti” vaan se soljuu painovoiman avulla tynnyristä seuraavaan, kun aika on. Ilmansuunnilla ja luonnonelementeillä on tärkeä osa suunnittelussa. Tuholaistorjunnan hoitaa kanat ja lannoituksen lampaat, jotka päästetään sopivin väliajoin viinitarhoihin. Viinitertut poimitaan käsin yöllä ja rypäleet erotellaan tertuista käsin niin ikään, näin huonoja marjoja, oksia tai roskia ei pääse mukaan. Viiniä käytetään rypäleessä luonnollisesti esiintyvän hiivan, ei lisätyn, avulla huomattavan pitkään. Viini on pelkästään tammitynnyreissä tavanomaisten terästankkien sijaan. Viiniä survotaan käsipelillä 6 tonnin tammitynnyreissä 3 minuuttia 6 tunnin välein 48 päivän ajan ja survojat ovat kuulemma session jälkeen varsin nääntyneitä. Tilan päärakennus, jossa valmistus ja säilytys tapahtuu, on rakennettu luontoa kunnioittaen, muoto muistuttaa linnunpesää, portaikko vapaana virtaavan veden solinaa ja koko paikka on louhittu graniittiin, joka auttaa pitämään paikan luonnollisesti kosteana ja viileänä sekä suojaa maanjäristyksiltä.

Viinitilan maanpäällinen osa eli linnunpesä

Tynnyrit rivissä Clos Apaltaa täynnä

Niin kuin tässä ei vielä olisi ollut tarpeeksi, niin Clos Apalta on valittu joitakin vuosia sitten maailman parhaaksi viiniksi jonkin amerikkalaisen asiantuntijainstanssin toimesta. Tasting-osuudessa saimme maistaa tuota jumalten juomaa ja maistuihan se. Tosin yhtä hyvälle maistui tastingin toinenkin punaviini, Cuvee Alexandre, jota valmistetaan saman viinitalon toisella tilalla muutaman kilometrin päässä, jossa viini valmistuu aavistuksen vähemmän hifistellen. Eikä se edullisinkaan valkoviini heikkoa ollut, ehei. Hintatasosta sen verran, että ne chileläiset viinit, joista Alkossa saa pulittaa about kympin, maksavat täällä n. 3 euroa. Tastingin viinien chileläinen hinta oli 7 €/20 € ja hifistelyviini 100 €/pullo. Siitä voi laskeskella, mitä näiden iloliemien hintataso Suomessa olisi, jäisi maistelematta.

Valkoviini on jo maistettu

Viinituristikierrostamme voi ehkä pitää jokseenkin erikoisena. Aloitimme talon takapihalla olevasta kahden tankin "bodegasta", jossa tuotetaan 1500 litraa viiniä vuodessa omasta maasta ja myydään pullot takapihan mökissä. Seuraavaksi toiseen äärilaitaan, jossa mikään ei ole liian överiä. Jonkinlaisia outoja lintuja olemme myös viinituristien joukossa, amatöörit fillareineen rähjäisessä lookissa (huom. vaihdoimme ylle lähes puhtaan paidan luksustilan parkkipaikalla, jotta eivät heittäisi meitä ulos haisevina hampuuseina).

Ei se takapihan viinitilan Cabernet Sauvignonkaan huonoa ollut

Siinä onkin melkein tilan koko tuotanto

Viinitilalta polkaisimme pohjoista kohden viljelysten vaihtuessa pikkuhiljaa viinistä hedelmiin. Asutusta oli siellä täällä jonkin verran, mutta ei minkään sortin majataloa eikä sopivaa telttailupaikkaa. Monivivahteisten tapahtumien jälkeen päädyimme tienvarsiravintola/discon takapihalle kanalan/kukkolan viereen telttaan. Luulimme räjähtäneen disco-kyltin olevan muisto menneeltä vuosituhannelta, kunnes latinorytmit alkoivat soimaan ja takaoven kautta ilmestyi nippu napakannäköisiä neitokaisia matkalaukkujen ja muutaman urhon kera. Meille jäi hieman epäselväksi, oliko kyse lihallisen rakkauden työläisistä vai jonkin sortin tanssiryhmästä ja erityisesti se, kävikö siellä discossa joku asiakas jotakuinkin keskellä ei mitään vilkkaan tien varressa. Iltapuhteita suorittaessamme yksi porukasta tuli rupattelemaan ja kertoi heidän lopettavan todennäköisesti aikaisin, jo kolmelta aamuyöstä. Ei muuta kuin tuplat korviin ja maate. Aamu valkeni kukkojen kiekumiseen ja tiesittekö muuten, että siitä kuuluu ääni, kun kana juo vettä. Majoituksemme hinta oli mielestämme suolainen tasoon nähden, kylmästä suihkusta ja wc:stä huolimatta, ja saimmekin tingattua aamiaisen hintaan. Aamiasta piti nauttia klo 9, mutta kymmenen aikaan ketään ei näkynyt missään ja huolestuttavinta tilanteessa oli se, että olimme ravintolan pihaporttien lukkojen takana ilman poispääsyä. Kympin jälkeen señor kuitenkin raahusti paikalle ja tarjosi yllättävän hyvän aamiaisen eli ei muuta kuin adios ja uuteen päivään.

Back to reality, discon ja kanalan välissä

En ole ihan varma, kannattaisiko tätä mainita blogissa, mutta mainitaan nyt rehellisyyden nimissä kuitenkin. Discon ja kanalan välistä lähdettyämme päivän pyöräily oli melkoista helvettiä, vaarallisinta tähän mennessä. Poljimme ”ruta de la fruta” eli hedelmäreittiä. Tie oli kapea, ilman piennarta, n. 30 cm pudotus asfaltilta pusikkoon ja rekkoja täynnä roudaamassa hedelmiä satamakaupunkiin ja lantaa sun muuta tarpeellista tiloille. Kaksi rekkaa ja pyörä ei yksinkertaisesti mahtunut samaan kohtaan tietä yhtä aikaa ja pyöräilijähän siinä kyydissä häviää. Yritimme jopa saada liftiä lava-autojen kyytiin, mutta huonolla menestyksellä.

Pääsimme hengissä San Pedron pikkukylään saakka, jossa piennar alkoi levetä. Majoituspulmat kuitenkin jatkuivat ja tiedustelimme paikan poliiseilta, minne ehkä kulkijat voisivat päänsä kallistaa. Poliisit kutsuivat meidät ensin asemalle vessaan ja juomaan kylmää vettä, hyvin oli pyöräilijöiden perustarpeet halussa. Niitä näitä rupatellessamme kysyin, onko kylässä rauhallista ja kuulemma on erittäin hiljaista eikä paljon töitä. Ainoastaan ruta de la frutan tiellä tapahtuvat liikenneonnettomuudet työllistävät. Aika yllättävää. Poliisit kuitenkin arvelivat, että ehkä yleisen uima-altaan luona tai sen läheisyydessä olevien vuokramökkien liepeillä voisi telttailla. Sinne siis, ensin uima-altaalle, josta neuvoivat myös mökeille. Sitten mökeille, jotka löytyivät arvaamalla, koska mitään kylttejä ei ollut missään eikä ketään kotona. Mökeistä löytyi yksi asukas, valtion hedelmätilatarkastaja, joka tiesi kertoa, että omistaja on töissä ja saapuu myöhemmin. Tulimme myöhemmin uudestaan, eikä edelleenkään ketään kotona. Istuimme penkille odottamaan ja siinä tovin jo oltuamme, ilmestyi jostain puolikajahtanut vanha nainen, joka oli jonkun sisko ja kenen poika oli kohta tulossa ja hän pyysi odottamaan. Taas odotettiin ja kohta karauttikin lava-autollinen työmiehiä pihaan ja joista yksi tiesi kertoa, että omistaja ei ole tänään tulossakaan talolle, mutta tämä kaveri antoi meille luvan telttailla paikan pihalla. Emme edelleenkään tiedä, kenen pihalla olimme ja millä mandaatilla, mutta se on jo mennyttä se. Ja koska eilinen oli ja meni, niin lähetämme piirun verran myöhässä kaikille ylenmäärin ystävyyttä ja ripakopallisen rakkautta ystävyyden ja rakkauden päivän nimissä.

 

Tyynenmeren rannikolla

Tyynenmeren rannalta tervehdys ja kävi sekin selväksi, että Tyyni valtameri on nimenä vanhentunut, mutta jotenkin se kalskahtaisi kyllä paljon komeammalta. Joka tapauksessa voisin esittää, että myös Tyyni -etuliite poistettaisiin nimestä harhaanjohtavana. Olemme polkeneet nyt reilu 100 km rannikkoa pitkin pohjoiseen, ohitelleet lukuisia hienoja hiekkarantoja ja nähneet porukkaa rannoilla nauttimassa kesälomistaan, mutta emme ole nähneet ensimmäistäkään ihmistä uimassa, jos ei rantavedessä aalloissa seisoskelua lasketa. Ensinnäkin meri lyö yleensä rantaan sellaisella voimalla, että tyrskyihin ei ole juurikaan asiaa ja vesi sekoittuu hiekkamössöksi ja toiseksi vesi on hämmentävän kylmää, varovaisen arvion mukaan + 15 astettakin saattaa olla liioittelua. Toistaiseksi siis Tyynimeri korkkaamatta vyötärön yläpuolelta.

Merilejonayhdyskuntaa karjumassa rannan tuntumassa olevilla kivikkoisilla saarilla

Huristelimme bussilla Chillaniin ja sieltä rullasimme länttä kohden rannikolle. Siirtyminen meren äärelle oli maisemallisesti melko kuivaa, peltoja ja karua ihmisen istuttamaa talousmetsää, jossa eri vaiheessa olevat männyt kasvavat suorissa riveissä omissa vaoissaan kuin perunat penkissä. Rannikolle päästyämme tie on pitkälti seuraillut rantaviivaa ja tarjonnut siten silmänruokaa. Maaston pinnanmuoto on vaihtelevaa täälläkin ja näin pysyy pyöräilijät vireessä. Ylämäet sinänsä kuuluvat asiaan ja ne ovat tulleet tutuiksi viime kuukausina. Fyysisesti kovimpia koitoksia ovat tiukat ylämäet, nousun kaltevuus uuvuttaa eniten, ei niinkään pituus. Henkisesti raskainta on maasto, jossa jatkuvasti noustaan ja lasketaan. Se ei tavallaan johda mihinkään, tikataan hulluna ylös, lasketaan takaisin alas ja aloitetaan sama homma alusta. Ja uudestaan. Ja taas. Pitkät ja vaativatkin nousut ovat mielekkäämpiä, noustaan ensin tuntikausia ja sitten lasketaan alas kilometrikaupalla. Se on jotenkin tavoitteellista toimintaa, jolla on selkeä alku ja loppu. Se on jännä juttu myös, miten mieli avittaa ruumista silloin kun etukäteen tietää, että nyt on kovaa kyytiä tiedossa. Alitajuisesti sitä kai psyykkaa itsensä vaikka yli Andien tarvittaessa niin, että kroppa ei kyykkää kesken.

Nyt ollaan edetty melko leppoisasti välillä rannoilla loikoillen ja nauttien erilaisista paikallisista ruoka- ja juomapuolen antimista. Paikallinen non-alcoholic kesädrinkki menee osin lounaastakin, makeaa kanelilla maustettua persikkamehua, jossa kelluu kuivattuja ja liotettuja persikoita sekä runsaasti keitettyjä vehnäsuurimoita. Kuulostaa (ja näyttää) oudolta, mutta maistuu yllättävän hyvältä. Myös maissi-sipuli-mössö, joka paketoitu maissintähkälehdestä tehtyyn nyyttiin ja keitetty, menee välipalasta. Ja mikä parasta, näissä kummassakaan ei ole sitä iänikuista lihaa.

Chillanissa mummojen hoivissa kesädrinksua lusikoimassa

Mote con huesillo on lokaali kesädrinkki, menee myös keittolounaasta

Maissinyytistä energiaa tien päällä

Tankkauspiste

Pyörämatkailijoita ei ole näkynyt Puconista lähdettyämme eikä kyllä muita ulkomaalaisiakaan, lukuunottamatta tietysti viikon kiintiö-saksalaisia erään syrjäkylän leirintäalueella. Rannikkoseutu on rauhallista ja syrjäistä, siellä täällä on pieniä kyliä tai kaupunkeja, joihin lähinnä tavalliset chileläiset saapuvat viettämään kesälomiaan meren äärelle. Meininki on varsin maanläheistä, palvelut maltillisia ja eliitti pysyy kaukana. Karavaanimme herättää jonkin verran huomiota, mutta positiivisessa hengessä. Lyhyitä ohikiitäviä mieleenjääneitä kohtaamisia on ollut useita. Chillanissa tihkaisi majapaikan löytyminen, kunnes kadulla alkoi nainen rupatella kanssamme ja hänhän olikin erään residenssin pitäjä ja loppujen lopuksi majoitti meidät sopuhintaan. Toisen kerran taas pitkää nousua tikatessamme pysähdyimme huohottamaan tienvarren levennykselle, jossa oli myös chileläinen perhe autolla parkissa ja he tarjosivat hikisille pyöräilijöille kylmää juotavaa. Eräänä aamupäivänä telttaleiristä lähdettyämme osuimme ensimmäiseen pieneen kauppaa, josta ostimme kunnon setin leipiä, hilloa ja juustoa nälkäämme ja asetuimme niitä syömään kaupan ulkopuolelle. Tiedustelimme kauppiasrouvalta, onkohan mahdollisesti jossain lähistöllä kaffipaikkaa ja ei ollut, mutta rouva meni keittämään vedet ja kattoi pöydän, kutsui meidät sisään evästämään eikä suostunut laskuttamaan kahveja. Samanlaisella asenteella kun muistaisi itse kukin ihmisiä kohdata.

Rantalomalaisia viileiden vetten äärellä

Nyt olemme Constitucionin kaupungissa ja pidetään pyörät parkissa tämä päivä. Olemme majoittuneet erääseen residencialiin, joka on muiden residencialien tapaan tyypillisesti keikkatyömiesten majatalo yhdistettynä satunnaisiin kulkijoihin. Huonettamme ei saa lukkoon lainkaan paitsi sisäpuolelta ja eilen saavuttuamme emäntä kurkisteli kaikkiin huoneisiin etsiäkseen meille vapaata. Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun huoneiden ovia ei saa ulkopuolelta lukkoon, koska "täällä on vaan hyviä ihmisiä". Toistaiseksi näin on toki ollutkin. Joissakin majataloissa kun emme tätä vielä tajunneet ja olemme avainta tiedustelleet, on pengottu kaikki piirongin laatikot ja etsitty joku päiväkirjan lukon tapainen minilukko turisteille.

Muutama yö sitten olimme villissä leirissä pitkästä aikaa, kun tuli niin hieno tilaisuus. Mahtava hiekkaranta ja poukama, jonne ei päässyt autolla lainkaan ja sen takia ilmeisesti siellä ei ollut ketään. Pyörät pusikkoon ja kamat kainaloon, jalkapatikassa pieni laskeutuminen polkua pitkin alas ja teltta pystyyn. Aallot pauhasivat ja muuten oli rauhallista, hieno tunnelma. Chancon kylässä oli niinikään erilainen tunnelma. Kylässä oli muutama hostelli ja kolmipäiväisten festarien takia kaikki paikat täynnä, saimme kuitenkin yhden hengen huoneen, jonka kahdelle kapeahkossa sängyssä nukuimme romanttisesti lähekkäin. Kylää moukaroi pahasti v. 2010 iso maanjäristys ja joka puolella rakennettiin yhä. Ohitimme myös kentän, jossa oli kymmenkunta isoa samanlaista telttaa, joissa lapset meuhkasivat ja televisiot pauhasivat. Ilmeisesti osa porukasta asuu yhä tilapäismajoituksessa odotellessa kodin valmistumista.

Ilta-aurinko aution rannan leirissä

Hiekkaa ja merta



Aamu valjennut kulkijoille kirkkaana

Mutta nyt lähdemme kyläkierrokselle ja ulos aurinkoon. Täältä huomenna Valparaisoa kohden Colchaquan viinilaakson kautta.

Pakkohan rullaajien oli yksi tällainen korkata, etiketin tähden

Tuulta päin ja aurinkoa kohden

Chilen puolella ollaan ja maailmankuulussa adrenaliini-seikkailulomakeskuksessa Pucónissa loikoilemassa kerrossängyssä. Tarjolla olisi aktiviteetteja tulivuorikiipeilystä koskenlaskun kautta laskuvarjohyppyyn, mutta löhöily sisätiloissa on aktiiviteeteista parhain. Olemme ensimmäistä kertaa dormitorio-majoituksessa, yhteinen huone kahden mahdollisen muukalaisen kanssa. Kylä on piukeena porukkaa tähän aikaan vuodesta, eikä jaksettu lähteä ajelemaan ympäriinsä muunlaisen majapaikan toivossa. Viime yön huoneen jakoivat kanssamme kaksi chileläistä nuorta neitosta, jotka saapuivat illalla, vaihtoivat saman tien bailando-asut ylle ja häipyivät yöhön. Aamun valjettua kävivät hakemassa tavaransa ja poistuivat bussiasemaa kohden. Those were the days...

Ulkona tuuli vinkuu, piskottelee ja lämmintä +15, samanlaista keliä on luvattu seuraaviksi päiviksi ja nyt onkin sopiva hetki lähteä pohjoista kohden helteistä nauttimaan (nautinnon ja tuskan raja on tosin hiuksenhieno, kun kyseessä on helteessä polkeminen). Luonnonpuistojen ja takamaiden osuus on nyt ohi ainakin joksikin aikaa, siirrymme merenrantaa ja viinialueita kohden. Aikaa ja itseämme säästääksemme hyppäämme huomenaamulla bussiin ja nautimme moottorin voimasta, joka kuljettaa meidät n. 400 km pohjoisemmaksi Chillaniin.

Argentiinan puolelta saavuimme Chileen takaisin perjantaina Junin de los Andesin kylän kautta, jossa vaihdoimme loput Argentiinan pesomme suklaaseen, jäätelöön, lihaan, pastaan ja punaviiniin. Pennittömänä sopi lähteä Mamuil Malalin raja-asemaa kohden, takamailla kuin ei mitään rahalla saatavaa ole. Kolme viimeistä pyöräilypäivää on puskettu kovaan vastatuuleen, olipahan vääntämistä. Tämä riski oli kyllä tiedostettu, koska yleensä lännestä tuulee ja kovaa erityisesti Andien itäpuolella. Käsivarret, hartiat ja selkä olivat huomattavasti jalkoja kovemmalla koetuksella, kun piti yrittää pitää pyörä puuskissa pystyssä ja tiellä. Pyöräily näytti välillä siltä, kuin olisi hyvässä  myötälaitaisessa edennyt.  Kipuaminen oli huomattavasti maltillisempaa kuin edellisellä ylityksellä, koska olimme jo valmiiksi melko ylhäällä. Oli kuitenkin hieno nähdä Andien Argentiinan puoli, maisema on käsittämättömän erilainen. Andien vaikutuksesta lähes kaikki sadepilvet laskevat vetensä Chilen puolelle ja Argentiinan puoli jää kuivaksi & karuksi. Siellä pyöräillessä tunnelma oli kuin suoraan lännen elokuvista, Ennio Morriconen musiikki kaikui pääkopassa ja alueen alkuperäisväestökin on jonkin sortin intiaaneja kaiken lisäksi.

Tuulella on tilaa puhaltaa



Hyvät, pahat ja rumat vai kourallinen dollareita



Siellä missä asfaltti päättyy ja pilvet roikkuvat alhaalla

No pysyyhän se pyörä linjassa vastatuulessa kun tarpeeksi vääntää



Lanin-tulivuori saman nimisessä kansallispuistossa juuri ennen Chileen saapumista 

Eilen otimme jo rennosti, Pucóniin saavuimme Curarrehuesta termaskylpyjen ja kyläjuhlilla nautittujen hiukopalojen kautta. Termaksessa lojuimme erilaisissa mineraalivesialtaissa itsemme veltoiksi ja sieltä lähdettyämme onneksi vastatuulen kompensoi alaspäin ajeleminen. Normi 10h yöunet päälle, kunnon kahvi aamulla instant-litkun sijaan ja seuraavien päivien suunnitelmat muhimaan, jahka huomiselta pikataipaleelta selviämme.

 

Päivän kulun voi lukea pyöräilijän naamasta iltasella: sorateitä, vastatuulta, pölyä ja tuhkaa.

Vanhan liiton Hospedaje Curarrehuessa

Näitä tiellä liikkujia on parempi pyöräilijän väistellä 

Lounastauko kyläjuhlilla